Naisia on aina ollut Harvardissa, totesi Helen Lefkowitz Horowitz AM ’65, PhD ’69, RI ’01 luennossaan ”It’s Complicated: 375 Years of Women at Harvard”, mutta monien vuosien ajan he olivat läsnä työntekijöinä ja lahjoittajina tai isien, aviomiesten ja poikien apulaisina. Yliopiston perustamisesta vuonna 1636 aina vuoteen 1879 asti, jolloin Elizabeth Cary Agassiz ja muut naiset perustivat Society for the Collegiate Instruction of Women -järjestön, joka tunnettiin nimellä Annex, Harvardissa ei ollut naisopiskelijoita.
”Annex aloitti ilman rakennusta”, Horowitz muistutti, ”vain vuokrattuja huoneita Appian Waylla”, jossa Harvardin tiedekunnan jäsenet opettivat naisten kursseja.
Smith Collegen Amerikan tutkimuksen ja historian emeritaprofessori Sydenham Clark Parsons puhui instituutissa huhtikuun lopulla pitäen Radcliffe Dean’s Lecture -luennon osana Harvardin 375-vuotisjuhlaa. Hän kuului Radcliffe-instituutin ensimmäiseen stipendiaattien luokkaan ja on tehnyt laajoja tutkimuksia Radcliffen Schlesingerin kirjastossa, viimeksi kirjaansa Wild Unrest varten: Charlotte Perkins Gilman and the Making of ”The Yellow Wallpaper” (Oxford University Press, 2010).
Horowitz sanoi, että kiivaimmin naisia vastustettiin Harvardissa 1970-luvulla, kun opiskelijat ja Kansallinen naisjärjestö (National Organization for Women) taistelivat sen puolesta, että miesten ja naisten sisäänpääsyyn sovellettaisiin suhdelukua 1:1 tuolloin vallinneen suhdeluvun 4:1 sijasta. Vuodesta 1977 alkaen naisten määrä kasvoi vähitellen, kunnes se saavutti pariteetin vuonna 2007.
Hallinnollisella tasolla on viime vuosina saavutettu todellista menestystä, Horowitz sanoi, sillä Harvardin dekaanineuvoston 16 jäsenestä seitsemän on naisia. Mutta tiedekunnan avaaminen naisille on ollut vaikeampaa. Korkeimmillaan vuonna 1985 naisia oli noin neljännes tiedekunnasta.
Horowitz sanoi, että häntä ”kummittelee” biologi Ruth Hubbardin (44, AM ’47, PhD ’50) lausunto siitä, miten hänen sukupolveensa vaikutti se, että naiset eivät opettaneet Radcliffen opiskelijoita. ”Istuminen ’Harvardin suurten miesten jalkojen juuressa’ saattaa merkitä sitä, että opiskelijat eivät herää siihen ’odotukseen, että meistä voisi jonain päivänä tulla suuria naisia’.”
Vertailtuna 25, 50 tai 75 vuoden takaiseen tilanteeseen on paljon juhlittavaa, totesi tunnettu historioitsija. ”Mutta on myös paljon, mitä yrittää muuttaa, ja paljon, mistä on syytä huolestua. Kyllä, naisten historia Harvardissa on monimutkaista.”
”Ilman asiakirjoja ei ole historiaa”
Ennen Horowitzin luentoa Nancy F. Cott puhui Radcliffen alumnien ja ystävien kokoontumiselle Radcliffen Schlesinger-kirjaston merkityksestä naisten historiassa Amerikassa. Kirjaston Carl ja Lily Pforzheimer -säätiön johtajana ja Yhdysvaltain historian Jonathan Trumbull -professorina toimiva Cott muisteli, kuinka tärkeää hänelle oli ollut kääntyä Schlesingerin kirjaston puoleen vuonna 1970, kun hän oli jatko-opiskelijana valmistautumassa opettamaan yhtä varhaisimmista naisten historian kursseista. Naisliikkeen vaikutuksesta hän suhtautui epäluuloisesti aiempien historioitsijoiden kertomuksiin, sillä hän oletti niiden olevan täynnä naisia koskevia stereotyyppisiä oletuksia. ”Pystyin katselemaan Schlesingerin kirjaston hyllyjä ja löytämään primäärilähteen toisensa jälkeen” opiskelijoiden luettavaksi, hän sanoi, sillä kirjasto (alun perin naisten arkisto) oli kerännyt aineistoa jo yli 25 vuoden ajan.
Hyväksyen 1940-luvun puolivälissä Radcliffe Collegen näkemyksen, jonka mukaan se aikoi perustaa ”kansallisen tutkimuskeskuksen, joka tutkisi naisten historiallista roolia ja kulttuurista panosta Yhdysvalloissa”, Cott huomautti historiantutkija Mary Ritter Beardin (1876-1958) keskeisestä roolista kirjaston ensimmäisten kontaktien ja kokoelmien mahdollistajana. Cott siteerasi hänen mantraansa: ”Ei asiakirjoja, ei historiaa. Paperit. Records. Nämä meidän on saatava.”