Täytän 28 vuotta kahden päivän päästä. Kahden loistavan päivän päässä siitä, että rastitan vielä yhden hämmentävän, rakastavan ja ihmeellisen elinvuoden. Tämän ikävirstanpylvään kynnyksellä olen saanut yhden arvokkaan oivalluksen, jota kannan mukanani koko loppumatkani ajan, oli se kuinka pitkä tahansa – haavoittuvuuden taidon ja välttämättömyyden. Vuosi 2015 oli minulle haavoittuvuuden vuosi, jollaista en ollut koskaan ennen kokenut. Perheeni menetti kauniin poikavauvan, genetiikkani näytti persettään antamalla minulle diagnoosin esidiabeetikoksi, kävin läpi merkittävän parisuhteen eron ja urani on murroksessa. Jos oli elämän matto, jolla seisoin, se paska revittiin alta pois, poltettiin ytimekkääksi tuhkaksi, tuhkat leivottiin sitten piirakaksi demonin toimesta, jonka hänen kätyrinsä sitten söivät ja paskansivat ulos. Se oli sellainen vuosi. Minulla oli joitakin ihania huippuhetkiä (matkustin ensimmäistä kertaa Etelä-Amerikkaan, näin rakkaan ystäväni menevän naimisiin elämänsä rakkauden kanssa!), jotka tasapainottivat matalasuhdanteita, mutta koko tämän vuoden ajan ajattelin, mikä on tämän vuoden sielun opetus? Miten voin ymmärtää menetyksen ja tuskan kertomuksen tavalla, joka on kostava ja voimaannuttava? Ja sitten V-sana paljasti itsensä – tuo temppuileva haavoittuvuus oli kuin: ”Hei… kuuletko minua?” pehmeällä, Adelen tyylisellä äänellä, joka sai minut sanomaan: ”Kyllä hitto vieköön, kuulen. Haluaisin vihata sinua, mutta en voi, koska olet riistänyt minulta joitakin asioita, joista minun oli päästettävä irti tullakseni siksi, mikä minun on tarkoitus olla.”
Kerrat, jolloin olen nähnyt haavoittuvuuden loistavan kirkkaimmin, ovat syvissä henkilökohtaisissa keskusteluissa toisten kanssa. Odotan innolla niitä kahdenkeskisiä hetkiä, jolloin ihmiset pääsevät ulkona vallitsevaa säätä koskevan small talkin ohi ja alkavat paljastaa, millainen sää on heidän mielensä sisällä. Heidän rakkautensa, toiveensa, unelmansa, pyrkimyksensä, asenteensa ja inspiraationsa kiehtovat minua sekä kunnioitukseen että keskusteluun. Ne muistuttavat minua siitä, että ihmiset ovat monimutkaisia, tunteikkaita ihmepalloja, joilla on tämä hämmästyttävä kyky pistää yhteen sanoja, jotka toinen voi kuulla ja rekisteröidä merkityksellisinä. Etsin merkityksiä ja yhteyksiä kaikissa näissä keskusteluissa ja haluan vetää ihmisen mukaansa hänen suuruuteensa ja totuutensa lähteelle. Vaikka tuo totuus olisikin joskus pelottava tai ristiriidassa oman todellisuuteni ja uskomusteni kanssa. Minua ilahduttaa olla todella yhteydessä johonkin todelliseen, mitä me ihmiset nykymaailmassa yleensä kaihdamme, koska pelkäämme haavoittuvuutta, joka aiheutuu siitä, että olemme emotionaalisesti täysin alastomia. Tällaisia keskusteluja ei voi käydä aina, mutta kun niitä käydään, onnellisuusmittarini nousee huomattavasti.
Syntymäpäiväni kunniaksi tavoitin muutaman naisen elämäni eri vaiheista kuullakseni heidän totuuksiaan. He ovat olleet osa elämääni eri tavoin ja matkani eri osissa, jotka ovat levittäytyneet eri puolille maailman valtamerta (Australiasta Lontooseen, Keskilänteen ja Kaliforniaan!). Ehdotin jokaiselle heistä yhtä kysymystä: ”Jos voisit antaa 28-vuotiaalle itsellesi yhden neuvon, mitä sanoisit?”. Tässä on, mitä heillä oli sanottavaa: