Saksassa keisarit, kuninkaat ja pienemmät hallitsevat kuninkaalliset tunnustivat aateliston ja aatelisarvoon liittyvät tittelit tai antoivat ne yksittäisille henkilöille, ja ne periytyivät sitten aateloidun laillisille miespuolisille jälkeläisille. Suvut, joita oli pidetty aatelisina jo ennen 1400-lukua Saksassa (eli uradelit eli ”muinainen aatelisto”), tunnustettiin yleensä lopulta hallitsijan toimesta, mikä vahvisti heidän oikeutensa niihin laillisiin etuoikeuksiin, joita aateliset nauttivat kyseisen hallitsijan valtakunnassa. Aatelisarvo myönnettiin miehille yleensä patenttikirjeillä (ks. Briefadel), kun taas naiset kuuluivat aatelisarvoon polveutumisen tai aatelismiehen kanssa solmitun avioliiton perusteella. Aatelisto periytyi tasapuolisesti kaikille laillisille jälkeläisille miespuolisessa polvessa. Monissa Saksan valtioissa edellytettiin kuitenkin avioliittoa yhteiskunnallisesti korkeammassa asemassa olevan naisen kanssa, jotta aatelismies saattoi siirtää arvonimensä ja etuoikeutensa lapsilleen. Vuoden 1794 Preussin osavaltioiden yleisissä valtiosäädöksissä puhuttiin tältä osin avioliitosta (ja lapsista) ”oikealle kädelle”. Tämä sulki pois avioliitot alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien naisten kanssa, mutta ei tarkoittanut sitä, että naisen oli itse oltava aatelista. Varsinkin 1800-luvun loppupuolella ja sen jälkeen, kun teollistumisen myötä oli syntynyt uusi varakkaiden tavallisten ihmisten yläluokka, avioliitot tavallisten ihmisten kanssa yleistyivät. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tämä ei kuitenkaan koskenut korkeampaa aatelistoa, joka jatkoi suurelta osin avioitumista keskenään.
Saksalaiset aatelisarvonimet periytyivät tavallisesti kaikille miespuolisille jälkeläisille, joskin jotkut periytyivät miespuolisen sukusiitoksen mukaan, erityisesti 1800- ja 1900-luvun Preussissa (esimerkiksi Otto von Bismarckille, joka oli syntyjään vapaaherrakuntalainen junkkeri (ei titteliä), myönnettiin kreivin arvonimi (kreivi (kreivi Graf)), joka ulottui koskemaan kaikkia miespuolisia jälkeläisiään, ja sittemmin myös kreivin arvonimen eli prinssinarvonimen eli prinssin arvonimen eli prinssiarvonimi (Fürst), joka ulottui kaikkiin miespuolisiin jälkeläisiin). Kun Weimarin perustuslaki julistettiin 11. elokuuta 1919, kaikki saksalaiset julistettiin tasa-arvoisiksi lain edessä. Baijerin vapaavaltion Landtag antoi 18. maaliskuuta 1919 Gesetz über die Aufhebung des Adels (”laki aateliston lakkauttamisesta”), jolla poistettiin (ei aatelisto luokkana tai yksilön ominaisuutena sinänsä, vaan) kaikki aatelisten etuoikeudet ja kiellettiin baijerilaisia ottamasta vastaan ulkomaista aatelointia. Muut Saksan osavaltiot antoivat vastaavanlaista lainsäädäntöä.
Baijerin vuoden 1998 perustuslaki kieltää myös muodollisesti aatelisominaisuuksia sisältävien sukunimien siirtämisen adoptiolla (118 §:n 3 momentti). Tämä aiheutti poikkeuksellisen käytännön entisten aatelisten sukunimien osalta: vaikka saksalaisissa sukunimissä 1700-luvulle asti laajalle levinnyt ja joissakin murteissa puhekielessä säilytetty sukupuolten välinen erottelu poistettiin Saksassa virallisesti rekisteröityjen muuttumattomien sukunimien käyttöönoton myötä 1800-luvun loppupuolelle tultaessa, sukunimen osiksi vuonna 1919 muutetut entiset aatelisarvonimet esiintyvät edelleen sekä nais- että miespuolisissa muodoissa.
Kokonaan lakkautettiin hallitsijoiden arvonimet, kuten keisari/keisarinna, kuningas/kuningatar, suurherttua/ suurherttuatar jne. Aiemmat kaikkien perheenjäsenten yhteiset ja perimät arvonimet kuitenkin säilytettiin, mutta ne sisällytettiin sukunimeen. Esimerkiksi Preussin ja Baijerin entisten kuninkaallisten sukujen jäsenet saivat käyttää nimiä Prinz/Prinzessin tai Herzog/Herzogin. Saksin ja Württembergin entisten kuninkaiden/kuningattarien osalta heidän dynastioidensa ei-hallitsevien kaadereiden ennen vuotta 1919 kantama herttuan arvonimi tai Herzog/Herzogin kuuden syrjäytetyn suurherttuan osalta (ts, Badenin, Hessenin, Mecklenburg-Schwerinin, Mecklenburg-Strelitzin, Oldenburgin ja Saxe-Weimar-Eisenachin entiset hallitsijat) ja heidän puolisonsa säilyivät.
Kuka tahansa dynasti, joka ei hallinnut ennen vuotta 1918, mutta jolla oli ollut tietty arvonimi jonkin Saksan entisen valtaistuimen perillisenä (esim, Erbprinz (”perinnöllinen prinssi”)) – samoin kuin kaikki sukusiitoksen kautta periytyneet aatelisarvonimen perilliset ja heidän vaimonsa – saivat sisällyttää nämä arvonimet henkilökohtaisen sukunimensä osiin. Nämä arvonimet kuolivat kuitenkin heidän kuollessaan, koska ne eivät olleet periytyviä. Kun kaikki ennen vuotta 1918 ”kruununprinssiksi” kutsutut henkilöt kuolivat, termiä Kronprinz ei enää ole olemassa laillisena sukunimielementtinä. Perinteiset tittelit, joita käytettiin yksinomaan naimattomille aatelisnaisille, kuten Baronesse, Freiin ja Freifräulein, muutettiin myös laillisen sukunimen osiksi, jotka voidaan muuttaa avioliiton solmimisen yhteydessä tai pyynnöstä.
Kaikki muut entiset tittelit ja aatelispartikkelit periytyvät nykyään osana sukunimeä, ja ne pysyvät suojattuina yksityisniminä lakien nojalla. Kun aiemmin titteli oli etu- ja sukunimen edellä (esim. Graf Kasimir Kasimir von der Recke), laillinen käyttö siirtää entisen tittelin sukunimeen (esim. Kasimir Graf von der Recke). Vuotta 1919 edeltävä tyyli jatkuu kuitenkin joskus puhekielessä. Itävallassa sen sijaan poistettiin paitsi aateliston etuoikeudet, myös heidän tittelinsä ja aatelispartikkelinsa.
Saksalainen aatelisto ei eronnut pelkästään aatelisarvojen ja titteleiden perusteella, vaan se nähtiin myös omaleimaisena eetoksena. Preussin yleisten valtiollisten lakien 9 osaston 1 §:ssä julistettiin, että aateliston tehtävänä ”valtion ensimmäisenä yhteiskuntaluokkana” oli ”maan puolustaminen sekä sen ulkoisen arvokkuuden ja sisäisen perustuslain tukeminen”. Useimmissa Saksan osavaltioissa oli tiukkoja lakeja, jotka koskivat aatelisten asianmukaista käyttäytymistä, työtä tai avioliittoa. Näiden lakien rikkominen saattoi johtaa väliaikaiseen tai pysyvään Adelsverlustiin (”aatelisaseman menettämiseen”). Esimerkiksi 1800-luvun loppupuolelle asti aateliset eivät yleensä saaneet mennä naimisiin ”alhaisen syntyperän” henkilöiden kanssa, mikä oli teoriassa Adelsverlustin uhalla kiellettyä. Lisäksi aateliset, jotka työskentelivät ruumiillisessa työssä ja alhaisissa ammateissa tai palkkatyössä, saattoivat menettää aatelisarvonsa, samoin kuin aateliset, jotka oli tuomittu kuolemantuomion saaneista rikoksista. Adelsverlust koski vain henkilöitä, jotka olivat rikkoneet aateliston käyttäytymissääntöjä. Hänen sukulaisiaan, puolisoaan ja elossa olevia lapsiaan tämä ei koskenut, mutta Adelsverlustin jälkeen miehelle syntyneet lapset olivat rahvaanomaisia eivätkä perineet isän entistä aatelisuutta.
Erilaiset järjestöt ylläpitävät entisen aateliston historiallista perintöä, dokumentoivat sukututkimusta, laativat kronologisia tietoja aatelissukujen historiasta ja toisinaan kieltäytyvät tunnustamasta henkilöitä, jotka ovat hankkineet itselleen aatelisen sukunimen ennen vuotta 1919 mahdottomalla tavalla.