Nykyaikaisessa tieteessä ja sen soveltavilla aloilla, kuten tekniikassa ja lääketieteessä, klassisten kielten tuntemus ei ole enää niin jäykkä edellytys kuin ennen. Jälkiä niiden vaikutuksesta on kuitenkin edelleen jäljellä. Ensinnäkin kreikan, latinan ja arabian kaltaiset kielet – joko suoraan tai niistä hiljattain johdettujen kielten, kuten ranskan, kautta – ovat tarjonneet paitsi suurimman osan länsimaisessa tieteessä käytetyistä teknisistä termeistä, myös tosiasiallisen sanaston juuria, etuliitteitä ja suffikseja, joiden avulla voidaan rakentaa uusia termejä tarpeen mukaan. Seurausten kaikuja kuuluu sellaisissa huomautuksissa kuin ”Televisio? Sana on puoliksi latinaa ja puoliksi kreikkaa. Siitä ei voi tulla mitään hyvää.” (viitaten siihen, että se on hybridi sana).
Terminologian erityisluokka, joka on valtaosin peräisin klassisista lähteistä, on biologinen luokittelu, jossa binominen nomenklatuuri perustuu edelleen useimmiten klassiseen alkuperään. Johdannaiset ovat kuitenkin mielivaltaisia ja niihin voi sekoittua eri tavoin modernismeja, myöhäislatinaa ja jopa fiktiivisiä juuria, virheitä ja päähänpistoja. Alan kaoottisesta luonteesta huolimatta biologille on kuitenkin edelleenkin hyödyllistä, että hänellä on hyvä sanasto klassisista juurista.
Tieteenalat, jotka perustuvat, joskin hatarasti, antiikin tunnetuille tieteenaloille tai jotka ovat kreikkaa ja latinaa tuntevien uudempien työntekijöiden perustamia, käyttävät usein terminologiaa, joka on melko korrektia kuvailevaa latinaa tai toisinaan kreikkaa. Ihmisen kuvailevassa anatomiassa tai biologista morfologiaa käsittelevissä teoksissa käytetään usein tällaisia termejä, esimerkiksi musculus gluteus maximus tarkoittaa yksinkertaisesti ”suurinta pakaralihasta”, kun taas musculus oli latinaksi ”pikkuhiiri” ja lihaksista käytetty nimi. Kahden viime vuosisadan aikana on ollut havaittavissa kasvava suuntaus terminologian nykyaikaistamiseen, mutta siitä, kuinka hyödyllistä se voisi olla, voidaan keskustella. Muissa kuvailevissa anatomisissa termeissä, olipa kyse sitten selkärankaisista tai selkärangattomista eläimistä, frenum (rakenne, joka pitää jotakin paikoillaan) on yksinkertaisesti latinankielinen siltti; ja foramen (läpivienti tai perforaatio) on niin ikään varsinainen latinankielinen sana.
Kaikki tällaiset sanat ovat pelkkää terminologiaa. Sillä ei ole suurta merkitystä, tietävätkö nykyajan käyttäjät, että ne ovat klassisia vai eivät. Jokin selkeä termi on välttämätön jokaiselle mielekkäälle käsitteelle, ja jos se ei ole klassinen, nykyaikainen käännöstermi ei yleensä olisi yhtään ymmärrettävämpi (ajatellaan esimerkkejä kuten ”tavu” tai ”dongle”). Toinen klassisen kielen nykyaikainen käyttö on kuitenkin usein kiivaan keskustelun aihe. Kyse on vierasperäisten tai klassisten (yleensä latinankielisten) ilmausten tai ”tunnisteiden” käytöstä silloin, kun niiden sijasta olisi mahdollista käyttää kansankieltä. Tämä on yleistä arkipuheessa joissakin piireissä, ja sanonta ”requiescat in pace” ”lepää rauhassa” voisi olla teeskentelyä tai miellyttävyyttä, mutta muun muassa oikeustieteessä ja tieteessä on käytössä monia latinankielisiä ilmaisuja, joissa voisi olla yhtä käytännöllistä käyttää kansankieltä. Ajatellaanpa vaikka seuraavaa keskustelua latinankielisestä termistä ”sensu”.
Latinaa, sen nykyistä merkitystä tai tarkoituksenmukaisuutta Muokkaa
Ei ole mitään tiettyä rajaa sille, kuinka kehittynyttä latinaa voidaan käyttää tavanomaisessa tieteellisessä terminologiassa; tällainen käytäntö juontaa juurensa ajoilta, jolloin melkein kaikki tällaisten aiheiden vakiomuotoiset tiedonannot kirjoitettiin kansainvälisenä tieteellisenä lingua francana latinaksi. Siitä ei ole kovinkaan kauan; Rooman valtakunnan loppuaikoina klassisesta latinasta oli tullut monien Euroopan valtioiden hallitseva kieli oppi-, siviili-, diplomaattisessa, oikeudellisessa ja uskonnollisessa viestinnässä. Jopa sen jälkeen, kun latina oli menettänyt asemansa kansankielenä, keskiaikaisesta tai myöhäislatinasta tuli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan perustamisen aikana yhä useammin de facto lingua franca sivistyneissä piireissä. Latinan valta-asema näissä yhteyksissä saavutti huippunsa todennäköisesti renessanssin aikana, mutta kieli alkoi menettää suosiotaan näissä yhteyksissä vasta 18. vuosisadalla, ja vähitellen. Latinankielisten termien esiintyminen nykyaikaisessa kirjallisuudessa on suurelta osin jäänne vanhojen asiakirjojen terminologiasta.
Hienojen erojen ilmaiseminen akateemisesti korrektilla latinankielisellä teknisellä terminologialla voi hyvinkin auttaa välittämään aiottuja merkityksiä joustavammin ja tiiviimmin, mutta kielen merkitystä ei aina tarvitse ottaa vakavasti. Minkä tahansa viitekokoelman tarkastelu tuo esiin hyvin vaihtelevia ja arveluttavia käyttötapoja ja usein myös paljon pakkomielteistä kiistelyä. Sen sijaan Systematics Associationin tuottaman Biological Nomenclature -oppikirjan liitteenä olevassa arvovaltaisessa sanastossa suhtaudutaan kysymykseen hyvin torjuvasti; esimerkiksi ainoat asiaankuuluvat merkinnät, jotka se esittää termistä sensu, ovat:
sens. str.: ks. s.s. sens. lat.: ks. s.l. sensu amplo: ks. s.l. s.l., sens. lat., sensu lato : Latinaa, laajassa merkityksessä; ts. taksonista, mukaan lukien kaikki sen alemmat taksonit ja/tai muut taksonit, joita joskus pidetään erillisinä. s.s., sens. str., sensu stricto : Latinaa, tiukassa merkityksessä, suppeassa merkityksessä, ts. taksonista, sen nimen tyypin merkityksessä ; tai sen alkuperäisen kuvaajan tekemän rajauksen merkityksessä ; tai sen nimellisen alemman taksonin merkityksessä (jos taksonilla on kaksi tai useampia alempia taksoneja) ; tai lukuun ottamatta samankaltaisia taksoneja, jotka on joskus yhdistetty siihen.
Tällaiset merkinnät viittaavat siihen, että Systematics Association ei ole huolissaan hiusten halkomisesta latinankielisten termien käytössä.
Epävirallisessa tai ei-teknisessä englanninkielessä sanonta ”strictly speaking” sensu stricto ja ”broadly speaking” ja niin edelleen on pätevä. Edes virallisissa kirjoituksissa ei ole muodollista vaatimusta käyttää latinankielisiä termejä kansankielen sijasta.
Valtionmukaiset syyt käyttää näitä latinankielisiä tai osittain latinankielisiä ilmaisuja eivät ole mahtailevuutta, vaan niitä ovat esimerkiksi:
- Traditio: Kun termejä ja niiden lyhenteitä on käytetty virallisesti sukupolvien ajan ja ne esiintyvät toistuvasti arkistoissa ja oppikirjoissa kiinteissä yhteyksissä, voi olla hankalaa ja hämmentävää vaihtaa yllättäen tutumpaan englannin tai muuhun kansankieleen.
- Tarkkuus: Kansankieliset ilmaisut, jotka merkityssisällöltään lähes vastaavat näitä termejä, saatetaan ymmärtää myös hienovaraisesti tai jopa räikeän harhaanjohtavasti, kun taas latinankielisiä termejä käytetään tiukkojen konventioiden mukaisesti, joita ei ole helppo erehtyä käyttökäytäntöihin perehtyneissä ammattipiireissä.
- Tehokkuus: Sen lisäksi, että nämä termit ovat kompakteja (jopa verrattuna vaikkapa laajasti ottaen ja tiukasti ottaen), ne soveltuvat oikeissa yhteyksissä ymmärrettävään lyhentämiseen s.s. ja s.l., paremmin kuin kaikkein kompaktimmat kansankieliset ilmaisut. Ajatelkaapa samalla tavalla etc tai &c; käytännössä kaikki tietävät, mitä ne tarkoittavat, ja käyttävät niitä ajattelematta, jopa ihmiset, jotka eivät tiedä, että ne ovat lyhenteitä sanoille et cetera tai jopa et caetera, tai että ne tarkoittavat latinaksi ”ja muut”. Edes yksioikoiset maallikot eivät yleensä vaivaudu kirjoittamaan ”ja niin edelleen” jne. sijasta.