Matt Hutchings, 42, ja hänen kumppaninsa Desiree Hemberger, 31, näyttävät tyypilliseltä ammattipariskunnalta, ja monella tapaa he ovatkin. Hemberger on yrityskonsultti. Hutchings on asianajaja. Heillä ei ole vielä lapsia – ”Ajattelemme ensi vuotta”, Hemberger sanoo. He tekevät pitkiä työpäiviä. Heidän pieni viktoriaaninen rivitaloasuntonsa sijaitsee Newtownin kaupunginosassa, joka on Sydneyn yhteiskunnan eksentrisempien jäsenten keskus. Viime vuosina muusikot ja hipit ovat kuitenkin tehneet tilaa nuorille ammattilaisille, joilla on schnautsereita hihnassa ja vauvoja Bugaboo-vaunuissa. Vierailijoille ensimmäinen merkki siitä, että Hutchings-Hembergerin talossa on jotain erilaista, on heidän kotiovellaan. Päivisin koirien kynnet naksahtavat puulattioilla, ja samalla kuuluu innostunutta nuuskimista ja vinkumista, mutta ei haukkumista. Yöllä tilanne on toinen. Kun pimeys laskeutuu ja hedelmälepakot lentävät ilmassa, saattaa kuulla kolme sarjaa läpitunkevaa ulvontaa, mikä on merkki siitä, että pariskunnan lauma puhdasrotuisia lemmikkidingoja – Gerda, Persephone ja Bear – toivottaa omistajansa innoissaan tervetulleeksi kotiin.”
(Lisää artikkelista Kerronnallisesti: Paha koira/hyvä koira)
Canis lupus dingo on Australian ainoa kotoperäinen koiraeläin. Ne esiintyvät arkeologisissa merkinnöissä Länsi-Australian kalliomaalauksissa, ja viimeaikaiset DNA-testit viittaavat siihen, että ne ovat saattaneet olla täällä jopa 18 000 vuotta. Suden tavoin dingot ovat alkukantainen koiralaji – lemmikkimopsiisi elävä, hengittävä muinainen esi-isä. Koska ne ovat läheisempää sukua sudelle kuin mopsille, ne eivät kuitenkaan ole yleisiä lemmikkejä. Jos mainitset olevasi matkalla tapaamaan ”lemmikkidingoja”, saat todennäköisesti järkyttyneen vastauksen, jota seuraavat kysymykset vaarallisuudesta.
Lemmikkidingot näyttävät harhaanjohtavasti samalta kuin muutkin koirat. Hunajanvärisellä kolmikolla on kaulapanta. Ne kävelevät hihnassa. Ne käyvät koirapuistossa. Olisi kuitenkin virhe niputtaa ne samaan koriin tien toisella puolella olevan lihavan labradorinnoutajan kanssa. Niiden kyvyttömyys haukkua on vain yksi monista asioista, jotka erottavat dingot kotimaisista serkuistaan. ”Se voi olla hämmentävää. Kuten putkimiehemme sanoi, jos ne haukkuisivat, kaikki olisi hyvin. Niiden hiljaisuus säikäyttää ihmiset”, Hutchings sanoo.
Tyypillisistä kotikoirista poiketen dingot ovat tottuneet pitkälle kehittyneisiin sosiaalisiin rakenteisiin, jotka edellyttävät koirien ja niiden omistajien välisiä monimutkaisia ja vaativia suhteita. On tärkeää, että Hutchings ja Hemberger toimivat osana laumaa ja noudattavat koirien etikettiä. Pariskunnan odotetaan osallistuvan joka ilta monimutkaiseen tervehdysprosessiin. Viisitoista minuuttia on käytettävä jälleennäkemisen juhlimiseen – taputteluun, puhumiseen, leikkimiseen – jotta koirakolmikko ei loukkaantuisi syvästi. Ne ovat erittäin herkkiä. Ne murjottavat, jos niitä haukutaan, ne inhoavat, kun pariskunta riitelee, eivätkä ne pidä siitä, että niitä erotetaan toisistaan.
Persephone kävelyllä. (Kertoja/Angus Lee Forbes)
Hutchings näyttelee alfauroksen roolia ja Hemberger on alfanaaras, mutta näin ei ole aina ollut. Myöhään laumaan tulleena Hembergerin oli ansaittava paikkansa koira-ihmisperheessä. Eikä se ollut helppoa. He panivat hänet koetukselle. (”Persefonella oli tapana pissata jatkuvasti alusvaatteilleni!”) Kesti kolme treffejä, ennen kuin Hutchings pystyi edes kertomaan uudelle naisystävälleen karvaisista ystävistään. ”Hän ei ollut edes maininnut omistavansa koiria! Istuimme ravintolassa, ja koirat tulivat puheeksi. Kysyin, millaisia hänellä oli”, Hemberger kertoo. ”Hän sanoi dingoja, ja minä melkein putosin tuoliltani. Soitin äidilleni ja hän sanoi: ’Eroa hänestä. Heti! Hän on selvästi hullu.” Kaksi kuukautta myöhemmin pariskunta asui yhdessä, ja joidenkin alkuvaikeuksien jälkeen hän oli ihastunut.
He ovat erittäin kiintyneitä. Gerda nukkuu pariskunnan sängyssä. ”Kun ne tykkäävät sinusta, ne todella tykkäävät sinusta”, Hutchings sanoo ja katselee, kun 33-kiloinen Persephone ryömii syliini ja nuolee sitten kiihkeästi ja säälimättömästi kasvojani ja jokaista käsivarttani siinä määrin, että vaarana on, että minut toivotetaan tervetulleeksi kuoliaaksi sen ystävällisyydestä. ”Se on hyvin äidillinen; se hoivaa sinua!” Hemberger nauraa. Karhu työntää päänsä syliini hakien taputusta, ja saa mustasukkaiselta siskoltaan kuulla matalaa, uhkaavaa murinaa. Karhu ei saa silitellä. Se lähtee haistelemaan keittiön kaappeja ja asettuu sitten istumaan matolle. Gerda, hiljainen, hyvin käyttäytyvä ”kypsä” dingo, katselee korvat koholla, kauniit mantelinmuotoiset silmät uneliaina mutta silti tarkkaavaisesti valppaina.
(Lisää kohdasta Kerronnallisesti: Missä härkä ei koskaan kuole)
Karhujen on hyvin vaikea käsitellä muutoksia. Muutto olisi painajainen. ”Meidän pitäisi olla niiden kanssa kotona viikon ajan”, Hemberger sanoo. Niitä ei voi laittaa koiratarhaan, ja koska ne ovat kiihkeästi sidoksissa omistajiinsa, niitä ei voi sijoittaa uudelleen, koska ne eivät toivu hylkäämisestä. ”Kun lähdet ensimmäistä kertaa pois, ne luulevat, että olet kuollut. Ne eivät syö ja ovat huolissaan. Kun lähdin ensimmäistä kertaa pois töiden takia, ne suuttuivat minulle täysin”, Hutchings kertoo. ”Ne ovat loistavia lemmikkejä, mutta se edellyttää, ettet kyllästy niihin ja anna niitä pois viiden vuoden jälkeen. Et aio viedä niitä ulkomaille tai tehdä mitään dramaattista. Sinun on sitouduttava siihen, että se on pitkäaikainen sitoumus”, Hemberger sanoo. ”Ne voivat elää vankeudessa jopa 18-20 vuotta.”
Hutchings ja Hemberger tietävät ainakin viidestä muusta lemmikkidingosta, jotka elävät läheisillä kaupunkialueilla. Yksi Australian dingon tarinan monista ristiriidoista on se, että Uudessa Etelä-Walesissa ei tarvitse erikoislupaa omistaa dingoa lemmikkinä. Vuoden 1998 lemmikkieläinlain (Companion Animal Act) mukaan ne tunnustetaan kotieläimiksi, ja naapurin villakoiran tavoin ne tarvitsee vain rekisteröidä ja varustaa mikrosirulla. Kolmessa osavaltiossa sellaisen omistamiseen tarvitaan lupa. Muissa osavaltioissa tilanne on synkempi. Tasmaniassa, Queenslandissa ja Etelä-Australiassa, jos jää kiinni yhden kanssa, se takavarikoidaan ja lopetetaan.
Neljä vuotta sitten, kun Hutchings toi kotiin kaksi ihastuttavaa kuuden viikon ikäistä naaraspuolista dingonpentua, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli tahtomattaan ryhtymässä dingojen oikeuksien kaupunkilähettilään rooliin. Kysymykset alkoivat Sydneyn lentokentällä, kun lentoyhtiön henkilökunta epäröi huomattuaan, että kaksi pörröistä pentua kantorepussa olivat enemmän susi kuin Lassie. Pariskunta joutuu jatkuvasti vastaamaan yleisön uteliaisiin kysymyksiin, ja he vitsailevat luodakseen yhteensopivia T-paitoja, joissa lukee: ”Kyllä, ne ovat dingoja.”
Vitsejä lukuun ottamatta Hutchings ja Hemberger ottavat roolinsa omistajina vakavasti. Dingoilla on muutenkin tarpeeksi imago-ongelmia. Ne yhdistetään laajalti popkulttuurin iskulauseeseen ”Dingo söi vauvani!” vuonna 1980 sattuneen surullisenkuuluisan tapauksen jälkeen, jossa dingon väitettiin tappaneen yhdeksän kuukauden ikäisen vauvan. Viimeinen asia, mitä dingot kaipaavat, on lisää negatiivisia tarinoita kansanperinteeseen.
(Lisää artikkelista Narratiivisesti: Haju)
Persephone ja Karhu, kaksi alppidingoa, ovat yhdistyneet lonkalta toisilleen. Ne kinastelevat ja leikkivät kuin tuhmat sisarukset ja murehtivat, kun ne erotetaan toisistaan. Alppikoirilla on paksumpi turkki kuin muilla Australian alueilla tavattavilla dingoilla, ja ne on lähes hävitetty luonnosta risteytymisen vuoksi villien kotikoirien kanssa ja yhteenottojen vuoksi maanviljelijöiden kanssa. Gerda on aavikkorotu, jolla on hienompi turkki ja mieltymys sänkyihin. Se on rauhallisempi ja urheilullisempi kuin kaksi muuta, jotka nukkuvat ulkona, ja se voi olla tuhoisa ja repiä sohvatyynyjä, jos se jätetään sisälle. Muut ovat mestarikaivajia, kun taas Gerda voi halutessaan hypätä seitsemän metrin aidan yli. Ja tässä päästäänkin dingojen ja kotikoirien todelliseen eroon. Lemmikkidingoilla on vapaa tahto. Ne vastustavat käskyjen noudattamista. Jos niitä pyydetään noutamaan tai istumaan käskystä, ne katsovat ”Miksi minun pitäisi?” – ilmeellä aivan kuten ihminen tekisi. Olet vertainen, et isäntä. Unohda se, että yrität kouluttaa niitä. Niiden hurja älykkyys tarkoittaa, että ne päätyvät todennäköisemmin kouluttamaan sinut. On etuoikeus tuntea heidät, mutta unohda ajatella, että koskaan todella omistat heidät.
”Matti on pomo tai johtaja, mutta he eivät useimmiten tee, mitä sanot”, Hemberger sanoo. ”Se on yksi syy siihen, miksi emme päästä niitä irti hihnasta. Voit kutsua ja viheltää ja tehdä kaikkea. Mutta ne pysyvät omana isäntänään. Ne tulevat luoksesi, jos ne haluavat.”
Lue loput tästä jutusta osoitteessa Narratively.
Narratively on verkkolehti, joka on omistettu omaperäisille, syvällisille ja kertomatta jääneille tarinoille. Narratively tutkii joka viikko eri teemaa ja julkaisee vain yhden tarinan päivässä. Se oli yksi Timen vuoden 2013 50 parhaasta verkkosivustosta.