Viisauden kirja

Auttaisitko tukemaan Uuden adventin lähetystyötä ja saisit tämän verkkosivuston koko sisällön heti ladattavaksi. Sisältää katolisen ensyklopedian, kirkkoisät, Summan, Raamatun ja paljon muuta vain 19,99 dollarilla…

Yksi Vanhan testamentin deuterokanonisista kirjoituksista, joka on sijoitettu Vulgatassa kanteleiden ja Ecclesiasticuksen väliin.

Titteli

Vanhimmissa pääkirjoituksissa kirja on omistettu Salomolle, heprealaisen viisauden edustajalle. Syyrialaisessa käännöksessä otsikko on: ”Salomon suuren viisauden kirja”; ja vanhassa latinankielisessä versiossa otsikko kuuluu: ”Sapientia Salomonis”. Varhaisimmissa kreikkalaisissa käsikirjoituksissa Vaticanus, Sinaiticus ja Alexandrinus on samanlainen merkintä, ja kolmen ensimmäisen vuosisadan itäiset ja läntiset isät puhuvat yleensä ”Salomon viisaudesta” siteeratessaan tuota inspiroitunutta kirjoitusta, vaikka jotkut heistä käyttävätkin tässä yhteydessä sellaisia kunniamainintoja kuin he theia Sophia (jumalallinen viisaus), Panaretos Sophia (kaikki hyveellinen viisaus). Vulgatassa otsikko on: ”Liber Sapientiae”, ”Viisauden kirja”. Muissa kuin katolisissa versioissa tavallinen otsikko on: ”Salomon viisaus”, toisin kuin Ecclesiasticuksessa, jonka tavallinen otsikko on: ”Jeesuksen, Sirachin pojan, viisaus”.

Sisältö

Kirjassa on kaksi yleistä osaa, joista yhdeksän ensimmäistä lukua käsittelee viisautta sen spekulatiivisemmasta näkökulmasta ja kymmenen viimeistä käsittelee viisautta historiallisesta näkökulmasta. Seuraavassa esitetään kirjoittajan ajatuskulku spekulatiivisessa osassa (luvut i-ix). Kirjoittaja osoittaa itsensä kuninkaille ja opettaa, että jumalattomuus on viisaudelle vierasta ja vaatii rangaistusta ja kuolemaa (i), ja hän esittää ja kumoaa jumalattomien päinvastaiset argumentit: hänen mukaansa jumalattomien mielentila on vastoin ihmisen kuolematonta kohtaloa; heidän nykyinen elämänsä on vain näennäisesti onnellisempi kuin vanhurskaiden; ja heidän lopullinen kohtalonsa on kiistaton todiste heidän toimintatapojensa järjettömyydestä (ii-v). Tämän jälkeen hän kehottaa kuninkaita etsimään viisautta, jota he tarvitsevat enemmän kuin tavalliset kuolevaiset (vi, 1-21), ja kuvailee omaa onnellista kokemustaan etsiessään ja saadessaan haltuunsa sitä viisautta, joka on Jumalan loistoa ja jonka hän lahjoittaa vilpittömille anojille (vi, 22-viii). Hän liittää mukaan rukouksen (ix), jossa hän on itse rukoillut, että Viisaus ja Jumalan Pyhä Henki lähetettäisiin hänelle taivaasta, ja joka päättyy pohdintaan siitä, että entisaikojen ihmisiä on ohjannut Viisaus – pohdinta, joka muodostaa luonnollisen siirtymän Israelin muinaishistorian katsaukseen, joka muodostaa hänen teoksensa toisen osan. Tässä historiallisessa osassa (ix-xix) voidaan myös helposti osoittaa kirjoittajan ajatuslinja. Hän kiittää Jumalan viisautta (1) sen suhtautumisesta patriarkkoihin Aadamista Moosekseen (x-xi, 4); (2) sen oikeudenmukaisesta ja myös armollisesta käytöksestä Egyptin ja Kanaanin epäjumalanpalvojia kohtaan (xi, 5-xii); (3) sen vastakohtana epäjumalanpalveluksen täydelliselle typeryydelle ja siitä johtuvalle moraalittomuudelle sen eri muodoissa (xiii, xiv); ja lopuksi (4) sen erottelevan suojeluksen vuoksi, jota se antoi Israelille Egyptin vitsausten aikana ja Punaisen meren ylityksessä ja joka on ulottunut kaikkiin aikoihin ja paikkoihin.

Ykseys ja eheys

Useimmat nykyiset tutkijat myöntävät Viisauden kirjan yhtenäisyyden. Koko teosta läpäisee yksi ja sama yleinen tarkoitus, nimittäin juhlallisen varoituksen antaminen jumalattomuuden hulluudesta. Sen kaksi pääosaa liittyvät läheisesti toisiinsa luonnollisella siirtymällä (ix, 18), joka ei vaikuta millään tavoin toimitukselliselta lisäykseltä. Sen alajakoja, joita ensi silmäyksellä voitaisiin pitää kirjoittajan alkuperäiselle suunnitelmalle vieraina, nähdään tarkemmin tarkasteltuna olevan osa tätä suunnitelmaa: Näin on esimerkiksi epäjumalanpalveluksen alkuperää ja seurauksia käsittelevässä jaksossa (xiii, xiv), sikäli kuin tätä jaksoa on tietoisesti valmisteltu kirjoittajan käsittelemällä Jumalan viisautta sen suhtautumisessa Egyptin ja Kanaanin epäjumalanpalvelusta harjoittaviin asukkaisiin välittömästi edeltävässä alajaksossa (xi, 5-xii). Suunnitelman toteuttamisessa ei ole havaittavissa yhtään katkosta, vaan suosikki-ilmaisuja, sanan käänteitä ja yksittäisiä sanoja esiintyy teoksen kaikissa osioissa, ja ne ovat lisätodiste siitä, että Viisauden kirja ei ole pelkkä kokoelma vaan kirjallinen kokonaisuus.

Kirjan eheys ei ole yhtään vähemmän varmaa kuin sen yhtenäisyys. Jokainen teoksen puolueeton tutkija voi helposti havaita, että mikään siinä ei viittaa siihen, että kirja olisi tullut meille muuten kuin alkuperäisessä muodossaan. Viisaudessa, kuten Ecclesiasticuksessakin, ei tosin ole samanlaista kirjoitusta kuin niissä, jotka avaavat Sananlaskujen ja Saarnaajain kirjat; mutta selvästikään tämä puuttuminen ei ole Viisaudessa, kuten Ecclesiasticuksessakaan, mikään välttämätön merkki siitä, että teos on alun perin fragmentaarinen. Viisauden kirjaa ei myöskään voida perustellusti pitää lopussa silpoutuneena, sillä sen viimeinen säe muodostaa asianmukaisen lopetuksen teokselle sellaisena kuin kirjoittaja on sen suunnitellut. Mitä tulee niihin muutamiin Viisauden muutamiin kohtiin, joita eräät kriitikot ovat pitäneet myöhempinä kristillisinä interpolointeina (ii, 24; iii, 13; iv, 1; xiv, 7), on selvää, että jos nämä kohdat olisivat sellaisia kuin niiden väitetään olevan, niiden läsnäolo ei heikentäisi teoksen sisällöllistä eheyttä, ja lisäksi, että tarkkaan tarkasteltuna niistä saadaan täysin sopusoinnussa kirjailijan juutalaiseen mielenmaisemaan sopiva mieli.”

KIELI JA KIRJOITTAJUUS

Muinaiseen otsikkoon nähden: ”Salomon viisaus”;, jotkut tutkijat ovat olettaneet, että Viisauden kirja on kirjoitettu hepreaksi, kuten muutkin Salomolle otsikollaan liitetyt teokset (Sananlaskut, Saarnaaja, Kanteleiden virsi). Tämän kannan perustelemiseksi he ovat vedonneet teoksen heprealaisuuteen, sen rinnastuksiin, jotka ovat heprealaiselle runoudelle ominainen piirre, teoksen jatkuvaan yksinkertaisten yhdyspartikkelien (kai, de, gar, oti jne.) käyttöön, jotka ovat heprealaisten lauseiden tavanomaisia artikulaatioita, kreikankielisiin ilmaisuihin, jotka ovat heidän mielestään johtuneet virheellisistä hepreankielisen alkuperäiskappaleen suomennoksista jne. Niin nerokkailta kuin nämä argumentit tuntuvatkin, ne eivät todista muuta kuin sen, että Viisauden kirjan kirjoittaja oli heprealainen, joka kirjoitti kreikaksi selvästi juutalaisin ajatuksin. Jo pyhästä Hieronymuksesta lähtien (Praef. in libros Salomonis) on katsottu, että Viisauden kirjan alkuperäiskieli ei ollut heprea vaan kreikka, ja koko kreikankielisen tekstin kirjalliset piirteet vahvistavat tätä tuomiota niin voimakkaasti, että voi hyvinkin ihmetellä, että teoriaa muinaisesta heprealaisesta alkuperäiskielestä tai jostakin muusta kuin kreikankielisestä alkuperäiskielestä on koskaan vakavasti pidetty yllä.

Tietenkin se seikka, että koko Viisauden kirja on sävelletty kreikankielellä, sulkee pois sen, että se olisi ollut salomoninen tekijä. On tosin totta, että ensimmäisten vuosisatojen kirkolliset kirjoittajat olettivat yleisesti tämän kirjoittajuuden kirjan otsikon perusteella, mitä ilmeisesti vahvistavat ne kohdat (ix, 7, 8, 12; vrt. vii, 1, 5; viii, 13, 14 jne.), joissa puhuja on selvästi kuningas Salomo. Tämä näkemys asiasta ei kuitenkaan koskaan ollut yksimielinen varhaiskristillisessä kirkossa, ja ajan mittaan ehdotettiin keskitason kantaa sen täydellisen vahvistamisen ja täydellisen hylkäämisen välillä. Sanottiin, että Viisauden kirja on Salomon kirja sikäli, että se perustuu Salomon teoksiin, jotka ovat nyt kadonneet, mutta jotka hellenistinen juutalainen tunsi ja joita hän käytti vuosisatoja Salomon kuoleman jälkeen. Tämä keskimmäinen näkemys on vain heikko yritys pelastaa jotakin aiempina aikakausina vahvistetusta täydellisestä salomonisesta kirjoittajuudesta. ”Se on olettamus, jonka puolesta ei ole mitään positiivisia argumentteja ja joka itsessään on epätodennäköinen, koska se edellyttää sellaisten salomonisten kirjoitusten olemassaoloa, joista ei ole mitään jälkiä ja jotka olisivat olleet vain Viisauden kirjan kirjoittajan tiedossa” (Cornely-Hagen, ”Introd. in Libros Sacros, Compendium,” Paris, 1909, s. 361). Nykyään myönnetään vapaasti, että Salomo ei ole Viisauden kirjan kirjoittaja, ”joka on liitetty hänelle, koska sen kirjoittaja puhuu kirjallisen fiktion kautta ikään kuin hän olisi Daavidin poika” (Vigouroux, ”Manuel Biblique”, II, n. 868). Ks. myös Viisauden kirjaan liitetty huomautus Douai-version nykyisissä painoksissa). Salomon lisäksi kirjailija, jolle teoksen kirjoittajuus on useimmiten liitetty, on Filon, pääasiassa sen perusteella, että Viisauden kirjan kirjoittaja ja Aleksandriasta kotoisin oleva kuuluisa juutalainen filosofi Filon (k. noin 40 jKr.) ovat yleisesti ottaen yhtä mieltä oppejaan koskevissa asioissa. Totuus on, että Viisauden kirjan ja Filon kirjoitusten väliset opilliset erot ovat sellaisia, että ne sulkevat pois yhteisen kirjoittajan aseman. Se, että Filon käsittelee Raamatun kertomuksia allegorisesti, on täysin vierasta Viisauden kirjan kirjoittajan mielentilalle. Hänen näkemyksensä epäjumalanpalveluksen alkuperästä on useissa kohdin ristiriidassa Viisauden kirjan kirjoittajan näkemyksen kanssa. Ennen kaikkea hänen kuvauksensa jumalallisesta viisaudesta kuvastaa käsitteeltään, tyyliltään ja esitystavaltaan alexandrialaisen ajattelun myöhempää vaihetta kuin Viisaudessa esiintyvä. Teoksen kirjoittajaksi on toisinaan luettu Zorobabel, ikään kuin tämä juutalainen johtaja olisi voinut kirjoittaa kreikaksi; alexandrialaiselle Aristobulokselle (2. vuosisata eKr.), ikään kuin tämä hovimies olisi voinut haukkua kuninkaita Viisauden kirjan tapaan (vi, 1; jne.); ja lopulta Apollolle (vrt. Ap. t. 18:24), ikään kuin tämä ei olisi pelkkä olettamus, joka on ristiriidassa kirjan esiintymisen kanssa alexandrialaisessa kanonissa. Kaikki nämä vaihtelut kirjoittajuuden suhteen todistavat, että kirjoittajan nimi on todella tuntematon (vrt. Douay-versiossa Viisauden kirjaan liitetty huomautus).

Sävellyspaikka ja -ajankohta

Kuka tahansa, joka tutkii tarkasti Viisauden kirjaa, voi helposti havaita, että sen tuntematon kirjoittaja ei ollut palestiinalaisjuutalainen vaan aleksandrialainen juutalainen. Vaikka kirjoittaja on koko teoksensa ajan monoteistinen, hän osoittaa perehtyneensä kreikkalaiseen ajatteluun ja filosofisiin termeihin (hän kutsuu Jumalaa ”kauneuden tekijäksi”: 13:3; tyylejä Providence pronoia: 14:3; 17:2; puhuu Platonin tapaan oule amorphosista, ”maailmankaikkeuden muodottomasta aineesta”: 11:17; numeroi neljä kardinaalihyveen Aristoteleen koulukunnan mukaisesti: 8:7; jne.), joka on ylivertainen kaikkeen Palestiinasta löytyvään verrattuna. Kirjoittajan huomattavan hyvä kreikan kielen taito, poliittiset viittaukset, yksityiskohtien paikallinen väritys, selvästi egyptiläisen epäjumalanpalveluksen moittiminen jne. viittaavat Aleksandriaan, juutalaisten ja pakanoiden sekaväestön suureen keskukseen, jonne kirjoittaja katsoi olevansa kutsuttu osoittamaan kaunopuheisen varoituksensa loisteliaasta ja halventavasta monijumalaisuudesta ja epikurolaisesta välinpitämättömyydestä, jotka olivat vähitellen ja syvästi vaikuttaneet liian moniin juutalaisiin tovereihinsa. Tätä sisäisistä tiedoista tehtyä johtopäätöstä vahvistaa se, että Viisauden kirjaa ei löydy Vanhan testamentin palestiinalaisesta vaan aleksandrialaisesta kaanonista. Jos teos olisi syntynyt Palestiinassa, sen voimakas epäjumalanpalveluksen tuomitseminen ja tulevaa elämää koskeva ylevä opetus olisivat luonnollisesti varmistaneet sille paikan Palestiinan juutalaisten kaanonissa. Mutta koska se oli sävelletty Aleksandriassa, sen arvoa arvostivat täysin ja sen pyhän luonteen tunnustivat vain kirjoittajan maanmiehet.

Viisauden kirjan syntymäaikaa on vaikeampi selvittää kuin sen sävellyspaikkaa. Yleisesti myönnetään, että kun kirjoittaja kuvaa moraalisen rappion ja vainon aikaa epäoikeudenmukaisten hallitsijoiden alaisuudessa, joita uhkaa ankara tuomio, hänellä on mielessään joko Ptolemaios IV Filopatorin (221-204 eaa.) tai Ptolemaios VII Fysiikon (145-117 eaa.) aika, sillä vain näiden turmeltuneiden ruhtinaiden alaisuudessa egyptiläiset juutalaiset joutuivat kestämään vainoa. On kuitenkin myönnettävä, että on vaikea päättää, kumpaa näistä kahdesta monarkista Viisauden kirjoittaja todella tarkoitti. On jopa mahdollista, että teos ”julkaistiin näiden ruhtinaiden kuoleman jälkeen, sillä muuten se olisi vain lisännyt heidän tyrannimaista raivoaan” (Lesêtre, ”Manuel d’Introduction”, II, 445).

Teksti ja versiot

Viisauden kirjan alkuperäinen teksti on säilynyt viidessä unikaalisessa käsikirjoituksessa (Vaticanus, Sinaiticus, Alexandrinus, Ephremiticus ja Venetus) ja kymmenessä kursiivissa (joista kaksi on epätäydellisiä). Sen tarkin muoto on Vaticanuksessa (neljäs vuosisata), Venetuksessa (kahdeksas tai yhdeksäs vuosisata) ja kursiivissa 68. Tärkeimmät kriittiset teokset kreikkalaisesta tekstistä ovat Reuschin (Frieburg, 1861), Fritschen (Leipzig, 1871), Deanen (Oxford, 1881), Sweeten (Cambridge, 1897) ja Cornely-Zorellin (Pariisi, 1910). Vanhojen versioiden joukossa etusijalla on Vulgata, joka on Pyhän Hieronymuksen hieman tarkistama vanha latinankielinen versio. Se on yleisesti ottaen läheinen ja tarkka käännös kreikan alkuperäiskielestä, ja siihen on tehty satunnaisia lisäyksiä, joista muutamat viittaavat todennäköisesti alkukielisiin lukutapoihin, joita ei enää ole kreikassa. Syyriankielinen versio on vähemmän uskollinen ja armenialainen kirjaimellisempi kuin Vulgata. Nykyaikaisista versioista Siegfriedin saksankielinen käännös, joka on julkaistu Kautzschin teoksessa ”Apocryphen und Pseudepigraphen des A.T.”. (Tübingen, 1900) ja Abbé Cramponin ranskankielinen versio (Pariisi, 1905) ansaitsevat erityismaininnan.

Kirjan oppi

Kuten on odotettavissa, tämän deuterokanonisen kirjoituksen opilliset opetukset ovat olennaisilta osiltaan samoja kuin muiden Vanhan testamentin inspiroitujen kirjojen. Viisauden kirja tuntee vain yhden Jumalan, maailmankaikkeuden Jumalan ja heprealaisten Jahven. Tämä yksi Jumala on ”Hän, joka on” (xiii, 1), ja hänen pyhyytensä on täysin moraalista pahuutta vastaan (i, 1-3). Hän on maailman ehdoton herra , jonka hän on luonut ”muodottomasta aineesta” , platoninen ilmaus, joka ei millään tavoin vahvista aineen ikuisuutta, vaan viittaa 1. Moos. 1:2:ssa kuvattuun kaoottiseen tilaan. Elävänä Jumalana hän loi ihmisen kuvakseen ja loi hänet kuolemattomaksi (ii, 23), niin että kuolema tuli maailmaan vain paholaisen kateuden kautta (ii, 24). Hänen kaitselmuksensa (pronoia) ulottuu kaikkiin asioihin, niin suuriin kuin pieniinkin, pitäen isällisesti huolta kaikesta (xiv, 3) ja erityisesti valitsemastaan kansasta (xix, 20 jne.). Hän tekee itsensä ihmisille tunnetuksi ihmeellisten tekojensa kautta (xiii, 1-5) ja harjoittaa laupeuttaan kaikkia kohtaan , myös itse vihollisiaan kohtaan (xii, 8 sqq.).

Kirjan keskeinen ajatus on ”Viisaus”, joka esiintyy teoksessa kahdessa pääasiallista aspektissa. Suhteessaan ihmiseen Viisaus on tässä, kuten muissakin Sapientian kirjoissa, tiedon täydellisyyttä, joka ilmenee toiminnassa. Sitä kuvataan erityisesti siten, että se asuu vain vanhurskaissa ihmisissä (i, 4, 5), että se on periaate, joka pyytää ihmisen tahtoa (vi, 14 ja sitä seuraavat kohdat), että se on Jumalan lahja (vii, 15) ja että se on Jumalan lahja (vii, 15; viii, 3, 4), ja sellaisena kuin hän on lahjoittanut sen vilpittömille anojille (viii, 21-ix). Sen voiman kautta ihminen voittaa pahan (vii, 30), ja sen hallussapidon kautta ihminen voi varmistaa itselleen sekä nykyisen että tulevan elämän lupaukset (viii, 16, 13). Viisautta on arvostettava yli kaiken (vii, 8-11; viii, 6-9), ja joka halveksii sitä, on tuomittu onnettomuuteen (iii, 11). Suorassa suhteessa Jumalaan Viisaus on personoitu, ja hänen luonteensa, ominaisuutensa ja toimintansa ovat yhtä jumalallisia. Hän on Jumalan kanssa iankaikkisuudesta lähtien, hänen valtaistuimensa osakas ja hänen ajatustensa osakas (viii, 3; ix, 4, 9). Hän on hänen kirkkautensa lähde (vii, 25), hänen ikuisen valonsa kirkkaus ja hänen voimansa ja hyvyytensä peili (vii, 26). Viisaus on yksi, ja silti hän voi tehdä kaiken; vaikka hän on muuttumaton, hän tekee kaiken uudeksi (vii, 27), ja hänen toimintansa on suurempi kuin mikään liike (vii, 23). Kun Jumala loi maailman, Viisaus oli läsnä (ix, 9), ja hän antaa ihmisille kaikki ne hyveet, joita he tarvitsevat elämän jokaisessa asemassa ja tilassa (vii, 27; viii, 21; x, 1, 21; xi). Viisaus samaistetaan myös Jumalan ”Sanaan” (ix, 1; jne.), ja se esitetään immanenttisena ”Pyhän Hengen” kanssa, jolle niin ikään omistetaan jumalallinen luonto ja jumalalliset toiminnot (i, 5-7; vii, 22, 23; ix, 17). Tällaiset ylevät opit ovat olennaisessa yhteydessä Uuden testamentin ilmoitukseen autuaallisen Kolminaisuuden salaisuudesta, kun taas muut Viisauden kirjan kohdat (ii, 13, 16-18; xviii, 14-16) löytävät täyttymyksensä Kristuksessa, lihaksi tulleessa ”Sanassa” ja ”Jumalan viisaudessa”. Muiltakin osin, erityisesti eskatologisen opetuksensa osalta (iii-v), Viisauden kirja on hieno valmistelu Uuden testamentin Ilmestyskirjalle. Uuden testamentin kirjoittajat näyttävät tuntevan täydellisesti tämän deuterokanonisen kirjoituksen (vrt. Matt. 27:42-43, jossa Viisaus 2:13-18; Room. 11:34, jossa Viisaus 9:13; Ef. 6:13-17, jossa Viisaus 5:18-19; Hepr. 1:3, jossa Viisaus 7:26; jne. On totta, että perustellakseen Viisauden kirjan hylkäämistä kaanonista monet protestantit ovat väittäneet, että 8:19-20:ssä sen kirjoittaja myöntää virheen ihmissielun esiolennosta. Mutta kun tätä inkriminalisoitua kohtaa tarkastellaan asiayhteytensä valossa, se antaa täysin ortodoksisen merkityksen.”