Kuusiakymmentäkuusi miljoonaa vuotta sitten elämällä maapallolla oli erittäin huono päivä.
Tällöin valtava asteroidi iskeytyi nykyiselle Jukatanin niemimaalle laukaisten yhden kaikkien aikojen pahimmista sukupuuttokriiseistä. Tämä oli tietenkin se katastrofi, joka hävitti dinosaurukset. Mutta eivät vain ”kauheat liskot” hävinneet. Maailma näki viimeisiksi myös ammoniiteiksi kutsutut kelakuoriset kalmariserkut, mosasauruksiksi kutsutut meriliskot ja lukemattomat muut elämänmuodot – mukaan lukien oudot, toisinaan massiiviset, lentävät pterosaurukset.
Pterosaurukset eivät ole dinosauruksia, kuten kuka tahansa paleontologi tai kymmenvuotias voi kertoa. Silti nimensä vuoksi – ja koska ne voivat olla myös massiivisen ja hurjan näköisiä – nämä nahkasiipiset matelijat sekoitetaan usein kaukaisiin serkkuihinsa. Todellisuudessa pterosauruksilla on oma, itsenäinen evoluutiohistoriansa, joka ulottuu yli 220 miljoonan vuoden taakse. Ne eivät myöskään ole sukua nykyisille lentäville dinosauruksille, joita me kutsumme linnuiksi.
Pterosaurukset olivat ensimmäisiä selkärankaisia, jotka kehittivät moottoroidun lentokyvyn ja sopeutuivat taivaalle kauan ennen kuin linnut tekivät samoin. Mesotsooisen ajan taivaiden mestarit räpyttelivät siivillä, jotka koostuivat ihosta, joka oli venytetty vastaamaan naurettavan pitkän neljännen sormen päätä. Niiden koko vaihteli varpusen kokoisista lentäjistä Quetzalcoatlusin kaltaisiin jättiläisiin, todella vaikuttavaan sauriaan, joka seisoi maassa ollessaan kirahvin pituisena.
Mutta mitä tapahtui näille mahtaville lentäjille? Vaikka viimeiset pterosaurukset katosivat samaan aikaan kuin Tyrannosauruksen ja Triceratopsin kaltaiset lajit, niiden häviämiseen on kiinnitetty huomattavasti vähemmän huomiota. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että samojen ekologisten seurausten, jotka hävittivät muut dinosaurukset, on täytynyt tappaa myös viimeiset lentosaurukset.
”On vallalla laaja yksimielisyys siitä, että dinosaurusten ja lentosaurusten sukupuuttoon kuolemisen syy oli yksi ja sama”, Texasin yliopiston Austinin paleontologi Brian Andres sanoo. Asteroiditörmäyksen jälkimainingit ovat laajamittainen syy molempiin. Mutta pterosaurustutkijoiden mielessä pyörii Andresin mukaan kysymys, olivatko pterosaurukset häviämässä ennen törmäystä vai eivät.
Uusi löytö auttaa tutkijoita aloittamaan vastauksen tähän kysymykseen. Uusien Marokosta tehtyjen löytöjen perusteella, Andres ja kollegat raportoivat, voimme sanoa, että pterosaurukset olivat voimissaan aivan loppuun asti.
Tämä muutos on rakentunut löytö löydöltä. Southamptonin yliopiston lentoliskoasiantuntijan Elizabeth Martin-Silverstonen mukaan paleontologit luulivat vuosikausia, että liitukauden lopulla oli jäljellä vain yksi lentoliskoryhmä, valtavat lentäjät, joita kutsuttiin azhdarchideiksi. Viime vuosina lentosaurustutkijat ovat kuitenkin tunnistaneet samanikäisistä kivistä harvinaisia muiden ryhmien jäseniä. Joten vaikka lentoliskot olivat ”ehkä vähemmän monimuotoisia kuin parhaimmillaan”, Martin-Silverstone sanoo, ne ”pärjäsivät silti paremmin kuin alun perin arvasimme.”
Nämä fossiiliset herkkupalat ovat olleet kovalla työllä saavutettuja. Joukkosukupuuton tarinan lukemiseen tutkijat tarvitsevat kahta asiaa: kiviä, jotka tallentavat aikaa juuri ennen katastrofia, ja kiviä juuri sen jälkeen. Lentoliskojen tapauksessa paleontologit ovat rajanneet etsintänsä kiviin, jotka on ajoitettu myöhäisimmälle liitukaudelle ja varhaisimmalle paleoseenikaudelle, ja itse sukupuutto jakaa nämä ennen- ja jälkeen-kuvaukset tapahtuneesta.
Marokon myöhäisimmän liitukauden kivistä löytyneistä fossiileista Andres ja kollegat ovat tunnistaneet seitsemän lentoliskolajia – yhden tutun ja kuusi tieteelle uutta – jotka kuuluvat kolmeen eri heimoon. Nämä marokkolaiset pterosaurukset lähes kaksinkertaistavat liitukauden lopulla tunnettujen pterosaurusten lukumäärän.
Mahdollisesti vielä kiehtovampaa on, että useimmat näistä pterosauruksista saivat elantonsa lentämällä muinaisia valtameriä pitkin ja niiden yllä. ”Tähän asti”, Andres sanoo, ”suurin osa myöhäisliitukauden pterosauruksista on löydetty sisämaan paleoympäristöistä. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, että niiden loppupuolella oli niin paljon valtamerten yli lentäviä pterosauruksia.” Sen sijaan, että pterosaurukset olisivat vähentyneet, ne kukoistivat.
On useita syitä siihen, miksi tutkijat jäivät paitsi tästä pterosaurusten aarreaarteesta. Ensinnäkin fossiilirekisteri on valitettavan puutteellinen. Voi olla haastavaa paikallistaa paikkoja, joista haluttuja fossiileja saattaisi löytyä, ja silloinkin fossiilit ovat harvinaisia. Lentosaurukset ovat erityisen vaikeasti löydettävissä, sillä lentämisen rajoitteet edellyttivät, että ne tukeutuivat ohuisiin, hauraisiin luihin, jotka eivät säily hyvin. Kun tähän lisätään se, että tiede on inhimillistä toimintaa, jota ohjaavat alati muuttuvat tutkimusintressit, ei ole ihme, että asiantuntijat kaivavat edelleen esiin yllätyksiä.
Mutta oivallus siitä, että pterosaurukset pitivät ekologisesta istuimestaan kiinni viimeiseen asti, vain syventää niiden kohtalon mysteeriä. Ne eivät olleet hitaassa taantumassa, vaan ne pyyhkiytyivät yhtäkkiä ja peruuttamattomasti pois, kun muut lentäjät – nimittäin linnut – lähtivät voittokulkuun.
Koko, kuten käy ilmi, saattoi tehdä eron. Lentosaurukset elivät valtavassa ruumiinkoon vaihtelussa, mutta liitukauden lopulla useimmat olivat melko kookkaita. ”Pienellä lentosauruksella oli vielä puolentoista-kahden metrin siipiväli”, Martin-Silverstone sanoo, mikä oli suunnilleen silloisten isompien lintujen kokoa.
Siinä suurena eläminen on saattanut tehdä lentosauruksista alttiimpia sukupuuttoon kuolemiselle. ”Kuten missä tahansa vallankumouksessa”, Andres sanoo, ”’suuret ja vallassa olevat’ ovat ensimmäisinä seinää vasten, ja kaikki ryhmät menettivät suurimmat lajinsa K/Pg-sukupuutossa.”
Ei lentoliskojen sukupuuttoon kuoleminen ole näin yksinkertaista. Suurin osa myöhäisliitukauden pterosauruksista oli suuria, Martin-Silverstone sanoo, mutta eivät kaikki. Miksi siis pienet eivät pystyneet toipumaan? ”Ehkä pieniä lajeja ei vain ollut tarpeeksi monimuotoisiksi törmäyksen jälkeen”, Martin-Silverstone sanoo. Tai ehkä ruokailutottumukset vaikuttivat asiaan. Eräässä toisessa, vuonna 2016 julkaistussa tutkimuksessa esitettiin, että lintudinosaurukset selvisivät sukulaisistaan, koska ne olivat pieniä siementen syöjiä ja pärjäsivät paremmin tarjolla olleella tuotannolla sukupuuton jälkeen. Sama päättely voisi selittää, miksi linnut jäivät henkiin, vaikka molemmat kykenivät lentämään, kun taas lentosaurukset menehtyivät.
On kuitenkin toinenkin tapa tarkastella asiaa. Voimme tutkia sukupuuttotapahtumaa ja kysyä, miksi lentoliskot eivät selvinneet hengissä, Andres sanoo. Tai voimme tarkastella jälkiseurauksia ja sitä, mitä tapahtui, kun linnuista tuli ensisijaisia lentäjiä. Se, että lentoliskot olivat suuria ja saattoivat estää lintuja saavuttamasta vastaavaa kokoa, on saattanut pakottaa linnut epähuomiossa kehittymään tavoilla, jotka olisivat antaneet niille etulyöntiaseman paineen alla.
”Estämällä lintuja kehittymästä suuremmiksi”, Andres sanoo, ”lentoliskot saattoivat pelastaa linnut sukupuutolta.” Joten seuraavan kerran, kun näet syöttölautasen ääressä pikkutikan tai kanahaukan kadulla – saatat haluta kiittää lentoliskoa.