Norjalaisen biologin Karen Lonen ja kollegoiden tuoreessa tutkimuksessa, jossa he merkitsivät antureilla 57 jääkarhun naarasta eri puolilla Huippuvuorten saaristoa, havaittiin, että jääkarhut pystyvät sukeltamaan maksimissyvyydelle, joka voi nousta korkeimmillaan jopa 13,9 metrin syvyyteen, ja että he pystyvät myös juoksemaan pitkätkin matkat läpi avoimen veden lepäämättä. Vastoin aiempia väitteitä jääkarhut ovat erinomaisia sukeltajia, eikä niiden hengityksen pidättämiskyky näyttänyt rajoittavan sitä, kuinka syvälle ne voivat sukeltaa.
Lonen ja kollegoiden uuden artikkelin tiivistelmästä (Lone ym. 2018):
”Some bears undertaked notable long-distance-swims. Sukellussyvyyksiä kirjattiin jopa 13,9 metriin asti, ja sukellukset ≥5 m olivat yleisiä. Jääkarhujen huomattavat uinti- ja sukelluskyvyt saattavat antaa niille välineitä hyödyntää vesiympäristöjä, joita ne eivät ole aiemmin hyödyntäneet.”
Vertaile yllä olevaa toteamusta Stirlingin ja van Meursin (2015) esittämään toteamukseen sen jälkeen, kun he ovat kuvanneet 3 minuutin sukelluksen, joka videoitiin partahylkeen vesiperäisen kyttäämisen aikana, niin ikään Huippuvuorten alueella:”…lisääntynyt sukelluskyky ei voi kehittyä kyllin nopeasti kompensoidakseen hylkeiden metsästyksen lisääntyvää vaikeutumista, joka johtuu ilmaston lämpenemisestä johtuvasta merijään saatavuuden nopeasta heikkenemisestä aavalla vedellä tapahtuvana kautena”.
Nämä kaksi artikkelia osoittavat todella eron sen välillä, käytetäänkö anekdoottisia kertomuksia ikään kuin ne olisivat todisteita lajin laajuisista fyysisistä kyvyistä vai tehdäänkö tieteellinen tutkimus kiinnostuksen kohteena olevasta fyysisestä kyvystä.
Jääkarhujen uintikyvystä Lone ym. totesivat :
”Ensimmäinen näistä esimerkkijääkarhuista, N26241, käytti avomerellä sijaitsevaa marginaalista jäävyöhykettä (Marginal Ice Zone, MIZ) ja suoritti useita pitkiä kauttakulku-uinteja MIZ:n ja maa-alueen välillä (Kuva 6A,B). Tämä karhu käytti Spitsbergenin ja Nordaustlandetin pohjoispuolisia alueita vuosina 2015 ja 2016. Se oli 8-vuotias, kun se kaulittiin vuonna 2015, eikä sillä ollut pentuja kumpanakaan vuonna. Tämä karhu on esimerkki joidenkin Barentsinmeren osapopulaatioon kuuluvien jääkarhujen kyvystä tehdä toistuvia pitkän matkan uinteja. Vuonna 2015 se kulki kahdesti MIZ:ltä Pohjoispitäjään (18. toukokuuta: 70 km, ui 26 h 28 h:sta, 24 h yhtäjaksoisesti; 6.6: 92 km, ui 30 h 38 h:sta, 18 h yhtäjaksoisesti).
Vuonna 2016 sen kolme pisintä uintia olivat MIZ:ltä Pohjois-Spiitsiin (14. kesäkuuta: 57 km, uinti 36 h 42 h:sta, 18 h yhtäjaksoisesti), Nordaustlandetista MIZ:lle (29. kesäkuuta: 49 km, uinti 19 h 28 h:sta, 10 h yhtäjaksoisesti) ja MIZ:ltä Nordaustlandetiin 9. heinäkuuta, joka tapahtui kahdessa jaksossa, jotka erotti toisistaan 9 h tauko (34 km, uinti 13 h:sta.5 h 17 h:sta, ja 65 km, uinti 35 h 42 h:sta, 34 h yhtäjaksoisesti).”
Kuva 6 lähteestä Lone et al. 2018.
Tekijät kirjasivat myös karhun, joka matkusti säännöllisesti Huippuvuorten (saariston suurin saari, jossa pääkaupunki sijaitsee) jäättömällä länsirannikolla ylöspäin riippumatta siitä, oliko sillä vuoden pennut vai ei, ruokkiakseen vastasyntyneitä, juuri vieroitettuja merihylkeitä. He totesivat :
”Kolmas esimerkkijääkarhu, N23980, havainnollistaa jääkarhua, joka käytti erityistä strategiaa (kuva 6E,F,G,H). Tämä karhu ui säännöllisesti saarten välillä ja vuonojen poikki, jopa kahden COY:n seurassa. Karhun tilankäytöllä oli tietty ajallinen malli Huippuvuorten länsirannikolla, jossa se liikkui pohjoiseen Van Mijenfjordenista Prins Karls Forlandiin ja siihen liittyville pienille saarille (PKF), joista jälkimmäinen on Huippuvuorten norppapopulaation keskeinen lisääntymisalue. Jääkarhun saapumisaika PKF:lle osui nimenomaan satamahylkeiden imetyskauden loppuun, jolloin vasta vieroitettuja poikasia oli saatavilla (pers. obs. KM Kovacs, C Lydersen) kesä-heinäkuussa.”
Jääkarhujen sukelluskyvystä syvyyden suhteen Lone ym. totesivat :
144>
144>
144>
144>
144>
144-vuotias naaras (N7955), jolla ei ollut pentuja, kun kaulapanta asetettiin, eikä myöskään silloin, kun se pyydystettiin takaisin kolme vuotta myöhemmin, sukelsi syvemmälle ja useammin kuin muut jääkarhut. Tämä jääkarhu ui vain harva päivä pelkästään pinnalla. Se sukelsi usein välisyvyyksiin, ja useaan otteeseen se sukelsi syvälle (≥8 m 36 eri päivänä, ≥10 m 11 eri päivänä; suurin syvyys 13,9 m). Vain muutamiin sukellustapahtumiin on liitetty sijaintitietoja, mutta niihin sisältyi syviä sukelluksia (<8 m), jotka tehtiin sekä avomerellä ajojäällä että rannikolla. Kun otetaan huomioon kaikki jääkarhut, joilla oli yli 100 kirjattua uintitapahtumaa (Argos-järjestelmän välittämiä tai takaisinoton jälkeen ladattuja), 13 jääkarhua 14:stä sukelsi ≥6 m:n syvyyteen.
Jääkarhujen sukelluskyvystä veden alla vietetyn ajan pituuden suhteen Lone ym. totesivat:
”Tämä on ensimmäinen raportti jääkarhujen sukelluskyvystä, joka perustuu biologisten mittauslaitteiden antamiin tietoihin.”
Suurin osa jääkarhuista sukeltaa harvoin yli 3-4 m:n syvyyteen, mutta ne kykenevät selvästi fyysisesti ja käyttäytymiseltään sukeltamaan suurempiin syvyyksiin. Yksi tutkimukseen osallistunut yksilö erottui tässä suhteessa edukseen, sillä se sukelsi säännöllisemmin suurempiin syvyyksiin. Tämä yksilö saattaa olla erikoistunut vedenalaiseen kyttäämiseen, sillä se sukelsi myös silloin, kun se oli avomerellä ajelehtivassa merijäässä. Sen lisäksi, että jääkarhut uivat jäälauttojen alapuolella vedenalaisessa kyttäämisessä, myös rannikon vedenalaisten luonnonvarojen, kuten raatojen tai merilevän, hyödyntäminen on todennäköinen syy jääkarhujen sukelluksiin tässä tutkimuksessa. On hyvin dokumentoitu, että makrolevät ovat osa jääkarhujen ruokavaliota. Lønø raportoi nähneensä helmikuussa jääkarhunaaraan ja sen vuoden ikäisen pennun sukeltamassa 3-4 metrin syvyyteen hakemaan merilevää, jota ne söivät. Tässä tutkimuksessa raportoitu suurin sukellussyvyys oli 13,9 m. Tällä syvyysalueella hengityksenpidätyskyky ei todennäköisesti rajoita sukellusten syvyyttä.”
Toisin sanoen, vaikka he eivät voineet määrittää sukellusten tarkkaa pituutta anturitietojen perusteella, hengityksenpidätyskyky ei näyttänyt olevan rajoittava tekijä sukellusten syvyydelle. Stirlingin todistaman 3 minuutin ja 10 sekunnin mittaisen sukelluksen aikana karhu oli koko ajan lähellä pintaa, ja karhu oli tuolloin huonossa kunnossa (hyvin laiha).
Bottom line: Tämän tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että on hyvin epätodennäköistä, että 3 minuutin ja 10 sekunnin sukellus olisi lähelläkään jääkarhujen enimmäisrajaa, kuten Stirling ja van Meurs väittivät vuoden 2015 artikkelissaan (ks. tiivistelmä alla). Hyväkuntoiset jääkarhut ovat erinomaisia uimareita ja taitavia sukeltajia, ja nämä kyvyt auttavat niitä selviytymään viimeaikaisesta avoveden lisääntymisestä kesällä. Tämän joustavuuden ansiosta jääkarhut kukoistavat, vaikka merijää on vähentynyt kesällä huomattavasti vuosikymmenten takaiseen verrattuna.
Muut viestit tästä aiheesta (viitteineen):
Pisimpään uinut jääkarhu laihtui vähemmän kuin jos se olisi pysynyt maissa (3.5.2016)
Most Beaufortin jääkarhut uivat jäälautalta toiselle jään hajotessa tutkimus osoittaa (19.4.2016)
Ei näyttöä siitä, että pitkän matkan uinti olisi vaikuttanut Beaufortinmeren jääkarhupopulaatioiden romahtamiseen vuosina 2004-2006 (21.4.2016)
Lone, K., Kovacs, K.M., Lydersen, C., Fedak, M., Andersen, M., Lovell, P., and Aars, J. 2018. Jääkarhujen (Ursus maritimus) vesikäyttäytyminen yhä jäättömämmällä arktisella alueella. Scientific Reports 8:9677. doi: 10.1038/s41598-018-27947-4.
Lønø, O. 1970. Jääkarhu (Ursus maritimus Phipps) Huippuvuorten alueella. Norsk Polarinstitutt Skrifter 149.
Stirling, I. ja van Meurs, R. 2015. Jääkarhun pisin kirjattu vedenalainen sukellus. Polar Biology 38 (8): 1301-1304. http://link.springer.com/article/10.1007/s00300-015-1684-1
Abstract
Minkä tahansa ikäisen luonnonvaraisen jääkarhun (Ursus maritimus) maksimisukelluksen kestoa ei tunneta, ja tilaisuudet dokumentoida häiriintymättömien karhujen pitkiä sukelluksia ovat harvinaisia. Kuvaamme tähän mennessä raportoidun pisimmän sukelluksen, jonka on tehnyt luonnonvarainen, häiriintymätön aikuinen urosjääkarhu. Tämä sukellus tehtiin kolmen partahylkeen (Erignathus barbatus), jotka makasivat muutaman metrin päässä toisistaan vuotuisen jäälautan reunalla. Karhu sukelsi yhteensä 3 minuuttia 10 sekuntia ja ui 45-50 metriä nousematta pintaan hengittääkseen tai suunnistaakseen uudelleen hylkeiden sijainnin mukaan. Tämän sukelluksen kesto saattaa lähestyä karhun maksimikykyä. Jääkarhut erosivat ruskeakarhusta (Ursus arctos) noin 4-500 000 vuotta sitten, mikä on evoluution kannalta viimeaikaista. Näin ollen on mahdollista, että kyky pidättää hengitystä näin pitkään voi olla osoitus merkittävän sopeutumisen alkukehityksestä elämiseen ja metsästämiseen meriympäristössä. Lisääntynyt sukelluskyky ei kuitenkaan voi kehittyä riittävän nopeasti kompensoidakseen hylkeiden metsästyksen vaikeutumista, joka johtuu ilmaston lämpenemisestä johtuvasta merijään nopeasta vähenemisestä avovesikaudella.