Kameran liikkeellä tarkoitetaan kameralaitteen todellista tai havaittua fyysistä liikettä tilassa. Yksinkertaisimmillaan kameran liike luo katsojalle tunteen siitä, että hän liikkuu avaruudessa.
Varhainen kehitys
Vaikka olisi mahdotonta mainita varmuudella kameran liikkeen ensimmäistä esiintymää elokuvahistoriassa, voidaan tämän tekniikan ensimmäinen merkittävä sovellus nähdä Lumièren kameramiehen Eugenio Promion työssä, joka asensi kameransa useaan otteeseen liikkuvaan junaan, raitiovaunuun, automobiiliin ja venetsialaiseen gondoliin. Vuoteen 1900 mennessä kamerat voitiin asentaa myös kääntyviin päihin, mikä johti panoraama- eli panoraamakuvien yleistymiseen.
Varhaiset elokuvatuottajat ja näytteilleasettajat huomasivat pian, että elokuvalla pystyttiin tehokkaasti toistamaan erilaisiin tivolien vetonauloihin liittyvät efektit, kuten ”haamuvaunukyydit” tai ”Halen kierrokset”, joissa vaunuissa tai autoissa istuvat katsojat saivat aikaan sen tunteen, että he liikkuivat avaruuden halki vierivien maisemien tai muiden laitteiden avulla. Varhaiset elokuvanäyttelyt, jotka koostuivat monista lyhytelokuvista, sisälsivät usein yhden tällaisista ”tehostesekvensseistä”, kuten The Georgetown Loop(1903).
Georgetown Loop (Colorado) (3:00)
Haunted by Spirits (1:58)
Neuvostoliittolaisessa elokuvassa myös dokumenttielokuvan pioneeri Dziga Vertov hyödynsi mielenkiintoisesti kameran liikettä.
Life on the Go (1:35)
– Montage
Transition to Sound
Siirtyminen äänielokuvaan edellytti aluksi kameran pysymistä liikkumattomana, jotta se ei lisännyt ylimääräisiä elementtejä ääniraitaan, mutta 1930-luvun alussa ohjaajat löysivät keinoja, joilla he saivat kameran jälleen vapautettua liikkumaan. Etenkin musikaaligenre, jossa tanssikohtauksia korostetaan usein, rohkaisi kehittämään erilaisia teknisiä apuvälineitä kameran liikkeen tueksi, kuten nosturin.
Varjovalssi (0:20)
Tietyistä ohjaajista tuli tunnettuja siitä, että he käyttivät usein liikkuvaa kameraa: Orson Welles, Max Ophuls, Kenji Mizoguchi ja Jean Renoir ovat tunnetuimpia. Kohtausten suunnitteleminen liikkuvan kameran laajamittaisen käytön ympärille tarkoitti sitä, että nämä ohjaajat lisäsivät dramaattisesti otosten kestoa elokuvissaan (1940-luvun loppupuolella jopa minuutin mittaiset otokset eivät olleet harvinaisia) ja kuvasivat syväterävällä tarkennuksella luodakseen suuren kentän, jota kamera saattoi tutkia.
Viimeinen, suuri juhla (2:14)
Richard Peña This clip appears in: – Camera Movement – Tracking (Trucking) Shot
Sodanjälkeinen aika
Osittain uutiskuvauselokuvan seurauksena kamerarungot muuttuivat kevyemmiksi ja pienemmiksi Toisen maailmansodan jälkeen, jotta kameramiehet ja -naiset pystyivät vaivattomasti pitelemään kameraa kädessäsi ja jatkamaan kuvaamista seuratessaan henkilöitä tai tapahtuman kehitystä. Tämä kyky innoitti monia elokuvantekijöitä kuvaamaan elokuvansa kokonaan käsivaralta pidettävillä kameroilla 1950-luvun lopulla. Cinema verité -dokumenttiliikkeen nousu oli myös tärkeä katalysaattori, joka edisti käsivaralta kuvattavaa tyyliä, joka oli näkyvästi esillä Jean-Luc Godardin, Nagisa Oshiman ja Glauber Rochan kaltaisten ohjaajien töissä.
Hollywood-studiot eivät koskaan täysin hyväksyneet käsivaralta kuvattavaa tyyliä, joka oli niin suosittu eurooppalaisessa ja latinalaisamerikkalaisessa elokuvassa, sillä ne väittivät, että ravistelu ja kehyksen katoaminen häiritsivät katsojia. Tilanteen korjaamiseksi kehitettiin erilaisia laitteita, jotka mahdollistivat kameran pitämisen kädessä mutta takaisivat myös tasaisen, liukuvan liikkeen, joista tunnetuin (ja pysyvin) on Steadicam. Steadicam antaisi saman vapauden seurata toimintaa, mutta poistaisi tavallisten käsivaralta otettujen otosten karheamman tekstuurin.
Copacabana (2:40)
Richard Peña This clip appears in: – Camera Movement – Steadicam Shot
Today
Tänä päivänä Wellesin ja Renoirin kaltaisten elokuvantekijöiden uranuurtajana käyttämää pitkää otosta ja liikkuvan kameran tyyliä voi nähdä televisiosarjoissa, kuten esimerkiksi ER:ssä, antaen niille ajoittain melkeinpä dokumentaarisen vaikutelman, joka lisää muuten lavastettujen tilanteiden aitoutta.
Lopuksi on mainittava, mitä voidaan kutsua ”virtuaaliseksi” tai ”havaituksi” kameran liikkeeksi. Tässä elokuvantekijät luovat tunteen, että he liikkuvat tilassa ilman, että kamera itse asiassa liikkuu. Tyypillisin esimerkki tästä on zoomauskuvaus, jossa kameran linssiä manipuloidaan niin, että kameran ja kuvattavan kohteen tai henkilön välinen polttoväli muuttuu kuvauksen aikana; näin siirrytään pitkästä otoksesta lähikuvaan tai päinvastoin tai johonkin yksityiskohtaan kohtauksen sisällä.