Tuulen viemää

Valmistuttuaan melkein vuoden ajan varsinaisista kuvauksista, editoinnista ja pisteytyksestä David O. Selznickin tuotanto ”Tuulen viemää”, joka perustuu Margaret Mitchellin sisällissodan ja jälleenrakennuskauden romaaniin, tulee valkokankaalle yhtenä todella suurena elokuvana, jonka kohtalona on ennätykselliset lipputulot kaikkialla. Tuotannon ylenpalttisuus, sen tekemiseen käytetty täydellinen huolellisuus ja taitavuus, hienojen näyttelijöiden ja asiantuntevan teknisen henkilökunnan kokoonpano muodostavat yhdessä teatterin vetonaulan, joka on täysin oikeutettu 3 900 000 dollarin ruhtinaalliseen sijoitukseen.

Vaikka sen menestys elokuvateattereissa on kiistaton, ”Tuulen viemää” aloittaa julkisuudessa uransa lippukassojen ongelmalapsena runsaiden kuvamateriaaliensa vuoksi. Todellinen kesto on kolme tuntia ja 37 minuuttia.

Lyhyen yksittäisen väliajan katkomana elokuvan katselusta tulee huvitteluseikkailu, joka pitää asiakkaat teattereissa pitkään perinteisen tunnin jälkeen. Kassatulot ovat siis mahdottomia – itse asiassa näyttökokemukset puolessa tusinassa kaupunkia, joissa elokuva saa ensi-iltansa tällä ja ensi viikolla, voivat antaa ratkaisun ja saada ”Tuulen” parhaaseen esityskäytäntöönsä, kahden päivän vetonaulaksi. Jopa pienemmillä paikkakunnilla varmojen pidempien kiinnitysten vuoksi elokuva luo oman korkeatasoisen erikoiskäsittelynsä ja todennäköisesti luo uuden ja edistyksellisemmän näyttelyaikakauden.

Filmiä esittelevien teattereiden markiiseissa näkyy yhdistelmä voimakkaita lipputuloarvoja, joita mikään muu elokuva ei tällä hetkellä vedä vertojaan. Neiti Mitchellin romaanin myydyn bestsellerin sanotaan ylittäneen 1.500.000 myydyn kappaleen määrän, ja se on varmasti ollut viime vuosikymmenen puhutuin amerikkalaisen kaunokirjallisuuden teos. Pääosissa, joiden valinnasta käytiin valtakunnallista keskustelua ja arvailuja monien kuukausien ajan, nähdään Clark Gable Rhett Butlerina, Vivien Leigh, nuori englantilainen näyttelijätär, joka tekee loistavan suorituksen Scarlett O’Haran roolissa, Leslie Howard ja Olivia de Havilland Ashleyn ja Melanien rooleissa – ja Selznickin tavaramerkki, joka on tunnetusti valkokankaan huippuosaamisen tae.

Lähes yhtä hyvin tunnetaan ohjaaja Victor Fleming, musiikin säveltäjä Max Steiner ja käsikirjoittaja Sidney Howard, joka on saanut ainoan käsikirjoittajan kunnian, vaikka puoli tusinaa huippukäsikirjoittajaa teki yhteistyötä valmistelu- ja kuvausjaksojen aikana. Yhteistyössä syntyneen käsikirjoituksen kenties merkittävin piirre on se, että monista mielistä ja käsistä on syntynyt draama, jossa on kaikki merkit hartaasta yksimielisyydestä ja jossa tarinan, tapahtumien ja henkilöhahmojen taitava rakentaminen johtaa murskaaviin huipentumiin ja rynnistää sitten eteenpäin kohti muita tunnekuohuja.

Valkokankaalla näytetään oikeastaan Margaret Mitchellin tarina, joka alkaa sivulta yksi, luvusta yksi ja jatkuu aivan loppuun ja viimeiseen dialogin pätkään asti, jolloin Rhett jättää kotinsa ja anovan Scarlettin ja ilmoittaa, ettei hän välitä ”pätkääkään” siitä, mitä tälle tapahtuu. Tämän rienaavan lausahduksen, joka on otettu kirjaimellisesti romaanin tekstistä, sisällyttäminen tekstiin on osoitus käännöksen uskollisuudesta kauttaaltaan. Käännöksessä on pieniä ja merkityksettömiä poistoja ja tapahtumien siirtoja. Mutta ”Tuulen viemää” on tarina sellaisena kuin romaanikirjailija sen kirjoitti, kameran ja mikrofonin uskollisesti ja tarkasti tallentamana.

Tässä piilee myös syy elokuvaan kohdistuvaan kritiikkiin. Halutessaan ilmeisesti jättää mitään pois Selznick on jättänyt liikaa sisään. Tarinan myöhemmät osat kaipaisivat rakentavasti voimakasta karsintaa toistuvista kohtauksista ja dialogista. Viihteenä elokuva hyötyisi poistoista. Neiti Mitchellin tarina on hyvä, ja Scarlettin ja Rhettin välinen raadollinen kilpailu ja ristiriidat ovat mukaansatempaavia ja mielenkiintoisia. Mutta ne ovat ylipitkiä ja ylinäyteltyjä. Lyhyys ja ytimekkyys lisäisivät loppukohtausten dramaattisia arvoja.

Kuten kirjassa, niin myös valkokankaalla tuhoutuneen Etelän saagan tehokkaimmat osat käsittelevät inhimillisiä tapahtumia osavaltioiden välisen sodan taustalla ja etelävaltioiden joukkojen kunniakkaan tappion vaikutusta. Fleming on napannut sarjan mieleenpainuvia näkymiä plantaasielämästä ja kohtauksista, ja rakentaa vahvat perusteet ritarilliselle sivistykselle. Tulee romahdus ja hahmot katapultoidaan uusiin olosuhteisiin, outoon ja vihamieliseen ympäristöön. Koko elokuvan kulku sodan alkamisesta Atlantan valtaukseen on koskettava ja jännittävä kokemus, joka huipentuu Scarlettin ja uuden äidin, Melanien, pakenemiseen. Heidän saavuttuaan Taraan, vaikeuksien ja vaarojen jälkeen, elokuvan ensimmäinen puolisko päättyy.

Selznickin opuksen merkittävin piirre on tuottajan elokuvalle antama ylivertainen lavastus- ja puvustuspanostus sekä Technicolor-kuvauksen verraton erinomaisuus. Ensimmäisestä viimeiseen ”Tuuli” on visuaalista herkkua, jossa avautuu lukemattomia näkymiä menneen aikakauden arkkitehtuurista ja pukeutumisesta.

Neiti Leigh’n Scarlett on näyttelijöistä ensimmäinen, joka ansaitsee kiitoksen ikimuistettavana suorituksena, jossa on laaja-alaisuutta ja tehokasta vakavuutta. Hänellä on kaikki rooliin vaadittavat fyysiset ominaisuudet. Hän ei kuitenkaan saa eniten pisteitä kokettina eikä juonittelevana, katkerana ja häikäilemättömänä vaimona ja äitinä, joka ei tunne vastarintaa tahtoaan vastaan. Hän on parhaimmillaan silloin, kun tarina vaatii rohkeuden ja päättäväisyyden piirteitä ja ominaisuuksia, kuten jännittävässä lentokohtauksessa, jossa hänen huostassaan on avuton äiti ja lapsi. Samoin lyhyessä kohtauksessa, jossa hän ampuu ja tappaa jenkkikarkurin. Nuoruutensa, ulkonäkönsä ja runsaan lahjakkuutensa ansiosta neiti Leigh ponnahtaa ”Tuulesta” elokuvamarkkinoiden kassatekijäksi.

Gablen esittämä Rhett Butler on niin lähellä neiti Mitchellin – ja yleisön – käsitystä kuin vain voi kuvitella. Hän antaa väkevän imitaation.

Näiden kahden kannoilla Hattie McDaniel Mammyna pääsee lähimmäksi pyrkiessään kärkipaikalle trouperina. Hän on se, joka antaa elokuvan koskettavimman kohtauksen, hänen vetoomuksensa Melanien kanssa, jotta tämä suostuttelisi Rhettin sallimaan tyttärensä hautaamisen. Aika leimaa tämän hetken elokuvassa yhdeksi niistä inspiroivista teatraalisuuden pätkistä, jotka muistetaan pitkään.

Muista pääosanesittäjistä Olivia de Havilland tekee loistavan suorituksen Melanien roolissa, ja Leslie Howard on vakuuttava heikosti näyttelevänä Ashleyna.

Elävä vaikutelma jää Thomas Mitchellistä Gerald O’Harana, Victor Jorysta Jonas Wilkersonina, Laura Hope Crewsista Pitty-tätinä ja Ona Munsonista Belle Watlingina, joka ottaa kaiken irti harvoista esiintymisistään. Hahmonosia ja pätkiä on kirjaimellisesti lukuisia, Harry Davenport on erinomainen tohtori Meade, pitkä rooli.

Spektaakkelista intiimiin makuuhuonedraamaan, Fleming piti tarinan suunnan tiukasti hallussaan. Tehtävä pitää yleisön huomio lähes kolmen ja kolmen vartin tunnin ajan on haaste kekseliäisyydelle ja kekseliäisyydelle. Se, että Fleming onnistuu niin hyvin, voi johtua tavasta, jolla hän on korostanut päähenkilöitään jokaisessa kohtauksessa, näyttävistä elementeistä riippumatta. Niinpä hän on siirtänyt koskettavaksi ja sydäntäsärkeväksi säkeistöksi panoraaman tai haavoittuneet sotilaat, jotka makaavat Atlantan ratapihoilla paahtavan auringon alla. Tarinan kerronnassa ei ole yhtään staattista hetkeä. Fleming pitää hahmot ja taustat liikkeessä. Elokuvan aloitti George Cukor ohjaajan paikalla. Fleming seurasi häntä, ja Sam Wood otti ohjat lyhyeksi ajaksi, kun Fleming oli sairastunut.

Tuulen viemää -elokuvan jokaisella teknisellä osa-alueella on edistyksellisen ammattitaidon leima. Kuvattujen kohtausten ja henkilöhahmojen moninaisuudesta huolimatta suunnittelussa ja kuviossa on yhtenäisyyttä. William Cameron Menzies valvoi yleissijoitusta ja Lyle Wheeler toimi taiteellisena johtajana. Erityistä mielenkiintoa herättää kalusteiden, kiinteistöjen ja vaatteiden aitous. Työ valkokankaan takana oli tutkimuksessa ja valmistuksessa muhkeaa.

Samat sanat pätevät myös kaikkien muiden osastojen panokseen valkokankaan ulkopuolella. Steiner pidättäytyi pisteytyksessään sortumasta tavanomaiseen melodiseen paatoksellisuuteen. Korva kuulee Stephen Fosterin sävyjä ja satunnaisia refraineja sisällissodan sotilaallisten ilmojen laajasta kirjastosta. Ehkä suurin kehu, jonka Steinerin teokselle voi antaa, on se, että partituuri ei koskaan pyrki dramaattisen toiminnan yläpuolelle. Äänisekoitukset on toteutettu yhtä sujuvasti kuin useat visuaaliset montaasit.

Tällaisen monipuolisen ja lukuisan toiminnan kokoaminen ja synkronointi vaati asiantuntevaa käsittelyä. Fleming sai erinomaista apua Eric G. Staceyltä ja Ridgeway Callow’lta.

Teollisuus ja yleisö ovat odottaneet monta kuukautta ’Tuulen viemää’ elokuvana. Valmistunut työ on jotain enemmän kuin toinen elokuva – jopa erinomainen sellainen. Sen levittäminen rehellisesti ansaittujen ja mielellään maksettujen ennakkomyyntihintojen periaatteella avaa uuden luvun elokuvabisneksessä. Se osoittaa jälleen kerran, että viihteessä paras on helpoimmin myytävissä.