Browning M1919 GPMG

Kuten monilla toisen maailmansodan (1939-1945) amerikkalaisille sotilaille tarjotuilla jalkaväkiaseilla, myös Browning M1919:llä on yhteinen historia, sillä se on kehitetty – tai peräisin kehityksestä – joka on alun perin suunniteltu tai valmistettu ensimmäisen maailmansodan (1914-1918) aikana. M1919 ei ollut poikkeus, sillä se ilmestyi alkuperäisessä vesijäähdytteisessä muodossaan Browning M1917:nä. Tämä ase mukaili pitkälti Hiram Maximin suunnittelun luomia linjoja, joita seurasi brittiläinen Vickersin 0,303-sarja. Kaikki olivat vesijäähdytteisiä keksintöjä, ja ne edellyttivät raskaan jalustan käyttöä asianmukaisen tuen saamiseksi kentällä. M1917:ää valmistettiin 68 000 kappaletta ennen sodan päättymistä marraskuussa 1918.
Vesijäähdytys oli olennainen osa varhaista konekivääriteknologiaa. Näiden aseiden laukaisunopeus oli niin suuri, että syntyvä kuumuus saattoi johtaa piipun vääntymiseen tai murtumiseen. Vesi pumpattiin sisään kanisterin kautta, joka oli liitetty konekivääriin joustavalla letkulla. Tykin piippu peitettiin piipun vaipalla, joka jakoi vettä piipun pituussuunnassa ja auttoi pitämään sen viileänä. Niin kauan kuin viileää vettä oli jatkuvasti saatavilla (täydennys oli keskeinen vaatimus), tykki pystyi ylläpitämään tasaisen tulinopeuden ongelmitta. M1917:n perusmalliin tehtiin muutoksia 1920- ja 1930-luvuilla.
Kun haluttiin tehdä yleiskäyttöisempi konekivääri, joka perustuisi kaasukäyttöiseen rekyyliin ja – mikä tärkeintä – ilmajäähdytykseen, Browningin M1918 syntyi ilman vedenjäähdytystoimintoa ja raskasta piipun vaippaa. Muita keventämisaloitteita tehtiin samalla kun alkuperäinen muoto ja toiminta säilytettiin – mukaan lukien .30 kaliiperin kiväärikammio.
Tästä työstä syntyi Browning M1919, joka suunniteltiin alun perin standardoiduksi panssarivaunu/ajoneuvo-konekivääriksi käytettäväksi ensimmäisessä maailmansodassa. Suunnitelma oli kuitenkin kaukana valmiista ja ilmestyi vasta sodan jälkeisinä vuosina. Sarjassa oli nyt raskaampi piippu ja tämä korvattiin rei’itetyllä vaipalla ilmajäähdytystä varten. Muut muutokset tuottivat kevyemmän asejärjestelmän, joka voitiin asentaa sekä panssarivaunuihin/ajoneuvoihin että lentokoneisiin. M1919A1 kehitettiin käytettäväksi Mark VIII -sarjan panssarivaunuissa – sodanjälkeisessä brittiläis-amerikkalaisessa yhteisessä panssarivaunussa, joka säilytti aiempien brittiläisten panssarivaunujen lozenge-muodon. M1919A2 oli kevennetty taistelukenttämuoto, joka oli tarkoitettu ratsuväen ratsuväkiyksiköiden kalustoon. Se varustettiin kompaktimmalla jalustakokoonpanolla, ja se suunniteltiin kulkemaan reppueläinten ja pyöräkärryjen avulla. Lisätyön tuloksena syntyi M1919A3, joka oli jalkaväen yleiskäyttöön tarkoitettu muunnos ja joka toimi pitkälti lopullisen M1919-merkin, M1919A4:n, prototyyppinä.