Perustaminen ja alkuvuodet (1964-1965)Muokkaa
Yhtyeen juuret olivat folkmusiikkikentässä, joka perustui Manhattanin alaosan Greenwich Village -osastolle 1960-luvun alussa. John B. Sebastian, klassisen harmonikkataiteilijan John Sebastianin poika, varttui Villagessa kosketuksissa musiikkiin ja muusikoihin, mukaan lukien joihinkin niistä, jotka olivat mukana amerikkalaisen kansanmusiikin heräämisessä 1950-luvulta 1960-luvun alkuun. Sebastian muodosti kitaristi Zal Yanovskyn kanssa Spoonfulin paikallisissa kahviloissa ja pienissä klubeissa soittaneesta boheemista folkryhmästä nimeltä The Mugwumps, jonka kaksi muuta jäsentä, Cass Elliot ja Denny Doherty, muodostivat myöhemmin puolet Mamas & the Papasista. Lovin’ Spoonfulin muodostumista tänä aikana kuvattiin myöhemmin Mamas & the Papas -yhtyeen vuoden 1967 top ten -hitin ”Creeque Alley” sanoituksissa.
Rumpali Jan Carl ja basisti Steve Boone täydensivät yhtyettä, mutta Carl korvattiin rumpali-vokalisti Joe Butlerilla yhtyeen ensimmäisen keikan jälkeen Greenwich Villagessa sijaitsevassa The Night Owlissa. Butler oli aiemmin soittanut Boonen kanssa The Kingsmen -nimisessä ryhmässä (ei siis ”Louie Louie” -hittiryhmässä). Yhtyeen ensimmäiset Night Owl -esiintymiset olivat tiettävästi niin huonoja, että klubin omistaja käski heitä lähtemään pois harjoittelemaan, joten he harjoittelivat läheisen Hotel Albertin kellarissa, kunnes olivat parantuneet niin paljon, että yleisön huomio kiinnittyi heihin.
Yhtye teki ensimmäiset levytyksensä Elektra Recordsille alkuvuodesta 1965 ja sopi periaatteessa pitkäaikaisen sopimuksen tekemisestä Elektran kanssa 10 000 dollarin ennakkoa vastaan. Kama Sutra Recordsilla oli kuitenkin optio allekirjoittaa Lovin’ Spoonful levytysartisteiksi osana aiemmin allekirjoitettua tuotantosopimusta, ja Kama Sutra käytti optiota saatuaan tietää Elektran aikeista allekirjoittaa yhtye. Elektralle äänitetyt neljä kappaletta julkaistiin vuonna 1966 eri artistien kokoelmalevyllä LP What’s Shakin’ yhtyeen menestyttyä Kama Sutralla.
Pop-menestys (1965-1966)Muokkaa
Yhtye teki yhteistyötä tuottaja Erik Jacobsenin kanssa ja julkaisi ensimmäisen singlensä 20. heinäkuuta 1965, ”Do You Believe in Magic”, jonka oli kirjoittanut Sebastian. Lisäksi he kirjoittivat omaa materiaalia (lukuun ottamatta muutamaa coveria, lähinnä ensimmäisellä albumillaan), mukaan lukien ”Younger Girl” (joka jäi Hot 100:n ulkopuolelle), joka oli The Crittersin hitti vuoden 1966 puolivälissä.
”Do You Believe in Magic” ylsi Hot 100:n sijalle yhdeksän, ja bändi seurasi sitä sarjalla hittisinglejä ja -albumeita vuosien 1965 ja 1966 aikana, jotka kaikki olivat Jacobsenin tuottamia. The Lovin’ Spoonful tuli tunnetuksi sellaisista folkmakuisista pophiteistä kuin ”You Didn’t Have to Be So Nice”, joka ylsi sijalle 10, ja ”Daydream”, joka nousi sijalle 2. Muita hittejä olivat muun muassa ”Did You Ever Have to Make Up Your Mind”. (toinen #2) ja ”Summer in the City”, joka oli heidän ainoa kappaleensa, joka nousi Hot 100 -listan ykköseksi (13.-27. elokuuta 1966). Myöhemmin samana vuonna #10-hitti ”Rain on the Roof” ja #8-hitti ”Nashville Cats” (josta tuli myöhemmin bluegrass-legenda Del McCouryn konserttien peruskappale) täydensivät yhtyeen ensimmäiset seitsemän peräkkäistä Hot 100 -hittiä, jotka ylsivät kyseisen listan top 10:een. Ainoa muu 1960-luvun esiintyjä, joka on saavuttanut tämän saavutuksen, on Gary Lewis & the Playboys.
The Lovin’ Spoonful oli yksi menestyneimmistä pop/rock-yhtyeistä, jolla oli jug band- ja folk-juuret, ja lähes puolet heidän ensimmäisen albuminsa kappaleista oli modernisoituja versioita blues-standardeista. Heidän suosionsa herätti uudelleen kiinnostuksen kyseiseen muotoon, ja monet myöhemmät jug-yhtyeet mainitsevat heidät innoittajinaan. Heidän loput albuminsa sisälsivät enimmäkseen omaperäisiä kappaleita, mutta heidän jug band -juurensa tulivat esiin yhä uudelleen, erityisesti kappaleessa ”Daydream” ja vähemmän tunnetussa kappaleessa ”Money” (joka saavutti vuonna 1968 vain sijan 48), jossa on kirjoituskone lyömäsoittimena.
Lovin’ Spoonfulin jäsenet kutsuivat lähestymistapaansa nimellä ”hyvän ajan musiikki”. ”Do You Believe in Magic” -kappaleen liner notesissa Zal Yanovsky sanoi, että hänestä ”tuli Reddy Kilowattin käännynnäinen, koska se on kovaäänistä ja ihmiset tanssivat sitä, ja se on kovaäänistä”. Pian psykedeelisen rock-yhtyeen Grateful Deadin tulevat jäsenet olivat osa länsirannikon akustista kansanmusiikkikenttää, kun Lovin’ Spoonful saapui kaupunkiin kiertueelle. He pitivät Lovin’ Spoonfulin konserttia kohtalokkaana kokemuksena, jonka jälkeen he päättivät jättää folk-skenen ja ”siirtyä sähköiseksi”.
Yhtyeen menestyksen huipulla The Monkeesiksi myöhemmin muuttuneen televisiosarjan tuottajat suunnittelivat alun perin rakentavansa sarjan Lovin’ Spoonfulin ympärille, mutta jättivät yhtyeen pois projektista kappaleiden julkaisuoikeuksia koskevien ristiriitojen vuoksi. Yhtye sai myös lisää julkisuutta, kun Butler korvasi Jim Radon Clauden roolissa loppuunmyydyn neljän kuukauden ajan rockmusikaalin Hair Broadway-tuotannossa. The Lovin’ Spoonfulin laulua ”Pow!” käytettiin Woody Allenin ensimmäisen pitkän elokuvan What’s Up, Tiger Lily (Mitä kuuluu, Tiger Lily?) alkuteemana; bändi myös sävelsi ja soitti instrumentaalimusiikkia elokuvaan ja esiintyi joissakin elokuvan live-esiintymisjaksoissa (jotka kuulemma lisättiin jälkituotannossa ilman Allenin tietoa tai suostumusta). Pian tämän jälkeen John Sebastian sävelsi musiikin Francis Ford Coppolan toiseen elokuvaan You’re a Big Boy Now, ja Lovin’ Spoonful soitti musiikkia elokuvan soundtrackille, joka sisälsi vielä yhden hitin, ”Darling Be Home Soon”. Molemmat elokuvat julkaistiin vuonna 1966. Lisäksi Michelangelo Antonionin elokuva Blow-up, joka julkaistiin myös samana vuonna, sisälsi instrumentaaliversion Spoonfulin kappaleesta, ”Butchie’s Tune”, jonka esitti jazzmuusikko Herbie Hancock.
Henkilöstömuutokset (1967)Muokkaa
Vuoden 1967 alkupuolella bändi teki pesäeron tuottajaansa Erik Jacobseniin, ja kääntyi Joe Wissertin puoleen, joka tuotti singlen ”Six O’Clock” (Kuudes kello), joka ylsi U. S.:n 18. listalla.S.
Yanovsky jätti yhtyeen sen jälkeen, kun soundtrack-albumi You’re a Big Boy Now julkaistiin toukokuussa 1967, mikä johtui pääasiassa San Franciscossa tapahtuneesta huumepidätyksestä, jossa hänet pidätettiin marihuanan hallussapidosta ja poliisi painosti häntä nimeämään toimittajansa. Hän oli Kanadan kansalainen ja pelkäsi, että häntä kiellettäisiin pääsemästä uudelleen Yhdysvaltoihin, joten hän suostui. Tapaus johti vastakulttuurin julkiseen vastareaktioon bändiä vastaan, ja Los Angeles Free Press -lehdessä julkaistiin (musiikkikriitikko Ralph Gleasonin mukaan) kokosivuinen mainos, jossa ”kehotettiin ihmisiä olemaan ostamatta Spoonfulin levyjä, olemaan käymättä heidän konserteissaan ja, tytöille, olemaan pallottelematta heitä”. Vaikka Yanovsky jatkoi soolosinglen ja -albumin julkaisemista, hänen musiikillinen uransa kärsi pahasti. Myöhemmin hän jätti musiikkibisneksen ja avasi ravintola Chez Piggyn Kanadan Ontarion Kingstoniin. Ravintolan omistaa ja sitä pyörittää nykyään hänen tyttärensä.
Yanovsky, Sebastian ja Boone ovat kaikki itsenäisesti olleet haastatteluissa yhtä mieltä siitä, että Yanovskyn potkut johtuivat Yanovskyn avoimesta pettymyksestä bändin suuntaan ja Sebastianin lauluntekoon. Sebastianin musiikista oli tulossa ”henkilökohtaisempaa”, kun taas Yanovsky toivoi (todennäköisesti saavuttamatonta) paluuta alkuvuosien klubikokoonpanoon.
Yanovskyn tilalle tuli Jerry Yester, entinen Modern Folk Quartetin jäsen. Samoihin aikoihin, ehkä sattumalta, yhtyeen soundi muuttui pop-painotteisemmaksi.
Lovin’ Spoonfulin uusi kokoonpano levytti kaksi kohtalaisen menestyksekästä Wissertin tuottamaa singleä (”She Is Still a Mystery” ja ”Money”) sekä joulukuussa 1967 julkaistun 11-levyisen Everything Playingin. Sebastian, jonka viimeinen keikka saattoi olla 10. toukokuuta 1968 Susquehanna-yliopistossa Selinsgrovessa, Pennsylvaniassa, jätti yhtyeen kuun lopussa siirtyäkseen soolouralle.
Loppuvuodet (1968-1969)Edit
Yhtye oli nyt virallisesti trio, ja rumpali Butlerista (joka oli jo aiemmin laulanut päälaulua muutamissa levyn raidoissa) tuli yhtyeen uusi päälaulaja. Tähän asti Sebastian oli kirjoittanut (tai ollut mukana kirjoittamassa) ja laulanut jokaisen Lovin’ Spoonfulin hitin; yhtye kääntyi nyt ulkopuolisten kirjoittajien puoleen sinkkujensa tekemiseen ja käytti erilaisia ulkopuolisia tuottajia. Yhtyeen kaksi viimeistä Hot 100 -listalla olevaa kappaletta, John Stewartin kirjoittama ”Never Goin’ Back (to Nashville)” ja ”Me About You”, olivat Butlerin laulamia. Lisäksi ”Never Goin’ Back” sisälsi vain Yesterin ja Butlerin soittoa – muut musiikilliset osat soittivat sessiomuusikot, mitä ei ollut tapahtunut sen jälkeen, kun rumpali Gary Chester soitti Do You Believe In Magic -kappaleessa. ”Never Goin’ Back” oli yhtyeen Sebastianin jälkeisen uran korkeimmalle listalle noussut single, sijalle 73.
Kaupallisen menestyksen hiipuessa Lovin’ Spoonful kesti vain vuoden 1969 alkuun asti. He hajosivat Revelation-albuminsa julkaisun jälkeen: Revolution ’69. Vuonna 1969 Boone tuotti Mercury Recordsille The Oxpetals -nimisen yhtyeen albumin, joka oli The Moody Bluesin ”In Search of the Lost Chord” -kappaleen innoittama kosminen rockyhtye. Kun albumi ei päässyt listoille, Boone osti purjeveneen ja asui sen kyydissä seuraavat neljä vuotta Karibialla. Vuonna 1973 hän muutti takaisin Baltimoreen, Marylandiin, otti haltuunsa insinööri George Massenburgin rakentaman äänitysstudion ja nimesi sen uudelleen Blue Seasiksi Karibialla pelastetun laivan mukaan. Blue Seas levytti monia tunnettuja artisteja, muun muassa Lowell Georgen ja Little Featin, joka levytti siellä kappaleen ”Feats Don’t Fail Me Now”, sekä Robert Palmerin ja The Seldom Scenen.
Vuonna 1970 Kama Sutra julkaisi John Sebastianin vuonna 1969 Woodstockissa tekemän sooloesiintymisen jälkeen singlenä kappaleen ”Younger Generation”. Sebastian oli päättänyt Woodstock-settinsä kappaleeseen. Single-versio otettiin kaksi vuotta vanhalta Everything Playing -albumilta ja kreditoitiin ”The Lovin’ Spoonful featuring John Sebastianille”; se ei päässyt listoille.
Vuonna 1976 soolo-Sebastian saavutti kuitenkin toisen listaykköseksi nousseen Hot 100 -hitin kappaleella ”Welcome Back”, joka oli ABC:n komediasarjan Welcome Back, Kotter tunnuskappale. Tällä äänitteellä Murray Weinstock (nykyinen Lovin’ Spoonfulin jäsen) soittaa pianoa.
Uudelleenyhdistymiset, elvytykset ja Rock and Roll Hall of Fameen liittäminen (1979-nykyhetki)Edit
Alkuperäinen yhtye (Sebastian, Yanovsky, Butler ja Boone) kokoontui uudelleen lyhyesti syksyllä 1979 keikalle Concord-hotellissa Catskillsissä esiintyäkseen Paul Simonin elokuvassa One Trick Pony (Yksi temppu poni), joka julkaistiin lokakuussa 1980.
Vuonna 1991, saatuaan kauan odotetun sovun levy-yhtiönsä kanssa, Butler ja Boone päättivät perustaa Lovin’ Spoonfulin uudelleen Jerry Yesterin kanssa. Heihin liittyi Jerryn veli Jim Yester (laulu ja kitara), entinen The Associationin jäsen. Sebastian ja Yanovsky kieltäytyivät osallistumasta. Maaliskuussa 1992 yhtyeeseen lisättiin rumpali John Marrella, jotta Joe Butler voisi keskittyä laulamiseen. Kahden kuukauden harjoitusten jälkeen Berkshiren vuoristossa yhtye aloitti kiertueen, jossa Joe Butler oli nyt yleisin laulaja. Keyboardisti David Jayco lisättiin kesäkuussa 1992. Jim Yester jätti tämän uuden kokoonpanon maaliskuussa 1993, ja tilalle tuli kitaristi Randy Chance. Jerryn tytär Lena Yester (laulu ja koskettimet) korvasi David Jaycon samaan aikaan. Randy Chance sai potkut kesäkuussa 1993, eikä häntä korvattu. Mike Arturi korvasi John Marrellan rummuissa maaliskuussa 1997 ja Phil Smith liittyi kitaristiksi vuonna 2000 Lena Yesterin tilalle.
Lovin’ Spoonfulin neljä alkuperäistä jäsentä otettiin Rock and Roll Hall of Fameen 6. maaliskuuta 2000. Kaikki neljä alkuperäistä jäsentä esiintyivät seremoniassa ja esittivät kappaleet ”Do You Believe in Magic” ja ”Did You Ever Have to Make Up Your Mind?”.
Yanovsky kuoli vuonna 2002. Sebastian on ilmoittanut, ettei hän enää halua esiintyä yhtyeen jäljellä olevien jäsenten kanssa, koska hän halusi siirtyä eteenpäin jättäessään yhtyeen.
Jerry Yester sai potkut yhtyeestä vuonna 2017 sen jälkeen, kun hänet oli pidätetty 30:stä lapsipornosta.
Nykyinen yhtye, jota edelleen johtavat Butler ja Boone, jatkaa esiintymistä Phil Smithin (kitara & laulu), Mike Arturin (rummut) ja Murray Weinstockin (piano & laulu) kanssa.
Helmikuussa 2020 kolme elossa olevaa alkuperäisjäsentä (Sebastian, Boone ja Butler) esiintyivät yhdessä The Lovin’ Spoonful -yhtyeen nimellä ensimmäistä kertaa 20 vuoteen osana Wild Honey Orchestran All-Star-tribuuttia. Konsertti oli tarkoitettu Autism Think Tank -järjestön hyväksi.