3. Keskustelu
PRP:n käyttö lääketieteessä on hyvin yleistä. Tehokkuuden todistavien satunnaistettujen kontrolloitujen tutkimusten määrä kasvaa. Jotkut kirjoittajat ovat raportoineet hoitoon liittyvistä haittavaikutuksista, mutta PRP-hoidon haittavaikutuksia kuvaavien julkaisujen määrä on hyvin vähäinen. Bielecki ym. kuvasivat sivuvaikutuksen, jonka aiheutti demineralisoidun kylmäkuivatun luuallograftin ja leukosyytti- ja verihiutale-rikkaan plasman (L-PRP) yhdistelmä suurten luukystien hoidossa. Hän esitteli neljän vuoden kliinisessä seurantatutkimuksessa L-PRP-geelin vaikutusta suurten yksinäisten luukystien paranemiseen kuudella potilaalla. Vaikka viimeaikaiset tutkimukset ovat vahvistaneet L-PRP-geelin osteoinduktiiviset ominaisuudet in vitro, hän osoitti, että allotransplantaattien ja L-PRP-geelin sekoittaminen suurten kystisten leesioiden hoidossa ei ole tehokasta ja saattaa aiheuttaa tuntemattomia paikallisia reaktioita niiden välille aiheuttaen täydellisen luusiirrännäisen tuhoutumisen.
Driver ym. arvioivat monikeskuksisessa kliinisessä tutkimuksessaan autologisen verihiutaleiden rikkaan plasman geelin turvallisuutta ja tehokkuutta parantumattomien diabeettisten jalka- ja säären haavaumien hoidossa 129:ssä tapauksessa. Tutkimus osoitti veren ureatypen nousua kontrolliryhmässä, ja molemmissa hoitoryhmissä (PRP ja kontrolli) havaittiin joko trombiiniajan tai aktivoidun osittaisen tromboplastiiniajan nousua. Senet et al. raportoivat kroonisten laskimoperäisten säärihaavojen liitännäishoitona käytettyjen autologisten verihiutaleiden paikallista biologista vaikutusta koskevassa tutkimuksessa, että kahdella potilaalla oli ihotulehdus (yksi kummassakin hoitoryhmässä), yksi potilas sai infektion olemassa olevaan haavaumaan ja yhdellä oli tromboflebiitti (molemmat PRP-ryhmässä). Kaiken kaikkiaan kaikissa tutkimuksissa oltiin yhtä mieltä siitä, että hoitoon ei sinänsä liittynyt komplikaatioita.
Tapauksessamme allergiareaktio ilmaantui heti PRP-injektion jälkeen.
Ruoka- ja hengitettävien allergeenien ihotestien negatiivisista tuloksista huolimatta voitiin epäillä tyypin I yliherkkyysreaktiota reaktioajankohdan, kohonneiden seerumin IgE-pitoisuuksien ja kalsiumsitraatilla suoritetun ihonsisäisen testin positiivisen tuloksen vuoksi. Tässä tapauksessa kalsiumsitraatti olisi luettava hapteeniksi. Tyypin I yliherkkyysreaktio on seurausta allergeenin IgE:n stimuloimasta herkistyneestä syöttösolusta. Mastosolut vapauttavat välittäjäaineita, jotka aiheuttavat tyypin I yliherkkyydelle tyypillisiä tulehdusreaktioita. Tiedetään myös, että syöttösolut vapauttavat useita sytokiineja.
Trombosyyttirikkaan plasman saamiseksi on monia järjestelmiä. On kirjoitettu monia julkaisuja, joissa verrataan näitä järjestelmiä plasman tilavuuden, valkosolujen ja punasolujen määrän sekä kasvutekijäpitoisuuksien, kuten verihiutaleista peräisin olevien kasvutekijöiden, transformoivan kasvutekijä beeta-1:n (TGF-β1) ja verisuonten endoteelikasvutekijän (VEGF), suhteen. Tosin näissä valmistussarjoissa käytetyistä antikoagulanteista ja niiden vaikutuksesta plasmanäytteeseen ei ole riittävästi tietoa.
Yleisimmät käytetyt antikoagulantit ovat hepariini, sitraatti, happositraattidekstroosi (ACD) ja sitraatti-teofylliini-adenosiini-adenosiinidipyridamoli (CTAD). Hepariini on voimakkaasti sulfatoitunut glykosaminoglykaanipolyanioni, joka eristettiin ensimmäisen kerran naudan maksasta vuonna 1916, ja sitä käytetään laajalti injektoitavana antikoagulanttina. Se on luonnollinen tekijä, joka estää veren hyytymistä verisuonissa ja toimii jarruna kaikissa vaiheissa, pääasiassa protrombiinin trombiiniksi siirtymisvaiheessa ja sen vaikutuksessa fibrinogeeniin. Hepariini aktivoi antitrombiinia – plasmasta peräisin olevaa tekijää, joka estää trombiinin toimintaa. Hepariinin antikoagulaatio on tehokasta ja välitöntä, melko turvallista ja halpaa, joten hepariinia voidaan antaa potilaille helposti. Sitraatti (natriumsitraatti) ilmoitettiin ensimmäisen kerran antikoagulanttina hemodialyysihoidossa 1960-luvulla Moritan ym. toimesta ja vaihtoehtoisena alueellisena antikoagulanttina CRRT-potilailla (jatkuva munuaisten korvaushoito) vuonna 1990 Methan ym. toimesta Sittemmin sitraatti on saavuttanut yhä enemmän suosiota. Sitraatti tarjoaa alueellisen antikoagulaation, joka rajoittuu käytännöllisesti katsoen kehonulkoiseen piiriin, jossa se toimii kelaattina ionisoituneelle kalsiumille. Sitraattiantikoagulaatio ei lisää potilaan verenvuotoriskiä kuten hepariini. Happositraattidekstroosi on sitruunahapon, natriumsitraatin ja dekstroosin vesiliuos. Sitä käytetään pääasiassa antikoagulanttina kudosmääritykseen tarvittavien verinäytteiden säilömiseen, ja sitä käytetään myös plasmafereesin kaltaisissa toimenpiteissä hepariinin sijasta. ACD-liuoksia on kahta eri tyyppiä, liuokset A ja B. ACD:tä käytetään antikoagulanttina kehonulkoisessa verenkäsittelyssä autologisten PRP-järjestelmien kanssa PRP:n valmistuksessa. Sitraattipohjaiset antikoagulantit estävät veren hyytymistä sitraatti-ionin kyvyllä kelatoida veressä oleva ionisoitunut kalsium muodostaen ionisoitumattoman kalsium-sitraatti-kompleksin. Kirjoittajien tiedossa ei ole tutkimuksia, jotka koskisivat kalsiumsitraattia allergeenina.
Antikoagulantteihin on lisätty spesifisiä verihiutaleiden toiminnan estäjiä, joilla on pyritty minimoimaan preanalyyttinen aktivoituminen in vitro. Esimerkkinä tästä strategiasta ovat sitraatti, teofylliini, adenosiini ja CTAD. Teofylliini ja dipyridamoli estävät cAMP-fosfodiesteraasiaktiivisuutta, ja adenosiini stimuloi kalvon adenyylisyklaasia. Tästä johtuva verihiutaleiden cAMP:n lisääntyminen ja Ca2+-välitteisten vasteiden estyminen johtavat verihiutaleiden aktivaation vähenemiseen.
Vähän tutkimuksissa on selvitetty antikoagulanttien vaikutusta trombosyyttiplasmaan. Lei ym. osoittivat, että ACD ja CTAD olivat hepariinia ja sitraattia parempia verihiutaleiden rakenteiden eheyden säilyttämisessä ja verihiutaleiden spontaanin aktivaation estämisessä. ACD-PRP ja CTAD-PRP vapauttivat enemmän TGF-beta1:tä ja lisäsivät merkittävästi ihmisen luuytimen stroomasolujen proliferaatiota verrattuna hepariini-PRP:hen ja sitraatti-PRP:hen. Toisessa väitöskirjassaan Giraldo ja muut havaitsivat, että antikoagulantit eivät vaikuttaneet merkittävästi hevosen PRP:n solumäärään tai kasvutekijäpitoisuuksiin. Kirjoittaja totesi kuitenkin, että ACD-B oli huonoin arvioitu antikoagulantti.