Vaatin historia on lähes yhtä mielenkiintoinen ja monipuolinen kuin punaisen värin historia. Sininen on kokonaisuudessaan yhtä harvinainen väri kuin punainen luonnonvärien käytön annaleissa. Historiassa on vain neljä pysyvän luonnonsinisen väriaineen lähdettä, ja on vain yksi molekyyli, joka antaa tuon värin. Indigo on tämä molekyyli, ja sitä saadaan Indigoferas-lajista, kiinanruususta, villasta ja ironista kyllä, nilviäisestä, jota aikoinaan käytettiin antamaan simpukoille (Tyrian) purppuranpunaista.
Vanhat egyptiläiset tunsivat villan, indigon ja nilviäisen indigon. Egyptin haudoista on löydetty pellavakangasta, jossa kaikki värit olivat haalistuneet, paitsi sininen. Vaikka molekyylitiede voi kertoa, että osa sinisestä on epäilemättä indigomolekyyliä, ei tiedetä, oliko kyseinen molekyyli peräisin indigon suvusta, woadin suvusta vai simpukoista. Kaikki indigo on molekyylisesti identtistä riippumatta sen lähteestä.
Simpukan violetti eroaa indigosta yhden bromimolekyylin verran. Näin ollen purppuraa värjättäessä, sääolosuhteista riippuen, purppura saattoi muuttua indigonsiniseksi. Värit, mukaan lukien indigonsininen, joita käytettiin Vanhan testamentin ”tabernaakkelin” luomisessa, saatiin kaikki kuoleman kautta. Punaiset värit saatiin hyönteisten kuolemasta, violetit värit simpukoiden kuoleman kautta, ja siniset värit saatiin pääasiassa simpukoiden purppurasta. Vanhan testamentin sanat, joita käytetään kuvaamaan värejä, kuvaavat itse asiassa nilviäisiä ja hyönteisiä, joista värit ovat peräisin, eivätkä niinkään itse väriä. 
Jos ihmettelet tätä, nopea vilkaisu 2. Mooseksen kirjan 25:4 versioon, jossa on Strongsin sanayhteydet, osoittaa, mitä sanat, jotka on käännetty ”siniseksi, purppuraksi ja tulipunaiseksi”, itse asiassa ovat ja merkitsevät hepreaksi.
Värin syvällinen historia on varsin mielenkiintoinen. Se tunnettiin Egyptissä, Italiassa ja Israelissa varsin varhain. Yksi todiste tästä on se, että woad-kasvi kantaa kaikissa kolmessa kielessä nimeä ”Isatis”, mikä on hyvin epätavallinen tilanne. Villivilla kukoisti alun perin Egyptissä, Turkissa ja Välimeren lämpimässä ilmastossa. Jotenkin se kuitenkin levisi ihmisten muuttoreittejä pitkin ja tunkeutui tasaisesti pohjoisemmaksi ja idemmäksi. Lopulta villivilla menetti suuren osan Välimeren puoleisista yhteyksistään, ja se liitettiin ensisijaisesti pohjoisiin heimoryhmiin, joista tärkeimpiä esimerkkejä ovat vanhan Britannian pikit, skotit ja keltit. Tosin woadilla on ollut vahva asema myös kiinalaisessa lääketieteessä, vaikkakaan ei niinkään heidän värjäysperinteissään, koska heillä oli pääsy myös muihin indigolähteisiin.
Woad and the Picts
Kun alan puhua woadista, ensimmäinen kysymys, jonka saan kuulla, on ”mitä?”. Jopa luonnonvärjääjien keskuudessa woadi on suhteellisen tuntematon kasvi. Normaalien ihmisten, jopa kirjailijoiden, keskuudessa nykykulttuurissa kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä väriainekasvit ovat, ja jos mainitsee jonkun tuntemattomamman väriainekasvin, no ”mitä” tulee yleensä melko nopeasti esiin. Yritettyäni kuvailla sitä kasviksi muutaman kerran, luovutin lopulta ja sanon: ”Woad, tiedättehän sen kasvin, jolla pikttien sanottiin maalanneen itsensä?”. Joskus tuo vastaus toimii, joskus ei, ja joskus se herättää väittelyn siitä, maalasivatko piktit todella itsensä niin kuin heidän nimensä antaa ymmärtää.
Termi ”Picti” (tai ”picts”) oli roomalainen termi, joka tarkoitti pohjimmiltaan ”maalattuja” viitaten kyseisen kansan tapaan maalata itsensä ennen taistelua. Jotkut väittävät, että heidän käyttämänsä maali oli vahaa, kun taas toiset sanovat, että se ei ollut. Jos maali valmistettiin woadista, värin lähteenä oli todennäköisesti woad-indigon käymisastian päältä irtoava vaahto, ei itse väriaineliemi.
Tietenkin on kyseenalaista, käyttivätkö piktit todella woadia sotamaaliinsa vai eivät. Suurempi kysymykseni on kuitenkin se, miten vappu ylipäätään pääsi Välimereltä Britanniaan. Ainoa järkevä vastaus on, että kun ihmiset vaelsivat pohjoiseen Euroopan metsiin, he veivät mukanaan myös väriainekasviensa siemeniä. Vaikka woadi oli alun perin lämpimän ilmaston ja Välimeren kasvi, se oli lopulta tarpeeksi sopeutuvainen kukoistamaan kaukana meren lämmöstä ja selvisi Islantiin, Norjaan ja Tanskaan asti.
Woad and the Celts
Samankaltainen tilanne kuin pikteillä, keltit olivat enemmän Irlannissa ja Walesissa kuin Skotlannissa ja Britanniassa. Uskotaan, että he myös maalasivat tai tatuoivat itsensä jollain tavalla vanulla. Varmasti vappu oli kelttien tiedossa, ja sitä käytettiin heidän vaatteisiinsa ja kankaisiinsa ja mahdollisesti myös heidän uskonnollisissa seremonioissaan.
Tietyt legendat kertovat tietyistä tapahtumista vappuämpärin ympärillä, kelttien kanssa. Mukaan lukien ne, joissa joku puhui ”vitsinomaisen” käskyn sammioon, ja sammio teki niin kuin sanottiin. Näihin kuului mm. kankaan muuttuminen harmaaksi tai violetiksi sinisen sijaan, tai kankaaseen tuli outo viiva väriaineen laskeutumisesta johtuen.
Nämä legendat kiehtovat minua luonnostaan värjääjänä, sillä mietin, oliko kyseessä vatissa tapahtunut virhe, joka olisi voitu helposti korjata, vai oliko kyse jostain ihan pähkähullusta. Vaikka vapputynnyri on monimutkainen, kunhan ymmärtää jonkin verran sen taustalla olevaa kemiaa, voi olla varsin mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu, kun muutat muutamia pieniä muuttujia. Osittain kokeilujen ansiosta olen melko varma, että woad-ammiosta voi saada muutakin kuin sinistä, ja vieläpä ilman ylivärjäystä tai mordanttiin liittyviä värimuutoksia.
Woad And The Scots
Kuka tahansa, joka on katsonut Brave-Heartin, on nähnyt sinisen sotavärin, jota Wallacen väitettiin käyttäneen ja jonka piti olla peräisin woadista. Vaikka tuo voi pitää paikkansa, on todennäköisempää, että he eivät enää käyttäneet noita pelottelutaktiikoita, vaikka Woad itsessään oli hyvin tunnettu kaikkialla ylämailla ja lähes jokaisella perheellä olisi ollut oma woad-vati käynnissä. Sininen, erityisesti vaaleansininen, oli väri, joka yhdistettiin talonpoikaisväestöön ja tavallisiin ihmisiin, kun taas kirkkaammat ja kalliimmat värit yhdistettiin yläluokkaan. Vasta muutama sata vuotta Wallacen jälkeen Intiasta ja muualta tulevan indigon valtaannousu alkoi voimistua, eikä kestänyt kauan ennen kuin woadin suosio laski, sillä se oli paljon vaaleampi väri kuin intialainen indigo.
Englannissa ja Ranskassa ennen intialaisen indigon valtaannousua woadinviljelijät ja -kauppiaat kuuluivat usein piirinsä rikkaimpien joukkoon. Ranskan Toulouse sai itse asiassa vaurautensa vanun ansiosta, ja monet alueen kouluista ja yliopistoista perustivat alun perin ne, jotka hyötyivät vanusta, yleensä kauppiaina. Intialaisen indigon yleistyminen ja sen helppokäyttöisyys toivat tietysti lopulta vahan tuhon, eikä vaha enää kiinnostanut tuon ajan värjääjiä, lukuun ottamatta sitä, että sitä käytettiin intialaisen indigon käymisastian käymis- ja värinsäätöaineena.
Vaatti ei ainakaan ollut kiinnostavaa ennen kuin Napoleon joutui saartoon Ranskan vallankumouksen aikana.
Vaatti Ranskan vallankumouksessa
Napoleonin valtaannousun jälkeen Ranskan vallankumouksen aikana Iso-Britannia ja muut Euroopan monarkiat asettivat Ranskan rannikolle merisaarron. Tämä pysäytti tehokkaasti kaikki Ranskaan purjehtivat intialaiset kauppalaivat ja katkaisi koko intialaisen indigon tarjonnan Ranskan rannikoilta. Ranskan armeija pukeutui kuitenkin siniseen, mutta miten sinistä voidaan värjätä ilman indigoa?
Tulee mieleen Woad-kasvi.
Vaikka tiedettiinkin, että Woad oli aikoinaan luotettava sinisen värin lähde, intialaisen indigon valtaannousun vuosien aikana oli kadonnut kaikki tietämys siitä, miten perinteisiä Woad-palloja voitiin valmistaa tai värjätä. Ellei värjäyskentillä tapahtuisi jotain muutosta, ja vieläpä nopeasti, armeijalta puuttuisi oikean väriset univormut. Sen sijaan, että Napoleon olisi vaihtanut univormujaan, hän järjesti kilpailun, jonka tarkoituksena oli selvittää, voisivatko he saada Woadista samanlaisen indigotuotteen, jota he olivat tuoneet Intiasta ja jota värjääjät olivat tottuneet käyttämään.
Kilpailun voittaja onnistui kehittämään yksinkertaisen uuttomenetelmän Woadille, jonka avulla saatiin kunnollisella työskentelyllä aikaan jauhemainen indigovärjäystuote. Napoleonin armeija pelastui, ja se marssi taisteluun indigolla värjätyissä univormuissa, jotka oli värjätty vahalla. Nyt meidän on kiitettävä Napoleonin itsepäisyyttä ja päättäväisyyttä jatkaa sinisissä univormuissa, sillä jos hän ei olisi ollut itsepäinen, meillä ei olisi koskaan ollut aavistustakaan siitä, että oli olemassa muukin kuin vanupallo-menetelmä indigon uuttamiseksi vanukasvista. Ja sen sijaan, että Ranskan armeijalla olisi ollut maalaukselliset univormut, Ranskan armeija olisi luultavasti ollut ensimmäinen armeija, joka olisi ottanut käyttöön ruskeat univormut (ja olisimme päätyneet naamiointiin paljon aikaisemmin).
Tie nykyaikaisessa historiassa:
Juuri tämä Ranskan vallankumouksen aikaisen merisaarron vuoksi kehitetty menetelmä on nykyään nykyaikainen menetelmä, jolla indigoa uutetaan woadista. Törmäsin ensimmäisen kerran tämän menetelmän kerrontaan eräässä erittäin hyödyllisessä kirjassa. Jamison B. Hurryn teos The Woad Plant and Its Dye, joka on nyt valitettavasti loppuunmyyty. Menetelmää muokataan hieman sen mukaan, kenelle puhut, vaikka sen peruslähtökohta pysyy aina samana.
Ranskan vallankumouksen jälkeen woad-indigon suurimpana haasteena oli se, että sen tuotto lehtien kiloa kohti on paljon pienempi kuin intialaisen indigon. Woadin keskimääräinen saanto näyttää olevan välillä 2-6 grammaa indigoa lehtien kiloa kohti, kun taas intialainen indigo on välillä 12-16 grammaa lehtien kiloa kohti. Uskon kuitenkin vakaasti, että oikeilla kokeiluilla ja menettelytavoilla woadista voisi tulla intialaisen indigon veroinen sato. Seuraavassa osassa käsittelen joitakin syitä, joiden vuoksi uskon, että Woad Indigo voisi kilpailla intialaisen indigon kanssa tuotossa ja värissä, sekä omia kokeitani, jotka päätyivät muodostamaan ja tukemaan tätä uskomusta.
Takaisin sinulle:
Mitä muuta Woadin historiaa olet tietoinen? Onko jotain, mitä olet kuullut ja haluaisit lisätä tai kyseenalaistaa?