Hieman koti-ikävää ja paljon yksinäisyyttä tuntien menin lauantai-iltana yksin ulos. Olen uusi Chicagossa, joten minulla ei ole vielä yhtään ystävää… ja aikuisena on sitäkin vaikeampi löytää ystäviä. Kaikilla on liian kiire elää omaa elämäänsä, ja minä olen liian introvertti aloittaakseni mitään… Hienoa.
Minulla oli suunnitelmia sukulaiseni kanssa, mutta hän perui jo kolmannen kerran, joten sanoin, että vitut siitä, pidän itse hauskaa.
Pakkohan minun on myöntää, että olin ihan kivettynyt. Kävin yksin ulkona vain päivisin tai pikaisesti kaupassa, ja koska minua oli koko elämäni ajan varoitettu tekemästä paljonkin sen kaltaisia asioita kuin mitä nyt tein, tein hyvin vähän yksin. Itse asiassa ajatuskin siitä, että kävelisin omalla asuinalueellani, sai minut levottomaksi. En todellakaan koskaan mennyt baariin yksin (se on suuri kielto)… mutta tänä lauantai-iltana menin. Tein tänä viikonloppuna paljon sellaista, mitä en olisi tehnyt.
Aloitin turvallisemmasta toiminnasta ja vaeltelin jonkin aikaa kirjakaupassa. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin aloin epäillä itseäni…pysäköin hieman liian kauas…minun pitäisi päästä autolleni ennen kuin tulee liian pimeää…ennen kuin ihmiset alkavat lähteä.
Kävellen kävelin ulos kirjakaupasta ja suuntasin autolleni. Kun kävelin pitkin katuja, jotka olivat täynnä kahviloita ja ravintoloita, ihmiset kävelivät sisään ja ulos paikoista tietämättömässä autuudessa, törmäsin baariin. Halusin juotavaa. En ollut käynyt juomassa vähään aikaan, ja koska kaipasin yksinkertaisia iltoja, joita vietin ystävieni kanssa, pysähdyin ja menin sisään.
Olin peloissani. Näytänkö luuserilta kun olen yksin? Näytänkö kohteelta? Yrittääkö joku iskeä minua? Yrittäisikö joku satuttaa minua?
Istuin baarissa ja tilasin juoman, selasin puhelimellani ja tilasin toisen juoman. Hetken kuluttua rentouduin. Tajusin, ettei kukaan ollut huolissaan minusta. Katsoin peliä televisiosta ja kuuntelin soivaa musiikkia. Ja koko sen ajan, kun olin siellä, mitään ei tapahtunut. Yksikään hurmaava prinssi tai mahtaileva ääliö ei häirinnyt minua, eikä ystävyyssuhteita syntynyt tyhjästä. Kaikki olivat ikätovereidensa kanssa, kaikki nauttivat olostaan. Ja minä olin vain siellä, nauttimassa myös, mutta yksin. Kerrankin hyvin pitkään aikaan tein jotain, mitä halusin tehdä.
Tietysti se hälyttävä varovaisuus alkoi taas kyteä… mitä jos joku laittaa jotain juomaani? Ehkä joku tarkkailee minua ja odottaa, että lähden, jotta voi seurata minua. Kuinka kaukana olen autostani? Entä jos lähtiessäni yksikään auto ei ole enää pysäköitynä vieressäni, ja joku yrittää siepata minut… hänellä olisi siihen valta. On kuluttavaa olla nainen….
Mutta tällä kertaa sen sijaan, että olisin lähtenyt ja antanut pelkojeni kuluttaa minut, jäin. Jätin huomiotta järjettömän varovaisuuteni. Kysyin itseltäni… mitä todella halusin tehdä? Vastaus oli jälkiruoka, joten nappasin sitä. Kuuntelin yleisön hälinää, katselin peliä ja luin muutaman artikkelin puhelimestani. Se tuntui voimaannuttavalta. Sitten sain tämän loistavan idean.
Sen jälkeen kun olen ollut täällä, minulla on ollut kova halu mennä luistelemaan. Mutta koska minulla ei ollut ketään, jonka kanssa tehdä sitä, en ollut käynyt. Mutta miksi ihmeessä ei? Maksoin laskuni, kiirehdin autolleni ja lähdin luistelemaan,
Ja taas kerran mitään ei tapahtunut. Mutta kaikkea tapahtui. Minä nautin itsestäni. Luistelin ympäri ja ympäri. Katselivatko ihmiset minua? Ihmettelikö kukaan, miksi olin yksin? Ketä kiinnostaa? Sen lisäksi, että varoin hiippareita, minulla oli niin hauskaa. Minä elin. Tunsin itseni täydelliseksi ensimmäistä kertaa vähään aikaan.
Ja kotiin lähtiessäni pohdin joitakin asioita.
Ensimmäinen ajatus…
Minun ei tarvitse odottaa ihmisten tekevän minua onnelliseksi. Olen vain istunut ja odottanut. Odottanut, että sukulaiseni vie minut ulos katsomaan kaupunkia. Odottanut saavani maagisesti ystäviä, käymättä edes joskus Walmartissa. Minun on lopetettava se. Minun on tehtävä aloite onnellisuudestani, ja se alkaa aktiivisuudesta. En löydä ketään mukavasti huoneestani.”
Toinen ajatus…
Olen ollut kauhean suojassa koko elämäni, aina isovanhempieni luona asumisesta (jotka tuskin antoivat minun ajaa pyörällä kadulla eivätkä yöpyä kavereiden luona) muuttoon isän ja äitipuolen luokse Chicagoon. Vaikka olen 23-vuotias, olen alkanut nähdä samoja suojelun malleja. Sen jälkeen kun olen asunut täällä, isäni on varoittanut minua useita kertoja siitä, että tytön on liian vaarallista olla kaupungilla… että minun on muutettava pukeutumistapojani, ajattelutapojani, olemustani… se on samaa varovaisuutta, jonka isoäitini istutti minulle kerta toisensa jälkeen, kun olin nuori. Tämän kierteen on loputtava. Vanhemmat tuntevat voimakasta, ymmärrettävää mutta liiallista halua suojella tyttäriä elämässään. Mutta loppujen lopuksi suojellussa naisessa ei ole mitään viehättävää. Se ei ole terve tai hyödyllinen luonteenpiirre… se tekee vain riippuvaisemmaksi muista.
On niin paljon asioita, joita en tee henkeni puolesta. Olen aina kadehtinut naisia, jotka menevät saumattomasti yksin lenkille…eivätkö he tiedä, että joku voi satuttaa heitä? En mennyt yksin kahviloihin tai ravintoloihin. Olen vieraantunut tapaamasta uusia ihmisiä tai ottamasta riskejä.
Olen ollut niin kiinni siinä, että olen pysynyt turvassa ja varmistanut, että vanhempani tietävät, että olen turvassa, että olen rajoittanut itseäni. Kyllä, joku voi satuttaa minua… joku voi tappaa minut, mutta vaara on ja tulee aina olemaan olemassa. En voi enää kieltää itseäni elämästä.
Se siis loppuu nyt. On ok olla varovainen, mutta liika varovaisuus on tukahduttavaa ja kuluttavaa. Se johtaa katumukseen, eristäytymiseen ja onnettomuuteen. Suojellun tyttären elämässä tulee kohta, jolloin ei voi tehdä muuta kuin luottaa heihin. Luota siihen, että olet juurruttanut heihin hyviä päätöksenteko-ominaisuuksia, mutta anna heidän myös tehdä virheitä… anna heidän olla oma itsensä.
Todennäköisesti minulla on aina jotakin huolenaihetta, kun astun ovestani ulos. Myös kotona ollessani on miljoona asiaa mistä huolehtia. Jokaisen nurkan halkeamissa ja raoissa on huolia… ja voisin viettää koko päivän murehtimalla, mutta kuinka paljon turvaa itse asiassa luon itselleni tekemällä niin?
On niin paljon, mitä voisin tehdä. On niin paljon mitä haluan tehdä. Kuten juoda kahvia ja lukea lempikahviloissani. Käydä säännöllisesti lenkillä puistossa. Käydä skeittaamassa. Käydä baarissa, kun tekee mieli olla ulkona ja haluan vain juotavaa. Käydä tanssikurssilla. Kävellä korttelin ympäri vain siksi, että tarvitsen raitista ilmaa.
Kolmas ajatus…
En tule koskaan olemaan sellainen nainen kuin perheeni haluaa minun olevan. Rakastan perhettäni kovasti, mutta he eivät enää aio rajoittaa minua. En voi antaa heidän hallita minua kaikin tavoin. En tule koskaan pukeutumaan niin kuin he haluavat minun pukeutuvan tai harrastamaan sellaista toimintaa, joka heidän mielestään on sopivampaa ja turvallisempaa naiselle. Ymmärrän heidän huolensa… Tiedän, että se kumpuaa rakkaudesta, mutta sen on loputtava.
En heitä varovaisuutta tuuleen. Ulkona ollessani laitoin läheiselle ystävälleni tekstiviestin ja kerroin hänelle missä olin ja milloin olin lähdössä, jotta hän olisi tietoinen jos en ehtisi kotiin. En siis ole täysin holtiton. Mutta olen hiljentämässä varovaisuuttani. Otan aikaa ottaa riskejä enkä muhi turvallisuudessa.”
Lupaan siis nyt elää itseäni varten. Lupaan mennä enemmän ulos. Vannon, etten myöskään pyydä sitä anteeksi. Minulla on ihmisiä, jotka ovat huolissaan minusta, mutta heidän on myös ymmärrettävä, että olen yksilö, ja saan tehdä mitä elämänvalintoja tai virheitä teen… eikä se ole kenenkään muun kuin minun vika.
Mutta minun on tehtävä tämä. Minun on otettava harppauksia elämässäni…se on ainoa tapa, jolla pääsen jonnekin.