27. marraskuuta.06.2019
Kun annat itsellesi luvan puhua ihmisistä ryhminä, annat itsellesi luvan epäinhimillistää ihmisiä ja tehdä päätöksiä, jotka eivät perustu ihmisten silmiin katsomiseen. (Professori Brené Brown)
Hallitus kuulee lähiaikoina, onko vuoden 1824 irtolaislaki tarkoituksenmukainen. Lain mukaan kerjääminen tai kadulla asunnottomana oleminen on rikos Englannissa ja Walesissa. Siksi olemme yhdessä muiden hyväntekeväisyysjärjestöjen ja puoluerajat ylittävän kansanedustajaryhmän kanssa käynnistäneet kampanjan sen poistamiseksi.
Vagrancy Act hyväksyttiin kesällä 1824. Sen 195. syntymäpäivä on käsillä. Lain tarkoituksena oli käsitellä kahta silloista ongelmaa. Ensinnäkin siihen, että Napoleonin sodat jättivät tuhansia entisiä sotilaita haavoittuneiksi ja kodittomiksi. Miehet, jotka olivat aikoinaan taistelleet kuninkaansa puolesta, katsottiin nyt ”roistoiksi ja kulkureiksi”, joiden uusi rikos oli ”pyrkiä haavojen tai epämuodostumien paljastamisen avulla hankkimaan tai keräämään almuja”.
Toinen rangaistavaksi säädetty ryhmä olivat kaupungeissa asuvat henkilöt, jotka olivat kodittomia kyseisessä paikassa mutta muualta kotoisin. Erityistä huomiota kiinnitettiin skotlantilaisiin tai irlantilaisiin, joita pidettiin ei-toivottuina Englannissa, mutta myös kaikkiin, jotka ”vaeltelivat ulkomailla ja majoittuivat missä tahansa ladossa tai ulkorakennuksessa… tai ulkoilmassa tai teltan alla tai missä tahansa kärryssä tai vaunussa eivätkä antaneet kunnon selontekoa itsestään…”.
Englannissa ja Walesissa nämä rangaistavat tekomuodot ovat säilyneet 195 vuotta lain säätämisen jälkeen, ja peruslähtökohta, jonka mukaan kadulla asunnottomia ja/tai kerjäämässä käyviä henkilöitä voitiin pitää rikoksentekijöinä, on elinvoimainen myös nykyään, vuonna 2019. Laki kumottiin Skotlannin osalta vuonna 1982.
Vuonna 2018 (viimeisimmät saatavilla olevat luvut) kerjäläislain nojalla nostettiin 1 320 syytettä. Vaikka syytemäärät ovat yli puolittuneet vuodesta 2014, jolloin otettiin käyttöön uusi epäsosiaalista käyttäytymistä koskeva lainsäädäntö, historia osoittaa, ettemme voi vain odottaa, että laki hiipuu. Luvut ovat aiemmin laskeneet dramaattisesti, mutta nousseet sitten uudelleen.
Vuosien mittaan lakia on käytetty vanhanaikaisten yhteiskunnallisten asenteiden peittämiseen oikeudellisella suojalla, ja sen nojalla on asetettu syytteeseen homoseksuaaleja, prostituutiota, kämmenpiirtäjiä ja synnissä eläviä naisia, ja vuosikymmenten mittaan se on jatkanut asunnottomien ja kerjäävien ihmisten kriminalisoimista valtiovallan sallimalla tavalla.
Vuonna 1824 William Wilberforce vastusti lakia, kun pian voimaan tulevaa lakia (englanninkielinen laki, ”Vagrancy Act”, jäljempänä laki ”Vagrancy Act”) käsiteltiin parlamenttikokouksessa. Hän vastusti lakiehdotuksen summittaista luonnetta ja totesi, että se ei tehnyt mitään ymmärtääkseen tai vastatakseen olosuhteisiin, jotka johtivat kodittomuuteen ja kurjuuteen. Hän tiesi tuolloin sen, minkä tiedämme tänäkin päivänä; että kyse on olosuhteista, joita on muutettava, ei elämänvalinnoista, joista on rangaistava.
”Se ei estänyt minua kerjäämästä. Olin heti taas ulkona. Samaan paikkaan, jossa yritin vain selvitä hengissä olematta rikollinen. Se on joko se (kerjääminen) tai mennä ryöstämään, koska olet deserate. Olin vähällä kuolla kaduilla kuusi kuukautta sen jälkeen.” (Shaun, Blackpool)
”Köyhyyslakia ei tarvita. Nyt ei eletä pimeää keskiaikaa, eikä se muutenkaan toimi. Jos minut siirretään uudestaan, palaan takaisin kuin kumipallo. Vaikka se lopettaisikin ihmisten kerjäämisen, he saattaisivat alkaa tehdä oikeita rikoksia selvitäkseen hengissä, ja yleisö kärsisi vielä enemmän. Ihmisiä pitäisi auttaa, ennen kuin he joutuvat kadulle, eikä kriminalisoida heitä, kun he ovat jo täällä.” (Peter, Lontoo)
”Puolelle kaupungin kodittomista on nyt annettu Vagrancy Act -lain mukaiset paperit, ja suurimmalle osalle heistä on langetettu 100 punnan sakot, minkä jälkeen heille on annettu kieltomääräys poistua kaupungin keskustasta… mutta se tarkoittaa, että kaikki nämä ihmiset eivät pääse kaupunkiin käyttämään niitä harvoja paikallisia palveluita, jotka ovat tarkoitettu raakamailla nukkuville ihmisille”. (Pudsey, Blackpool)
Englannissa ja Walesissa lakiin perustuva virallinen syytteeseenpano voi olla ihmisille tuhoisa, ja kerjäämisestä ja asunnottomuudesta sakottaminen on varmasti hulluutta kenenkään silmissä. Lain jatkuvan käytön aiheuttamat haitat ovat kuitenkin syvemmällä kuin sen muodollinen käyttö.
Vuonna 2017 tehty tutkimus osoitti, että lain epäviralliseen käyttöön kuuluu se, että ihmisiä siirretään säännöllisesti eteenpäin tai heitä kielletään poistumasta tietyistä paikoista, usein pidätyksen uhalla. Valtaosa tällaisessa tilanteessa olevista asunnottomista kertoo, että heille ei ole tarjottu apua tai tukea. Ehkä vielä vahingollisempaa on kuitenkin se, miten epäinhimillistä ja nöyryyttävää tällainen kohtelu on.
Tämä on se inhimillinen vaikutus, joka ei käy ilmi virallisista tilastoista, ja tämän turhan kierteen, jossa haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä työnnetään yhä kauemmas tarvitsemastaan avusta, pitäisi antaa meille kaikille ajattelemisen aihetta katuelämän realiteetteihin.
”Tunsit itsesi rikolliseksi, joten päädyit lopulta sulkeutumaan ja tukeutumaan sen sijaan asunnottomien yhteisöön”. Yritin parhaani mukaan pysyä poissa näkyvistä… pieniä piilopaikkoja, kuten autotallit, tuuletusaukot ja puistot. (Karl, Liverpool)
Olemme puhuneet pitkään poliisivoimien ja rikosoikeuden ammattilaisten kanssa siitä, miksi irtolaislakia käytetään virallisesti ja epävirallisesti. Kuulimme kerta toisensa jälkeen, että poliisi ei pyri kriminalisoimaan asunnottomia ja haavoittuvassa asemassa olevia henkilöitä, ja itse asiassa jotkin poliisivoimat toteavat nyt, etteivät ne aktiivisesti sovella lakia.
On käynyt ilmi jotakin huolestuttavampaa kuin pelkkä vanhentunut laki. Kun huolissaan olevat yritykset tai työmatkalaiset ovat turhautuneita raakamajoittamiseen ja kerjäämiseen ilman todella tarvittavia tukipalveluja, poliisin suorittama irtolaislakiin perustuva valvonta on ainoa käytettävissä oleva vastaus. Lain käyttö on monin tavoin tuomitseva osoitus todella tarvittavien palvelujen puutteesta.
Todisteet siitä, mikä toimii, ovat selvät. Pääsääntöisten asuntojen saanti, erikoistuneen ja intensiivisen tuen tarjoaminen mielenterveysongelmien ja riippuvuuksien hoitoon sekä traumaperusteinen lähestymistapa kaduilla tapahtuvaan avohoitoon ovat olennaisia tekijöitä asunnottomuuden ja kurjuuden torjunnassa. Kun niitä ei ole saatavilla, poliisivoimat joutuvat todennäköisimmin hoitamaan edessään olevia oireita. Pahimmillaan näemme kuumeista epätoivoa, jossa ihmisten kriminalisointi ja epäinhimillistäminen on kaikki, mitä valtiolla on tarjota.
Kuten todettiin vuonna 1990 ylähuoneen keskustelussa Vagrancy Actista:
”Historioitsijat eivät ole ammattikuntana kovinkaan monesta asiasta samaa mieltä, mutta kun tarkastellaan aiempia tapauksia muina vuosisatoina, he näyttävät olevan yhtä mieltä siitä, että nämä huiput irtolaisoikeudenkäynneissä eivät ole merkkejä perisynnin huipuista. Ne merkitsevät poikkeuksellisen huonojen sosiaalisten olojen kausia. Muuttuja liittyy köyhyyden ja työttömyyden asteeseen ja avun riittävyyteen.”
Ja kuten eräs nimettömänä pysyttelevä metropolin poliisin ilmiantaja äskettäin totesi
”Tehtäviämme laajennetaan yli kykyjemme niin, että ne kattavat myös muut kuin rikosoikeudelliset asiat, jotka liittyvät mielenterveys- ja sosiaalipalveluihin, koska leikkaukset ovat heikentäneet myös näitä aloja.”
”Emme voi tehdä mitään, mikä ei ole rikosoikeudellista.
On aika kumota irtolaislaki, kyllä. Mutta jos vastauksessa on koskaan ollut kyse siitä, pitäisikö ihmiset kriminalisoida, olemme kysyneet väärän kysymyksen. Jos pääsemme eroon ihmisten leimaamisesta, ryhmittelystä, hylkäämisestä, tuomitsemisesta, turhasta syyttämisestä ja sakottamisesta, voimme ehkä alkaa vastata oikeaan kysymykseen. Mitä apua ja tukea ihmiset tarvitsevat potentiaalinsa toteuttamiseen, ja kuinka nopeasti voimme tarjota sitä kaikille sitä tarvitseville?
Tiedotusvälineiden tiedustelut:
E: [email protected]
T: 020 7426 3880
Yleiset tiedustelut:
E: [email protected]
T: 0300 636 1967
.