Kristillisessä Euroopassa katolisella kirkolla oli alun perin monopolioikeus avioliiton hyväksymiseen. Sen opetukset kieltävät moniavioisuuden ja toteavat avioeron olevan mahdottomuus sinänsä. Näin ollen Euroopassa, kun otetaan huomioon sairastavuus ja hedelmättömyys, perimystä ei voitu taata pelkästään suorien miespuolisten jälkeläisten tai edes suorien mies- tai naispuolisten jälkeläisten kautta. Islamilaisissa ja aasialaisissa kulttuureissa uskonnolliset virkamiehet ja tavat joko hyväksyivät moniavioisuuden, puolisoiden käytön tai molemmat tai niillä ei ollut avioliittovaltaa; monarkit saattoivat näin ollen varmistaa riittävän määrän miespuolisia jälkeläisiä perimyksen turvaamiseksi. Tällaisissa kulttuureissa naispuoliset valtionpäämiehet olivat harvinaisia.
RaamattuEdit
Varhaisin laajalti tunnettu kertomus sukusiitosoikeudesta nykyaikana on kertomus Iisakin ensimmäiseksi syntyneistä pojista Eesau ja toiseksi syntyneestä Jaakobista. Eesau oli oikeutettu ”syntymäoikeuteen” (bekhorah בְּכוֹרָה), mutta hän myi oikeuden Jaakobille mämmiä eli pientä ruokaa vastaan. Vaikka tämän kertomuksen todenperäisyyttä ei ole vahvistettu muilla lähteillä, sen kertominen tässä kohdassa osoittaa, että esikoisoikeus oli Lähi-idässä riittävän yleinen, jotta kohta vaikutti uskottavalta siellä ennen Rooman valtakuntaa eläneille ihmisille.
Raamatussa naisen oikeus ja velvollisuus periä omaisuutta, jos perheessä ei ollut miespuolista perillistä, vahvistettiin 4. Mooseksen kirjan 27. luvussa Zelopheadin tyttäristä.
Rooman lakiEdit
Rooman valtakunnan aikana Rooman laki hallitsi suurta osaa Eurooppaa, eivätkä perintöä koskevat lait tehneet eroa vanhimman tai nuorimman, miehen tai naisen välille, jos perittävä oli kuollut testamenttina. Vaikka pääsy kahteen korkeimpaan ordinesiin eli senaattoreihin ja ratsastajiin saattoi tuoda mukanaan elinikäisiä etuoikeuksia, jotka saattoivat periytyä seuraavalle sukupolvelle, perinnöllisen aseman periaatetta ei yleisesti ottaen juurikaan käytetty. Pikemminkin roomalainen aristokratia perustui kilpailuun, eikä roomalainen perhe voinut säilyttää asemaansa ordinesissa pelkästään perinnöllisen perimän tai maanomistuksen avulla. Vaikka vanhin poika yleensä kantoi isänsä nimeä jossakin muodossa, hänen odotettiin rakentavan oman uransa, joka perustui pätevyyteen hallintovirkamiehenä tai kenraalina ja keisarin ja hänen hovineuvostonsa suosioon. Henkilökohtaista varallisuutta koskevien vaatimusten täyttämisen lisäksi senaattorin tai ratsumiehen arvoon kuulumisen edellytykset vaihtelivat sukupolvesta toiseen, ja myöhemmässä keisarikunnassa senaattorin tai ratsumiehen arvoon liittyvää dignitas-arvoa (”arvostusta”) hienosäädettiin entisestään ylimääräisillä arvonimillä, kuten vir illustris, joita ei peritty.
Useimmat Rooman keisarit ilmoittivat valitsemastaan seuraajasta, joka oli tavallisesti läheinen perheenjäsen tai adoptiopartioperijä, eikä olettamusta siitä, että vanhimmalle lapselle tai edes syntyperäiselle pojalle olisi tullut seuraajaksi perintöä, ollut kirjattu. Keisarin kuolema johti kriittiseen epävarmuuden ja kriisin kauteen. Senaatilla oli teoriassa oikeus valita uusi keisari, mutta se teki sen armeijan tai pretoriaanikaartin suosionosoituksesta piittaamatta. Näin ollen keisarilla tai hänen perillisellään ei ollut synnynnäistä ”oikeutta” hallita, vaan he tekivät sen sotilaallisen vallan ja senaatin symbolisen suostumuksen avulla.
Uudelleensyntyminen keskiajalla ja nykyaikanaEdit
Euroopan sukusiitoslaki juontaa juurensa keskiajan Euroopasta; joka feodaalijärjestelmän vuoksi edellytti, että maanomistajina toimivien feodaalisten herrojen kartanot pidettiin mahdollisimman suurina ja yhtenäisinä yhteiskunnallisen vakauden sekä suvun varallisuuden, vallan ja yhteiskunnallisen aseman säilyttämiseksi.
Adam Smith selittää kirjassaan An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations (Tutkimus kansojen vaurauden luonteesta ja syistä) primogenituurin alkuperän Euroopassa seuraavasti:
Kun maata ei pidetty pelkän toimeentulon, vaan vallan ja suojelun välineenä, katsottiin paremmaksi, että se periytyisi jakamattomana yhdelle. Noina epäjärjestyksenomaisina aikoina jokainen suuri maanomistaja oli eräänlainen pikkuruhtinas. Hänen vuokralaisensa olivat hänen alamaisiaan. Hän oli heidän tuomarinsa ja tietyssä mielessä heidän lainsäätäjänsä rauhassa ja heidän johtajansa sodassa. Hän kävi sotaa oman harkintansa mukaan, usein naapureitaan ja joskus hallitsijaansa vastaan. Maatilan turvallisuus, suojelu, jonka sen omistaja saattoi tarjota niille, jotka asuivat sillä, riippui siis sen suuruudesta. Sen jakaminen merkitsi sen tuhoutumista ja sitä, että jokainen sen osa altistui naapureidensa hyökkäyksille, jotka nielaisivat sen. Sukusiitoslaki tuli siis käyttöön, ei tosin välittömästi, mutta ajan kuluessa, maaomaisuuden perimysjärjestyksessä, samasta syystä kuin se on yleensä otettu käyttöön monarkioiden perimysjärjestyksessä, vaikkakaan ei aina heti niiden ensimmäisellä perustamiskerralla.
Historiallisia esimerkkejä Muokkaa
Agnaattisen primogenituurin tapauksesta on esimerkkinä Ranskan kuninkaallinen miljöö, jossa salilainen laki (joka liitetään salilaisille frangeille) kielsi kruunun periytymisen naispuolisen linjan kautta. Tämä sääntö otettiin käyttöön, kun ratkaistiin kiista kuolleen Ludvig X:n lyhytaikaisen pojan, Johanneksen I:n laillisesta seuraajasta Ranskan Filip V:n (Ludvigin veli ja Johanneksen setä) hyväksi Navarran Jeanne II:n (Ludvigin tytär ja Johanneksen sisar) sijasta, ja vuonna 1317 kokoontunut kenraalikansanedustusneuvosto päätti, että ”naiset eivät saa periä Ranskan kuningaskuntaa”. Vuonna 1328 sitä kehitettiin edelleen, jotta voitaisiin ratkaista kiista Filip V:n veljen, Ranskan Kaarle IV:n, laillisesta seuraajasta ja suosia Ranskan Filip VI:ta (Kaarlen sedän Kaarle Valois’n poika) Englannin Edward III:n (Kaarlen sisaren Isabellan poika) sijasta. Vaikka Edwardilla oli vahvempi vaatimus veren läheisyyden perusteella, tuomioistuin katsoi, että ”naiset eivät voi siirtää oikeutta, jota heillä ei ole”, mikä vahvisti agnaattista sukusiitosoikeutta. Tämä kiista oli yksi vuonna 1337 puhjenneen satavuotisen sodan taustatekijöistä.
Salilaisen oikeuden ja miehen etuoikeutetun järjestelmän välinen ristiriita synnytti myös karlismin Espanjassa ja miguelismin Portugalissa.
Hannoverin ja Ison-Britannian kruunut, jotka olivat olleet henkilökohtaisessa liitossa vuodesta 1714, erotettiin toisistaan vuonna 1837 kuningas Vilhelm IV:n kuoltua: hänen veljentyttärensä Viktoria peri Ison-Britannian kruunun miehen etuoikeutetun sukusiitoksen perusteella, mutta ei ollut puolisalilaisen lain vuoksi Hannoverin kruunun perijä, joka siirtyi Vilhelmin vanhimmalle eloonjääneelle veljelle, Hannoverin kuninkaalle Ernest Augustukselle.
Luxemburgin ja Alankomaiden, joihin molempiin sovellettiin puolisalilaista lakia, valtaistuinten ero 1800-luvun lopulla johtui siitä, että Luxemburgin perimyslinja ulottui useamman sukupolven taakse kuin Alankomaiden linja. Luxemburgin perimysjärjestys määriteltiin vuonna 1783 tehdyllä Nassaun talon sopimuksella, jossa jokainen Nassaun talon prinssi julistettiin potentiaaliseksi perijäksi dynastian jokaisen haaran alueille. Luxemburgin suurherttuakunta on perimysjärjestyksen osalta (Oranje-)Nassau-Dietzin ruhtinaskunnan seuraajavaltio, joka annettiin vastineeksi Oranjian prinssille Vilhelm VI Nassaulle vuonna 1813. Wienin kongressi tunnusti vuonna 1815, että uuden Alankomaiden kuningaskunnan perimys kuuluu yksinomaan prinssi Vilhelm VI:n jälkeläisille, joista tuli Alankomaiden kuningas Vilhelm I. Vilhelm VI:n perillinen. Vuonna 1890 Vilhelm I:n miespuolisten jälkeläisten agnaattinen sukulinja kuoli sukupuuttoon, ja Alankomaat jäi hänen naispuoliselle jälkeläiselleen kuningatar Wilhelminalle, kun taas Luxemburgissa oli vielä jäljellä dynastian kaukaista sukuhaaraa edustava agnaattinen perillinen, entinen Nassaun herttua Adolf, josta tuli hallitseva suurherttua, mikä lopetti Alankomaiden ja Luxemburgin henkilökohtaisen liiton.
Keskiajalta lähtien Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa vallitsi feodaalimaiden periytymisessä puolisalilainen periaate: periminen oli sallittua naisten kautta, kun miespuolinen sukulinja päättyi. Naiset eivät itse perineet, mutta heidän miespuoliset jälkeläisensä saattoivat periä. Esimerkiksi isoisän, jolla ei ollut poikia, peri pojanpoika, joka oli hänen tyttärensä poika, vaikka tytär oli vielä elossa. Samoin setä, jolla ei ollut omia poikia, sai seuraajakseen sisarensa pojan, veljenpojan, joka oli sisarensa poika, vaikka sisar oli vielä elossa.
Saksan ulkopuolisessa feodaalisessa Euroopassa oli tavallista, että maa-alueiden periminen perustui miespuoliseen sukusiitokseen: Herraa seurasi hänen vanhin poikansa, mutta poikien puuttuessa joko tyttäret tai tyttärien pojat. Useimmissa keskiaikaisissa länsieurooppalaisissa feodaalilahjoissa naiset (kuten tyttäret ja siskot) saivat periä, veljet eivät. Yleensä perijättären aviomiehestä tuli kuitenkin varsinainen herra, joka hallitsi vaimonsa oikeudella (jure uxoris), vaikka vaimon kuollessa titteli ei jäisikään hänelle, vaan siirtyisi hänen perilliselleen.
Monimutkaisemmissa keskiaikaisissa tapauksissa veren läheisyyden ja sukusiitoksen joskus ristiriitaiset periaatteet kilpailivat keskenään, ja lopputulokset olivat toisinaan ennalta arvaamattomia. Sukulaisuuden läheisyys tarkoitti sitä, että perillinen, joka oli lähempänä sukulaisuusasteeltaan kyseistä herraa, sai etusijan, vaikka tämä perillinen ei välttämättä ollut perillinen alkusukulaisuuden perusteella.
- Bourgognen perimysratkaisu vuonna 1361 ratkaistiin nuoremman tyttären pojan kuninkaan Juhana II:n eduksi verenläheisyyden perusteella, sillä hän oli lähempänä kuollutta herttuallista serkkua kuin Kaarle II:n Navarran kuningas Kaarle II:n, joka oli vanhemman tyttären pojanpojanpoika ja Jeannen poika. Johannes oli vain yhden sukulaisuussukupolven päässä edesmenneestä herttualle, kun taas Kaarle oli kaksi.
- Skotlannin perimyskiistassa 1290-92 Brucen suku vetosi tanistisuuteen ja verenläheisyyteen, kun taas Balliol perusteli vaatimustaan sukusiitoksen perusteella. Välimies, Englannin Edvard I, päätti primogenitaation hyväksi. Myöhemmin itsenäisyyssodat kuitenkin käänsivät tilanteen Brucen eduksi poliittisen pakon vuoksi.
- Gloucesterin kreivikunta (1300-luvun alussa) meni kuolleen jaarlin täyssisaruksille, ei hänen puolisisaruksilleen, vaikka nämä olivat vanhempia, sillä he olivat syntyneet isän ensimmäisestä avioliitosta, kun taas jaarli itse oli toisesta avioliitosta. Täyssisaruksia pidettiin läheisyyteen nähden korkeampana kuin puolisisaruksia.
Myös myöhempinä vuosisatoina primogenitaatio voitti yhä useammin oikeustapaukset läheisyyden sijaan.
Myöhemmin, kun maat jaettiin tiukasti aatelissukujen kesken ja niillä oli taipumus pysyä kiinteinä, agnaattinen primogenituuri (käytännössä sama kuin salilainen laki) tuli tavalliseksi: perintöoikeus siirtyi hallitsijan vanhimmalle pojalle; jos hallitsijalla ei ollut poikia, valtaistuin siirtyi lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle miespuolisessa polvessa.
Joissakin maissa hyväksyttiin kuitenkin jo varhain naispuolisia hallitsijoita niin, että jos hallitsijalla ei ollut poikalapsiakaan, valtaistuin siirtyi vanhimmalle tyttärelle. Esimerkiksi vuonna 1632 Ruotsin kuningatar Kristiina nousi valtaistuimelle isänsä, kuningas Kustaa II Aadolfin kuoltua.
Englannissa kaikki maa-alueet siirtyivät (kenelle tahansa leskelle tiukasti elinikäisesti) sitten sukusiitoksen mukaan. Ennen kuin Statute of Wills hyväksyttiin vuonna 1540, testamentilla voitiin hallita vain henkilökohtaista omaisuutta. Kiinteä omaisuus (maa) siirtyi lain nojalla vanhimmalle miespuoliselle jälkeläiselle. Statuutti antoi maanomistajille valtuudet ”lahjoittaa” maata käyttämällä uutta välinettä, joka oli osa mitä tahansa testamenttia, mukaan lukien otsikko ”testamentti”. Englannissa sovellettavan primogenituurin oletusasetusta ei muutettu ilman nimenomaisia kirjallisia sanoja ennen kuin vuonna 1925 annetulla Administration of Estates Act -säädöksellä (Administration of Estates Act).Primogenituuri on oikeudessa perintösääntö, jonka mukaan maa periytyy vanhimmalle pojalle. Keskiaikaisen Euroopan feodaalijärjestelmässä primogenituura säänteli yleensä sotilaskäytössä olevan maan perintöä (ks. ritari). Tämän säännön tarkoituksena oli pitää isän maa sen pojan elatusta varten, joka suoritti vaaditun sotapalveluksen. Kun feodalismi taantui ja asepalvelus korvattiin veron maksamisella, primogenituurin tarve hävisi. Englannissa vuoden 1540 laki salli vanhimman pojan luopua kokonaan perinnöstä, ja 1600-luvulla sotilasoikeudet poistettiin; primogenituuri on kuitenkin Englannin ja Walesin aateliston ja maatilanomistajien hiipuva tapa.
Vanha ja vaihtoehtoinen tapa, jolla naiset pääsivät valtaan, erityisesti syrjäyttämättä ensimmäisten hallitsijoiden suoraa miespuolista polvea, oli aviomiehen ja vaimon tai muiden sukulaisten välinen konsortio tai yhteishallinto. Merkittävimpiä ovat Egyptin tapaukset Hatsepsut ja Thutmossi III sekä Ptolemaiosten dynastian monarkit.
Yhdysvallat ja KanadaEdit
Britannian Pohjois-Amerikassa siirtokunnat noudattivat englantilaisia primogenituurilakeja. Carole Shammas väittää, että primogenituuriin, doweriin, curtesyyn, tiukkoihin sukuselvityksiin perustuviin oikeudenmukaisiin järjestelyihin, sivusukulaisuuteen sekä kiinteän ja henkilökohtaisen omaisuuden yksipuoliseen jakoon liittyvät kysymykset olivat täysin kehittyneitä siirtomaatuomioistuimissa. Amerikkalaiset poikkesivat vain vähän englantilaisesta politiikasta lesken, leskimiehen ja suvunjatkajien aseman suhteen. Primogenitaatiolait kumottiin Amerikan vallankumouksen aikaan. Thomas Jefferson johti lain kumoamista Virginiassa, jossa lähes kolme neljäsosaa Tidewaterin maista ja ehkä suurin osa läntisistä maista oli periytyviä. Kanadassa oli sama laki, mutta se kumottiin vuonna 1851.
Kun Winston Churchill ja Franklin Roosevelt tapasivat Placentian lahdella elokuussa 1941, Roosevelt sanoi, ettei hän voinut ymmärtää brittiläisen aristokratian käsitystä primogenitaatiosta ja aikoi jakaa perintönsä tasan viiden lapsensa kesken; Churchill selitti, että brittiläinen yläluokka kutsui tasaista jakoa lempinimeltään espanjalainen kirous: ”Me annamme kaiken vanhimmalle, ja muut pyrkivät kopioimaan sen ja perustamaan imperiumeja. Kun taas vanhin, jolla on kaikki, menee naimisiin kauneuden vuoksi. Se selittääkin, herra presidentti, hyvän ulkonäköni”. Mutta koska Churchillin isä oli nuorempi poika, vaatimattomuutta saattoi olla enemmän kuin Roosevelt ymmärsi.