Tiedemiehet, mukaan lukien rotua tutkivat tiedemiehet, haluavat pitää itseään objektiivisina maailman tutkijoina, jotka ovat poliittisen taistelun yläpuolella. Tällaiset näkemykset tieteellisestä puolueettomuudesta ovat kuitenkin naiiveja, sillä tutkimustuloksiin vaikuttavat väistämättä työtä tekevien ihmisten ennakkoluulot.
Amerikkalainen sosiologi W. E. B. Du Bois kirjoitti kerran: ”1900-luvun ongelma on värirajan ongelma”. Hänen sanansa saivat osittain vahvistusta tieteestä. Se oli vuosisata, jolloin tieteellisesti tuettu eugeniikka – valkoisten, eurooppalaisten rotujen geneettisen laadun parantaminen poistamalla alempiarvoisena pidetyt ihmiset – sai valtavan suosion, ja sen kannattajia oli Atlantin molemmin puolin. Vasta holokausti näytti maailmalle tällaisen kauhistuttavan ideologian loogisen päätepisteen, joka diskreditoi suuren osan rotuun perustuvasta tieteestä ja pakotti eugeniikan kovan linjan kannattajat varjoon.
Sodanjälkeisenä aikana oikeistolaiset tiedemiehet löysivät keinoja peittää rasistiset näkemyksensä miellyttävämpään kieleen ja käsitteisiin. Ja kuten Angela Saini vakuuttavasti argumentoi uudessa kirjassaan Superior: The Return of Race Science, jonka Beacon Press julkaisi 21. toukokuuta, ”värirajan ongelma” elää edelleen 2000-luvun tieteessä.
Lontoossa työskentelevä tiedetoimittaja Saini antaa perusteellisesti tutkitussa kirjassaan selkeitä selityksiä rasistisista käsitteistä ja sukeltaa samalla rotutieteen historiaan arkeologiasta ja antropologiasta biologiaan ja genetiikkaan. Hänen työhönsä kuului teknisten julkaisujen, raporttien ja kirjojen läpikäyntiä sekä lukuisten eri alojen tiedemiesten haastatteleminen ja toisinaan epämukavien kysymysten esittäminen heidän tutkimuksistaan.
”Valtavirran tiedemiehet, geneetikot ja lääketieteen tutkijat vetoavat yhä rotuun ja käyttävät näitä kategorioita työssään, vaikka meille on jo 70 vuoden ajan kerrottu, ettei niillä ole mitään biologista merkitystä, vaan että niillä on vain sosiaalinen merkitys”, Saini sanoo.”
Ylivertainen”: The Return of Race Science
Superior kertoo huolestuttavan tarinan siitä, miten sitkeästi uskomus biologisiin rotueroihin säilyy tiedemaailmassa.
Naisten toisen maailmansodan kauhujen jälkeen valtavirran tiedemaailma käänsi selkänsä eugeniikalle ja rotuerojen tutkimukselle. Maailmanlaajuinen katumattomien eugeniikan kannattajien verkosto perusti kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa aikakauslehtiä ja rahoitti tutkimusta, ja se tarjosi juuri sellaisia huonosti tehtyjä tutkimuksia, joita lopulta siteerattiin Richard Hernsteinin ja Charles Murrayn vuonna 1994 ilmestyneessä teoksessa The Bell Curve (Kellokäyrä), jossa väitettiin osoitettavan älykkyysosamäärän eroavaisuuksia rotujen välillä.
Osta
Tieteellinen tutkimus on vuosisatojen ajan kamppaillut rodun käsitteiden kanssa ja esittänyt usein harhaanjohtavia tai virheellisiä selityksiä rotueroista. Eurooppalaisten kiistanalaiset keskustelut nykyihmisen alkuperästä alkoivat 1800-luvulla, ja monet maanosan johtavista tiedemiehistä uskoivat vakaasti, että eurooppalaiset edustavat kehittyneimpiä ja älykkäimpiä ihmisiä. Ihmisen fossiilit Euroopassa tarjosivat ensimmäiset tietopisteet orastavalle paleoantropologian alalle, mutta todellisuudessa eurooppalaiset arkeologit sattuivat aloittamaan etsinnät juuri tältä alueelta. Fossiilit, luolataide, DNA-näytteet ja muut todisteet, joita myöhemmin löydettiin eri puolilta maailmaa, viittasivat monimutkaisempaan kuvaan ihmisen alkuperästä: Nykyaikaisen ihmisen osat syntyivät kaikkialla Afrikassa, ja nämä ihmiset vaelsivat aaltoina ensin itään ja sitten pohjoiseen ja länteen.
Jatkuvasti sekoittuvat populaatiot synnyttivät erillisten rotujen, ryhmittymien tai rajojen sijaan vain gradientteja, joissa jotkin piirteet olivat hieman yleisempiä joillakin alueilla kuin toisilla. Pohjoisen ilmaston vaaleampi ihonväri tuli esiin myöhään; jotkut britit järkyttyivät kuullessaan, että Cheddar Man, Lounais-Englannissa lähes 10 000 vuotta sitten eläneen miehen jäännökset, olisi nykyään katsottu mustiksi.
1950-luvulla geneetikot alkoivat vahvistaa sitä, mitä jotkut arkeologit olivat jo aiemmin arvelleet: ”Yksilöllinen vaihtelu väestöryhmien sisällä, päällekkäin muiden väestöryhmien kanssa, osoittautui niin suureksi, että rodun rajoissa oli yhä vähemmän järkeä”, Saini kirjoittaa. Johtopäätös oli, että ei ole olemassa ”puhtaita” rotuja, jotka eroaisivat muista. Näistä todisteista huolimatta ne eugeniikan kannattajat, jotka yhä harjoittivat eugeniikkaa, pyrkivät estämään oletettavasti ylivertaiseksi katsomansa rodun joutumisen maahanmuuton, sekasukupuolistumisen ja muiden etnisten ryhmien korkeamman syntyvyyden valtaan.
Vaikka harva nykyään tutkii eugeniikkaa tai puolustaa sitä, eräät nopeasti etenevän perinnöllisyystiedeopin tieteilijät pitivät kiinni siihen liittyvistä ideologioista toisen maailmansodan jälkeen. He vain käyttivät eri termejä, Saini huomauttaa, sillä jotkut jatkoivat rotuun keskittyvää tutkimusta, mutta viittasivat ”populaatioihin” ja ”inhimilliseen vaihteluun” eivätkä ”rotuihin” ja ”rotueroihin”. Esimerkiksi genetiikan tutkija James Watson, DNA:n kaksoiskierteen rakenteen toinen löytäjä, on usein joutunut ankaran kritiikin kohteeksi, koska hän on ilmaissut rasistisia uskomuksia, kuten sen, että älykkyystesteissä esiintyvillä eroavaisuuksilla on rotukomponentti, ja että hän on väittänyt, että intialaiset ovat orjuuttavia ja että kiinalaisista on jotenkin tullut geneettisesti mukautuvia.
Kourallinen tutkijoita, joilla oli samankaltaisia uskomuksia, mukaan lukien entinen natsitutkija Otmar von Verschuer ja brittiläinen eugeniikan tutkija Roger Pearson, oli vaikeuksissa saada tutkimuksiaan julkaistua arvostetuissa lehdissä, ja he perustivat oman lehden vuonna 1961. Mankind Quarterly -lehdestä tuli rotutieteen foorumi – paikka, jossa julkaistiin kyseenalaista tutkimusta objektiivisen tieteen varjolla. Myös Intelligence, arvostetumpi psykologian aikakauslehti, jota julkaisee suuri kustannusyhtiö Elsevier, sisälsi toisinaan artikkeleita, joissa esitettiin pseudotieteellisiä tuloksia rotujen välisistä älykkyyseroista. Viime aikoihin asti kyseisen lehden toimituskunnassa oli kaksi eugeniikan kannattajaa, Gerhard Heisenberg ja Richard Lynn. Mutta kun Saini sai kirjansa valmiiksi viime vuoden lopulla haastateltuaan lehden päätoimittajaa, hän huomasi, että kaksikko oli poistettu lehden johtokunnan jäsenluettelosta.
”Äärimmäiset jutut aiheuttavat dilemman laillisille tiedemiehille, koska ei voi lukea jokaisen sekopään töitä ja väärentää niitä”, sanoo Aaron Panofsky, UCLA:n tieteen sosiologian tutkija, joka on kirjoittanut kirjan Misbehaving Science: Controversy and the Development of Behavior Genetics. Tutkijat eivät halua antaa näille papereille enemmän legitimiteettiä kuin ne ansaitsevat, mutta he eivät myöskään halua jättää niitä huomiotta ja ottaa riskiä salaliittoteorioiden lietsomisesta.
Mankind Quarterly on onnistunut sinnittelemään 2000-luvulla, mutta ”kovan luokan tieteelliset rasistit ovat enimmäkseen iäkkäitä valkoisia miehiä, eivätkä he lisäänny akateemisissa piireissä”
, Panofsky sanoo. Siitä huolimatta monet rasistiset, nuoret valkoiset miehet edistävät edelleen tieteellisen rasismin käsitteitä, kuten osallistujat vuoden 2017 Unite the Right -mielenosoitukseen Charlottesvillessä, Virginiassa – tapahtuma, jonka jopa tiedelehti Nature katsoi tarpeelliseksi tuomita.
Myös hyvää tarkoittavat epidemiologiset tiedemiehet käyttävät rotua edelleen karkeana sijaiskäyttäjänä lukemattomille yhteiskunnallisille ja ympäristötekijöille. Saini mainitsee esimerkkinä tilastovirheitä sisältävän tutkimuksen vuodelta 2017, jossa väitettiin, että rotu ja biologia osoittavat, että astmaatikkojen mustien amerikkalaisten hengitystiet tulehtuvat enemmän kuin astmaatikkojen valkoisten amerikkalaisten. Mustat amerikkalaiset kärsivät tosiaan enemmän astmasta kuin valkoihoiset, mutta heihin vaikuttavat myös enemmän ympäristöriskit, kuten moottoriteiden ja tehtaiden ilmansaasteet, sekä erot korkealaatuisen terveydenhuollon saatavuudessa. Nämä monet eriarvoisuuden ja rakenteellisen rasismin muodot – joita sosiologit ovat dokumentoineet vuosikymmeniä – lakaistiin maton alle rotumuuttujan hyväksi, mikä johti helposti väärin tulkittaviin tuloksiin.
Toisena esimerkkinä Saini kuvailee 1990-luvun epäonnistunutta Human Genome Diversity Project -hanketta, jossa analysoitiin pienten, syrjäisten, niin sanottujen ”isolateiksi” kutsuttujen populaatioiden geneettisiä variaatioita, mukaan luettuina baskit Euroopassa, itä-Turkkilaiset kurdit Itä-Turkin alueella ja Amerikan alkuperäisväestöt. Alkuperäiskansojen oikeuksia puolustavat aktivistit, jotka ymmärrettävästi olivat herkkiä hyväksikäytölle, vastustivat hanketta, mikä yllätti naiivit tiedemiehet.
Kerta toisensa jälkeen ryhmittely rotujen mukaan, vaikka niissä ei käytettäisikään termiä ”rotu”, voi olla vaarallista ja harhaanjohtavaa ihmisille, jotka etsivät luontaisia biologisia eroja. Mutta Saini ei myöskään usko, että tieteellisessä tutkimuksessa voidaan olla ”värisokeita” tai ”rodun jälkeisiä”. Tutkijoilla, jotka väittävät olevansa sellaisia, on usein sama ongelma kuin astmatutkimuksessa: he jättävät huomiotta rodullisen eriarvoisuuden, joka vaikuttaa tutkimuksen tuloksiin. Saini tutkii myös positiivisen toimintapolitiikan, hyvitysten tai ympäristöoikeudenmukaisuuden puolustamisen mahdollisuuksia, joiden kaikkien tarkoituksena on lieventää rakenteellista, historiallista ja tieteellistä rasismia.
Monien genetiikan tutkijoiden tavoin Saini väittää, että koska rotu on sosiaalinen konstruktio, se ei kuulu genetiikan tutkimukseen. Muiden alojen tutkijoilla on vapaus tutkia rotua, hän kirjoittaa, mutta tuon vapauden myötä tulee vastuu. Heillä ei ole varaa jättää tilaa väärille tulkinnoille. Tutkijoiden, jotka käyttävät rotukategorioita, ”pitäisi täysin ymmärtää, mitä ne tarkoittavat, pystyä määrittelemään ne ja tuntea niiden historia”, Saini kirjoittaa.
Meidän muidenkin on oltava tietoisia rotustereotypioista, ettemme joudu niiden uhriksi. ”Se on osasyy siihen, että DNA-alkuperätestaus kiehtoo meitä”, Saini sanoo. ”Meille sillä on merkitystä, koska meistä tuntuu, että näillä rotuluokilla on jokin merkitys, että ne voivat kertoa meille jotain itsestämme, ja se on aivan väärin”, Saini sanoo. Ne eivät voi.”