Yhdeksäntoista kahdeksankymmentäneljän supervaltiot pohjautuvat tunnistettavasti Orwellin ja hänen aikalaistensa tuntemaan maailmaan samalla kun ne vääristyvät dystopiaksi. Esimerkiksi Oseania, väittää kriitikko Alok Rai, ”on tunnettu maa”, koska vaikka kyseessä on totalitaarinen hallinto, joka sijoittuu vaihtoehtoiseen todellisuuteen, lukija voi silti tunnistaa tämän todellisuuden. Oseanian valtio koostuu käsitteistä, lauseista ja asenteista, joita on kierrätetty – ”loputtomiin” – kirjan julkaisemisesta lähtien. Ne ovat Fabio Parascolin mukaan ”ihmiskunnan typeryyden ja näköalattomuuden” tulosta. Ne ovat kuitenkin myös, väittää kriitikko Craig L. Carr, paikkoja, joissa ”asiat ovat menneet kauheasti ja korjaamattomasti pieleen”.
Jokainen valtio on itseään ylläpitävä ja sulkeutunut: maastamuutto ja maahanmuutto ovat kiellettyjä, samoin kansainvälinen kauppa ja vieraiden kielten opiskelu. Winston epäilee myös, että sota on olemassa puolueen vuoksi, ja kyseenalaistaa, käydäänkö sitä ylipäätään, ja että pommit, jotka päivittäin putoavat Lontooseen, ovat voineet olla puolueen itsensä laukaisemia ”vain pitääkseen ihmiset peloissaan”, hän pohtii.
Lukijalle kerrotaan Winstonin välityksellä, että maailma ei ole aina ollut tällainen, ja itse asiassa joskus se oli paljon parempi; eräässä tilaisuudessa Julian kanssa hän tuottaa patukan vanhanaikaista suklaata – jonka Puolue antoi markkinoille ja joka maistui ”kuin roskatulen savu” – ja se toi mieleen lapsuusmuistot ajalta ennen Oseanian perustamista.
Craig Carr väittää, että luodessaan Oseaniaa ja muita sotaa käyviä valtioita Orwell ei ennustanut tulevaisuutta vaan varoitti mahdollisesta tulevaisuudesta, jos asiat jatkuvat entisellään. Toisin sanoen se oli myös jotakin, joka voitiin välttää. Carr jatkaa
On kaiken kaikkiaan helppoa ottaa nykyään käteensä Nineteen Eighty Four, huomata, että vuosi, joka on tullut tarinan symboliksi, on jo kauan sitten ohi, tajuta, että Oseania ei ole enää keskuudessamme, ja vastata Orwellin varoitukseen riemukkaasti sanomalla: ”Me emme!”. On toisin sanoen helppo olettaa, että Orwellin kuvittelema uhka ja hänen ennakoimansa poliittinen vaara ovat menneet ohi.
NykytulkinnatEdit
Taloustutkija Christopher Dent on väittänyt, että Orwellin visio Oseaniasta, Euraasiasta ja Itä-Aasiasta ”osoittautui vain osittain todeksi. Monet sodanjälkeisistä totalitaristisista valtioista ovat kaatuneet, mutta globaalin taloudellisen ja poliittisen vallan kolminapainen jako on varmasti ilmeinen”. Tämä jakautuu hänen mukaansa Euroopan, Yhdysvaltojen ja Japanin kesken. Tutkija Christopher Behrends on puolestaan huomauttanut, että Yhdysvaltain lentotukikohtien lisääntyminen Isossa-Britanniassa 1980-luvulla heijastelee Orwellin luokittelua Euroopan teatterin lentotukikohdaksi. Oikeustieteilijä Wolfgang Friedmann väittää, että Amerikan valtioiden järjestön kaltaisten ylikansallisten organisaatioiden kasvu ”vastaa Orwellin vuoden 1984 supervaltioita… muutos tapahtuisi lukuisten suurten ja pienten kansallisvaltioiden valtatasapainosta kahden tai kolmen supervaltojen muodostaman blokin väliseen massiivisempaan ja potentiaalisesti tuhoisampaan voimatasapainoon”. Vastaavasti Yhdistyneen kuningaskunnan alahuoneen Eurooppa-valvontavaliokunta totesi vuonna 2007, että Euroopan komission ilmoittama tavoite tehdä Euroopasta ”maailmankumppani” olisi ymmärrettävä muotoon ”Eurooppa maailmanvallaksi!”, ja vertasi sitä Orwellin Euraasiaan. Valiokunta ehdotti myös, että Orwellin supervaltioiden idut löytyvät jo EU:n lisäksi ASEANin ja FTAA:n kaltaisista järjestöistä. Lisäksi valiokunta esitti, että pitkät sodat, joita amerikkalaiset joukot tuolloin kävivät vihollisia vastaan, joiden luomisessa ne olivat alun perin mukana, kuten Baluchistanissa, olivat myös merkkejä vuoden 1984 kaltaisen supervaltion alkusysäyksestä. Lynskey kirjoittaa, kuinka vuonna 1949, kun Orwell oli sairas mutta Nineteen Eighty Four oli valmis, ”sodanjälkeinen järjestys muotoutui. Huhtikuussa kymmenkunta länsimaata perusti Naton. Elokuussa Venäjä räjäytti onnistuneesti ensimmäisen atomipomminsa Kazakstanin aroilla. Lokakuussa Mao Zedong perusti Kiinan kansantasavallan …Oseania, Euraasia, Itä-Aasia.”
Sodanjälkeisessä Amerikassa kotimaista kommunismia koskevia tutkimuksia, jotka tunnettiin nimellä mccarthyismi, on verrattu prosessiin, jolla Yhdeksänkymmentäneljänkymmentäneljän elokuvan valtiot kirjoittavat historiansa uudestaan prosessissa, jota poliittinen filosofi Joseph Gabel nimitti ”ajan hallitsemiseksi”. Vastaavasti Winstonin ja Julian yrityksiä ottaa yhteyttä Veljeskunta-nimisen salaisen järjestön jäseniin ja odottaa yhteydenottoa heiltä on verrattu Kremlinologian poliittiseen strategiaan, jossa länsivallat tutkivat Venäjän hallituksessa tapahtuvia pieniä muutoksia yrittäessään ennakoida tapahtumia. Valtioiden jatkuva matalan tason sota muistuttaa tutkija Ian Slaterin mukaan Vietnamin sotaa, paitsi että Orwellin mielikuvituksessa sota on loputon. Oseania, ehdottaa Rai, oli sokkeloisessa byrokratiassaan verrattavissa sodanjälkeiseen työväenpuolueen hallitukseen, joka huomasi hallitsevansa ”laajaa talouden ohjaus- ja valvontakoneistoa”, joka oli perustettu toisen maailmansodan alussa sääntelemään tarjontaa. Myös Winstonin kuvaama Lontoo vastaa Rai’n mukaan täydellisesti sodanjälkeistä kaupunkia:
Hän yritti puristaa esiin jonkin lapsuusmuiston, jonka pitäisi kertoa, oliko Lontoo aina ollut aivan tällainen. Oliko siellä aina ollut näitä näkymiä lahoavista 1800-luvun taloista, joiden sivut oli tuettu puupölkyillä, ikkunat paikattu pahvilla ja katot aaltopahvilla, hullut puutarhamuurit roikkumassa joka suuntaan? Ja pommitetut paikat, joissa kipsipöly vyöryi ilmassa ja pajunköynnös komeili raunioilla; ja paikat, joissa pommit olivat raivanneet laajemman alueen ja jonne oli syntynyt kurjia, kananmunien kaltaisia puisia asumuksia.
Kirjan arvostelussa vuonna 1950 Symons toteaa, että Oseanian karu ja epämukava maailma oli Orwellin lukijoille suoraan samaistuttavissa: ruoka, maidoton tee ja karkea alkoholi olivat sota-ajan säännöstelyn peruselintarvikkeita, jotka olivat monissa tapauksissa jatkuneet sodan jälkeen. Kriitikko Irving Howe väittää, että sittemmin muut tapahtumat ja maat – esimerkiksi Pohjois-Korea – ovat osoittaneet, miten lähellä Oseania voi olla. Hänen mukaansa Oseania on ”sekä epätodellinen että väistämätön, luomus, joka perustuu siihen, mitä tiedämme, mutta jota ei voi tunnistaa”. Lynskey ehdottaa, että Oseanian hymni, Oceania, Tis For Thee, on suora viittaus Yhdysvaltoihin (kappaleesta ”America (My Country, ’Tis of Thee)”), kuten myös hänen mukaansa dollarimerkin käyttö Oseanian valuutan nimittäjänä.