Sheryl Crow w/ Yola; World Tour 2019; Fraze Pavilion, Kettering, OH – Keskiviikko, 10. heinäkuuta 2019
Kun Sheryl Crow ja hänen kuusihenkinen yhtyeensä astuivat Fraze Pavilionin lavalle tänä kuumana ja hikisenä heinäkuun iltana, se oli sellaisen ihmisen helppous ja itsevarmuus, joka on ollut täällä ennenkin. Itse asiassa, kuten hän julisti settinsä alkupuolella, oli päivälleen 16 vuotta siitä, kun hän nauhoitti ”C’mon America 2003” -konserttivideonsa samassa paikassa, minkä lisäksi hän sanoi, että oli myös hänen pitkäaikaisen oikean käden kitaristinsa Peter Stroudin 60-vuotissyntymäpäivä (hän julisti, että tämä oli kolmas kerta, kun hän juhli BD:tä Ketteringin lavalla). Bändi avasi kappaleella ”Maybe Angels” ja liukui välittömästi yhteen Crow’n varhaisimmista airplay-suosikeista ”Leaving Las Vegas”, kun laulaja julisti Frazen soittamisen olevan ”koti kaukana kotoa.”
Tuo kappale aiheutti tietysti kiistoja, kun ns. tiistai-iltamusiikkiklubin (Tuesday Night Music Club) tyytymättömät jäsenet kiistelivät oikeudesta tuohon tarinankerronnalliseen kappaleeseen, josta tuli myös Crow’n vuonna 1993 ilmestyneen debyyttialbumin nimi. Ottaen huomioon myöhemmin samannimisen elokuvan, on ironista nähdä Crow’n johdattelevan yleisöään taputtamaan rytmin tahtiin, kun perusjuoni on, että joku juo itsensä hengiltä.
Pysymällä debyyttialbuminsa kappaleiden parissa Crow kysyi salin kolme neljäsosaa täyttävältä vankalta yleisöltä, kuinka monta miestä yleisössä oli, esittelemällä ”Strong Enough” -kappaleen, jossa alkuperäisen äänitteen akustiseen kitaransoittoon lisättiin juuri sen verran pedaaliteräskitaraa, että se muistutti meitä siitä, että vaikka Crow on pohjimmiltaan rokkari sydämeltään, hän tarjosi ainakin yhden albumin verran kantrimusiikkia hyödyntääkseen crossover-markkinoita, ja hän asuu nykyään Nashvillessä. Samalla tavalla hän kartoitti yleisön ikää ja kysyi lopuksi: ”Kuinka moni teistä rokkaa vielä viisikymppisenä?”, ennen kuin hän soitti ”If It Makes You Happy” -kappaleen klassisen rockin alkusoinnut kultaisella Les Paulilla. Crow selittäisi kitaran merkityksen myöhemmin keikan aikana, mutta sillä hetkellä tulin tietoiseksi Crow’n ja hänen musiikkinsa yleisestä vetovoimasta, kun hän johdatti lukuisat faninsa laulamaan mukana tutun kertosäkeen.
Kun otetaan huomioon, että hän raivasi tiensä sooloartistiksi kiertämällä ja nauhoittamalla ensin Don Henleyn kaltaisten kansanmusiikintekijöiden taustalaulajana ja laulamalla dueton Michael Jacksonin kanssa tämän ”Bad”-kiertueella, joillakin saattaa olla kiusaus vähätellä Sheryl Crow’ta väittämällä, että hän on pelkkä nätti blondi tyttö, jolla on hyvä ääni ja joka sattui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. No, me kaikki olemme nähneet tuollaisten välähdysmäisten lahjakkuuksien nousevan esiin ja katoavan nopeasti, mutta Sheryl Crow’lla on paljon muutakin todistettavaa, muun muassa kymmenen studioalbumia, joista monet ovat täynnä paitsi loistavia laulusuorituksia, myös vahvoja sävellyksiä ja älykästä tuotantoa. Crow’lla on ehdottomasti upea ääni, joka oli keskiviikkoiltana täydessä näytössä, mutta hän on myös vahva muusikko kautta linjan – hän soittaa rytmikitaraa, bassoa, pianoa ja huuliharppua – ja hieno bändinjohtaja, taidot, jotka olivat sekä viihdyttäviä että inspiroivia livenä hänen innostuneiden faniensa edessä.
Seuraavaksi kuultiin yksi illan kohokohdista, ”Everyday is a Winding Road”, joka avattiin pitkällä, funky rumpuintrolla, joka toi mieleeni The Rolling Stonesin ”Sympathy for the Devilin”, vertailu, joka tuntui entistäkin merkityksellisemmältä, kun Stroud ja Crow’n toinen kitaristi soittivat kumpikin laajat soolot (tämä kaveri oli loistava ja ansaitsee nimensä tunnetuksi tekemisen, useat nettihaut jättivät kuitenkin antamatta listan Crow’n livenä toimivan bändin kokoonpanoon kuuluvista jäsenistä), Stroudin soittaessa slidea. On kummallista, kuinka monet Crow’n rokkikappaleista sopivat siihen löyhään, bluesmaiseen rock-kaavaan, joka ruokkii monia Richardsin ja Jaggerin parhaita sävellyksiä. Crow’n kitaristit nousivat varmasti tilaisuuteen toistuvasti illan mittaan, kuten myös hän laulajana.
”Viemme teidät 25 vuotta taaksepäin”, Crow sanoi, ”aina alkuun asti”, esittelemällä radion ensimmäisenä läpimurtokappaleen, ”All I Wanna Do”, tuon hienon bilebiisin, jossa on repliikkejä, kuten ”I like a good beer buzz early in the morning”, ja hieno vastaus otsikon vihjaukseen, että ”all I wanna do is have some fun”, että ”I got the feeling I’m not the only one”. Jos Crow’n fanit eivät olleet vielä päässeet illan henkeen, nyt he olivat siinä. Seurasi ”My Favorite Mistake”, hellä jäähyväislaulu, joka saattaa kertoa tai olla kertomatta lyhyestä suhteesta, joka Crow’lla kerrotaan olleen Eric Claptonin kanssa. 
Valmistellessaan ”I Can’t Cry Anymore” -kappaleen country-rockia Crow viittasi Stroudin syntymäpäivään esittelemällä, mitä hän kutsui ”erikoisvieraana” lavalla bändin kanssa vain yhden illan ajan, tuon upean Les Paulin, jota hän oli soittanut aiemmin keikalla ja joka oli ollut Duane Allmanin pääkitara Allman Brosin kukoistuskaudella. ”Täytyy olla rehellinen”, hän sanoi historiallisesta soittimesta, ”me kaikki paskannamme tänne, kun pääsemme soittamaan sitä.” Mahdollistivat hyvät ihmiset Allman Bros. Museum at the Big House -museossa Maconissa, GA:ssa, jotka toivat tuon eeppisen kitaran Daytoniin tätä tiettyä iltaa varten, ja Stroud hyödynsi sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Tästä huolimatta bändi näytti todella nojaavan ”Can’t Cry Anymore” -kappaleen bluesmaisempiin puoliin, kun Stroud ja hänen toinen ystävänsä kitaristina soittivat tavoilla, jotka viittasivat siihen, että he ovat olleet Allman-faneja vuosien varrella, ja Crow käytti tilaisuutta hyväkseen esitelläkseen piippujaan, laulaen illan korkeimpia ja tyydyttävimpiä sävyjä.
Crow kiinnitti 12-kielisen akustisen soittimen ja huuliharpun kaulan ympärillä roikkuvaan telineeseen ”It Didn’t Hurt” -kappaleen ajaksi, hienon folky-balladin, jossa on mieleenpainuva repliikki ”I can sing my song again”, ja joka sisälsi ihastuttavan suuharppusoolon. Crow kommentoi ”se on laulu siitä, että hänet on jätetty”, kun bändi siirtyi Cat Stevensin coveriin, joka oli ollut hänelle toinen radiohitti, ”The First Cut is the Deepest”, jolle taas pedaaliteräs ja Crow’n kitaristit antoivat bluesmaisen, countrymaisen tunnelman.
Ennen kuin Crow esitteli pari uutta kappaletta tulevalta yhdellätoista ja hänen ”viimeiseksi albumikseen” kutsumaltaan albumilta, hän ylisti avausnumeronsa Yolaa sanoen, että ”hän on erityinen” ja kehotti yleisöä ”menemään ulos ja oikeasti ostamaan hänen albuminsa”. Tiedättekö, Spotify ja suoratoisto, tai mikä tahansa, ovat ok… no, ne eivät todellakaan ole”, hän myönsi. Miten olisi, hän sanoi, jos menisit ulos ja tukisit artistia vanhanaikaisella tavalla: ”Ennustan, että albumien ostaminen on seuraava iso juttu. Siinä, olen sanonut sen, olkoon niin…” ja hänen äänensä hiljeni, ennen kuin hän käänsi huomionsa ”Threads”, albumi yhteistyötä ja duettoja, että hän on suunniteltu elokuussa julkaistavaksi.
Ensin kuultiin ”Prove You Wrong”, kappale, jonka hän laulaa albumilla Stevie Nicksin ja Maren Morrisin kanssa. ”Teen parhaan Stevie-imitaationi, ja te yritätte arvata, mikä osa on minä ja mikä hän”, hän sanoi nauraen. Crow sanoi halunneensa työskennellä ”rakastamieni muusikoiden” kanssa tällä albumilla, kun hän esitteli ”Live Wire” -kappaleen, joka on bluesmainen ja jossa ovat mukana Bonnie Raitt ja Mavis Staples. Mielestäni hänen Bonniensa oli hieman vahvempi kuin hänen Steviensä, mutta molemmat olivat hyviä.
Crow’n rumpali kaivautui Stonesin grooveen kappaleessa ”There Goes the Neighborhood”, kun hän itse soitti bassolinjan ja hänen basistinsa sai vuoronsa tuolla Allmanin Les Paulilla. Seuraavaksi oli vuorossa kantriballadi ”Home”, jossa hän luotti jälleen pedaaliteräkseen, ennen kuin hän esitti vielä yhden uuden kappaleen tulevalta levyltä. Joe Walshin kanssa yhdessä kirjoitettu ”Still the Good Old Days”, rock-hymni meille myöhäisemmille, jossa on Walshin tavanomaiset leikkisät sanoitukset ja hieno koukku, jonka Crow lauloi sydämensä kyllyydestä, kun taas hänen basistinsa teki parhaansa Walsh-imitaationsa puuttuvan Eaglen laulamissa säkeistöissä.
Kun keikka oli saamassa vauhtia ja menossa kohti huipennustaan, bändi antoi bluesmaisen käänteen ”Best of Times” -kappaleessa, jossa Crow johti pidennettyä jammailua huuliharpulla, kun taas hänen pianistinsa toimitti rokkia ja rullaa koskettimilla. Ja setti päättyi tulisiin kitarasooloihin yhdessä Crow’n vahvimmista rokkareista, ”Steve McQueenissa”, joka on vain loistava esimerkki hauskasta biisinkirjoituksesta alusta loppuun. Erittäin aliarvostettu rock & roll -biisi.
Crow palasi encoreen yksin vain naispuolisen kosketinsoittajansa kanssa ja istuutui baby grand pianon ääreen, jonka lavastajat olivat pyöräyttäneet eteen. Crow selitti, että hän oli kirjoittanut kappaleen ”Redemption Day” käytyään Yhdysvaltain joukkojen luona Bosniassa, mutta Johnny Cash oli levyttänyt sen viimeiselle albumilleen ennen kuolemaansa, ”American VI: Ain’t No Grave”. Vaikka levyllä kuullaan Cashin ääni, Crow esitti kappaleen kauniisti soittaen hiljaa pianolla, kun hänen ystävänsä lisäsi orkesterin syntetisoidut äänet. Se oli varsin koskettavaa, ihanaa.
Bändi liittyi hänen seuraansa, ja jälleen Crow vyöttäytyi bassokitaraan vielä yhden rokkarin, ”Soak Up the Sunin”, ajaksi. Crow näytti unohtaneen sanoituksen yhdessä säkeistössä, mutta kukaan ei näyttänyt välittävän siitä, ja tuo melodinen kertosäe soi, ja monet hänen faneistaan lauloivat mukana.
Kiittäen kaikille, että he olivat tulleet ja kertoen meille, miten hieno yleisö olimme olleet (jotain, mitä hän ei varmasti sano joka ilta, ha!), Crow aloitti viimeisen kappaleensa, toisen balladin, ”I Shall Believe”, akustisella kitaralla, mutta siirtyi puolivälissä takaisin baby grandiin. Kappaleen päättyessä Crow jatkoi pianonsoittoa ja siirtyi ”What the World Needs Now Is Love” -kappaleen tuttuun melodiaan kehottaen yleisöä laulamaan mukana. Kun olimme laulaneet kertosäkeen yhdessä muutaman kerran, Crow sanoi ”the world needs love, the world needs to get rid of hate” ja alkoi sitten sanoa jotain, mitä hän ajatteli paremmaksi puolivälissä… ”the world needs to get rid of…” ja sitten hän tavallaan mutisi, ja bändi vei homman loppuun suurella crescendolla. 
Ilan avaaja oli suuri yllätys, Yola, brittiläinen laulaja-lauluntekijä, jonka musiikki nojaa vahvasti amerikkalaiseen kantrimusiikkiin. Musta nainen, jolla on brittiläinen aksentti ja joka laulaa omia kantrilaulujaan, saattaa tuntua hieman poikkeavalta, mutta hänellä oli ääni ja oikeat kappaleet, joilla se onnistui hyvin luontevasti ja miellyttävällä tavalla. Suurin osa hänen kymmenen kappaleen ja viisikymmenminuuttisen settinsä materiaalista oli peräisin hänen debyyttialbumiltaan Walk Through Fire, joka ilmestyi aiemmin tänä vuonna Dan Auerbachin Easy Eye Sound -levymerkillä. Hän myös tuotti albumin ja oli mukana kirjoittamassa suurinta osaa kappaleista. Viisihenkisen bändin tukemana Yola lauloi suoraan länsinaurinkoon sen laskiessa, ja hänen vahva bristolilainen aksenttinsa on läsnä vain silloin, kun hän puhuu, mutta ei joissakin todella vankoissa kappaleissa, joita hän on työstänyt Auerbachin kanssa kertoakseen tarinansa. Nimikappale todellisesta tulipalosta, joka poltti hänen kotinsa, kappaleita eroamisista ja yksi hänen omasta sitoutumisestaan taiteeseensa ja käsityöhönsä, ”Love All Night (Work All Day)”. Sheryl Crow’n tavoin Yolalla on erittäin vahva lauluääni ja huomattava ääniala, joka kuului parhaiten niille, jotka eivät tunne hänen alkuperäistä materiaaliaan, illan kahdessa coverissa. Setin puolivälissä hän tarjosi Elton Johnin ”Goodbye Yellow Brick Roadin” ja soitti sitten pari muuta alkuperäistä kappaletta, joista merkittävin oli ”It Ain’t Easier”, joka viittasi hieman enemmän R&B-vaikutteisiin kuin hänen aiemmat valintansa, paljastaen ajoittain lauluäänen raakuuden, joka ei eronnut yhtään laisinkaan Tina Turnerin aiemmista vuosista. Sitten hän päätti settinsä funkyyn coveriin Aretha Franklinin ”Spanish Harlemista”, jonka hän omisti äidilleen. Kenenkään ei pitäisi coveroida Arethaa, ellei hänellä ole kanttia tehdä sille oikeutta, ja Yolalla on. Hän lauloi sydämensä kyllyydestä ja voitti monia Sheryl Crow’n faneja. Toivotaan vain, että he tekevät sen radikaalin asian, jota Sheryl ehdotti, ja ostavat levyn.
-Reviewed by Brian Q. Newcomb
- Author
- Recent Posts
- Ghost Of Vroom: Ghost Of Vroom 1 – 23. maaliskuuta 2021
- Peter Case: The Midnight Broadcast – 19. maaliskuuta 2021
- Too Much Joy: Mistakes Were Made – 18. maaliskuuta 2021