Vuodesta 2013 lähtien Black Lives Matter (BLM) Movement on muuttanut poliisiväkivallasta käytävää keskustelua Yhdysvalloissa. Mielenosoitusten konkreettinen vaikutus tuli kuitenkin näkyviin vasta George Floydin kuoleman jälkeen toukokuussa 2020. Osavaltiot eri puolilla Yhdysvaltoja ovat hyväksyneet tai luvanneet toteuttaa eri tavoin toimenpiteitä, joilla poliisilaitoksissa vallitsevaa rasismia torjutaan päättäväisesti. Esimerkiksi konfederaatiosotilaiden patsaita on poistettu esimerkiksi Kentuckyn, Philadelphian ja Alabaman kaltaisissa osavaltioissa.
Nämä mielenosoitukset muistuttavat rasisminvastaisen agendansa vuoksi kansalaisoikeuksien aikaisia mielenosoituksia. Sosiaalisen median ratkaiseva rooli ja johtajuuden hajautettu muoto ovat kuitenkin kaksi tekijää, jotka erottavat nämä liikkeet toisistaan.
Vaikka BLM-liike juontaa juurensa Yhdysvaltoihin, se on saanut laajaa kansainvälistä tukea paikallisilla mielenosoituksillaan ainakin 60 maassa ja kaikilla mantereilla Etelämannerta lukuun ottamatta. Tämä johtuu siitä, että rasismin ja syrjinnän kysymykset ovat tuttuja lähes jokaisessa yhteiskunnassa. Kuten Yhdysvalloissa, hallitukset ympäri maailmaa ovat liian pitkään jättäneet huomiotta järjestelmällisen rotuepäoikeudenmukaisuuden kysymykset. Etnisiltä vähemmistöiltä on toistuvasti evätty tasavertaiset mahdollisuudet, palvelut ja perusihmisoikeudet. Vaikka monet näistä paikallisista mielenosoituksista alkoivat yhteisvastuullisina amerikkalaisten vastineidensa kanssa, monet niistä ovat saaneet uusia muotoja ja johtaneet erilaisiin keskusteluihin, kun ne ovat sopeutuneet erilaisiin kansallisiin olosuhteisiin. Lisäksi tunnetut henkilöt, kuten kuningas Leopold II, Edward Colston, Jean-Baptiste Colbert, Edward Colston ja Cecil Rhodes, ovat nyt joutuneet ankaran kritiikin kohteeksi rasistisesti ennakkoluuloisesta politiikastaan tai mielipiteistään.
Nykyaikaisen epätasa-arvon taustalla olevat historialliset prosessit ovat kullekin maalle ominaisia, mutta tiettyjä yhtäläisyyksiä on kuitenkin olemassa. Yhdysvallat, kuten muutkin siirtokuntien siirtokunnat, joutuu parhaillaan selvittämään orjuuden perintöä ja alkuperäiskansojen kansanmurhaa. Euroopassa BLM-liikkeen herättämät nykyaikaiset keskustelut on kuitenkin ymmärrettävä osana entisiin siirtomaihin kohdistunutta sortoa.
Kontekstualisoimalla BLM:n nousua Englannissa, Ranskassa ja Belgiassa
Vastustus etnisten vähemmistöjen syrjäytymistä kohtaan on ollut kytevä ja toisinaan räjähdysherkkä kysymys kaikkialla Euroopassa. George Floydin kuolema on kuitenkin herättänyt uudelleen intohimoa tämän asian ympärillä. Laajamittaisessa solidaarisuuden osoituksessa yksilöt rotuerottelun eri puolilta kokoontuivat yhteen osoittaakseen tukeaan rotuväkivallan uhreille. Heidän vaatimuksensa kasvoivat kiteyttämään rodullisen epäoikeudenmukaisuuden perinnön korjaamisen lisäksi myös sen kunnioituksen lopettamisen, joka viime aikoihin asti liittyi edellä mainittujen kaltaisiin rodullisesti ennakkoluulottomiin henkilöihin.
Kriittinen menneisyyden tarkastelu on välttämätöntä, jotta voidaan ymmärtää, miksi joissakin Euroopan maissa on lisääntynyt mielenosoitusten vyöry, jossa vaaditaan oikeudenmukaisuuden palauttamista. Muukalaisviha ja rasismi ovat ”edistyksellisten” eurooppalaisten valtioiden perintöä. Ne kietoutuvat tiiviisti toisiinsa sekä menneisyydessä että nykyisyydessä. Niiden rotusortoisten ideologioiden jäänteet, joita siirtomaaimperiumit veivät välittömien rajojensa ulkopuolelle, näkyvät yhä ”valistuneiden” maiden sisäisissä oloissa.
Kolonialismin vaikutukset eivät rajoittuneet puolustuskyvyttömän väestön hyväksikäyttöön valloitetuilla alueilla. Lukemattomat virkamiehet hyötyivät tuon ajan taloudellisesti kannattavasta toiminnasta, johon lähes kaikkiin liittyi kolonisoitujen kansojen äärimmäinen hyväksikäyttö. Tämä ei rajoittunut vain itse orjakauppaan, vaan myös niihin teollisuudenaloihin, jotka rakentuivat orjatyövoiman varaan. Puuvillan, tupakan ja sokerin kauppa edesauttoi globaalin kapitalismin syntyä, joka puolestaan muokkaa maailmaa, jossa me kaikki elämme. Jokainen Euroopan kaupunki rakennettiin siis suoraan tai epäsuorasti kolonisoitujen kansojen hyväksikäytön varaan.
Vuosikymmeniä orjuuden lakkauttamisen jälkeen nykyiset sukupolvet (entisten orjien ja maahanmuuttajien jälkeläiset) kohtaavat halventavaa ja epäinhimillistävää kohtelua valkoisen alkuperäisväestön taholta. Kun tarkastelemme toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, huomaamme, että Karibialta ja Etelä-Aasiasta saapui maahanmuuttajien aalto Euroopan rannikoille täyttämään työvoimatarpeet. Laajat siviiliuhrit tai kantaväestön haluttomuus ottaa vastaan alhaista työtä loivat tyhjiön. Entiset siirtomaavaltiot kannustivat maahanmuuttajien jatkuvaa virtaa, jotta ne pystyisivät vastaamaan talouden jälleenrakennustoimien kysyntään. Heidän tarjoamiaan palveluja ei kuitenkaan tunnustettu, koska he eivät koskaan nousseet toisen luokan kansalaisten asemasta.
Kulttuurinen väkivalta on yleistä näissä yhteiskunnissa. Sitä esiintyy, kun tietyt uskomukset juurtuvat niin syvälle yhteiskunnan rakenteeseen, että niitä toistetaan kritiikittömästi sukupolvien ajan. Käsitys siitä, että ei-valkoiset ovat primitiivisiä ja älyllisesti alempiarvoisia kuin valkoihoiset, on kantautunut pitkälle 2000-luvulle. Tästä on osoituksena entisten orjien jälkeläisten ja ei-valkoisten maahanmuuttajien ensimmäisen sukupolven kohtaama syrjintä. Edelleen esiintyy suoraa ja rakenteellista väkivaltaa, joka heikentää heidän (ulkopuolisen ryhmän) mahdollisuuksiaan saada keskeisiä palveluja ja resursseja, jotka muuten myönnetään etuoikeutetulle ryhmälle (sisäiselle ryhmälle). Ne ovat seurausta kulttuurisesta väkivallasta, joka normalisoi rotustereotypioita ja johtaa tietyn yhteisön epäinhimillistämiseen. Rakenteellinen väkivalta pakottaa tietyn väestöryhmän marginalisoitumaan. Se tapahtuu ratifioimalla lakeja tai antamalla kulttuurinen mandaatti, joka oikeuttaa tällaisten tekojen jatkumisen. Suora väkivalta taas herättää syrjäytyneessä yhteisössä epätoivon ja nöyryytyksen kaltaisia tunteita. Se on suoraa seurausta rakenteellisesta väkivallasta.
Edellä mainittu yhteiskunnan osa on kärsinyt näiden väkivaltatyyppien ylivoimaisista vaikutuksista. Vaikka kaikissa edellä mainituissa maissa noudatetaan demokraattista periaatetta ”oikeus tasa-arvoon”, ne soveltavat sitä kuitenkin valikoivasti. Tämän seurauksena huono-osaisemmat joutuvat usein elämään kurjissa oloissa, ansaitsemaan alhaisempaa palkkaa, heitä halveksitaan ja heiltä riistetään yhdenvertaisen kansalaisuuden oikeudet.
Ulkoryhmän jäseniin suhtaudutaan jossain määrin epäluuloisesti. He kohtaavat lukuisia esteitä saavuttaessaan tasa-arvoisia koulutus- ja työllistymismahdollisuuksia. Voidaan väittää, että vaikka he olisivat suhteellisesti pätevämpiä kuin sisäisen ryhmän jäsenet, jälkimmäiset syrjivät heitä väistämättä. EU:n perusoikeusvirasto raportoi, kuinka laajalle levinnyt rasismi kukoistaa Euroopan mantereella. Se korostaa, miten rotuvähemmistöt usein pelkistetään ihonvärin perusteella. Esimerkiksi Itävallassa, Luxemburgissa ja Italiassa ilmoitettiin eniten tapauksia, joissa tulevia työntekijöitä syrjittiin heidän rotutaustansa vuoksi. Rotusyrjintä näkyy myös Brysselissä, jossa sijaitsee merkittäviä EU:n toimielimiä. Rotuvähemmistöjen työllisyystilanteen tarkastelu osoitti, että vuosina 2014-19 vain kaksi prosenttia heistä löysi paikan Euroopan parlamentin jäsenenä.
Syrjivien toimintatapojen uhrit kärsivät pääasiassa siitä, että he kokevat usein kamppailevansa elääkseen hajanaisessa järjestelmässä, joka kieltää heiltä oikeuden. Poliisi toimii rikoksentekijänä ja lietsoo heihin kohdistuvaa erilaista väkivaltaa. He tekevät näin suuren rankaisemattomuuden ilmapiirissä. Poliisi ahdistelee neljää kymmenestä henkilöstä tarkastuksissa heidän rotunsa perusteella. Koska Euroopan maista puuttuvat etniseen alkuperään perustuvat viralliset tiedot, tarkkojen tietojen kerääminen on suhteellisen vaikeaa. Ranskalainen kansalaisjärjestö ”La Police Assassine” eli ”Police Kills” on kuitenkin raportoinut lukuisista tapauksista, joissa poliisi on tappanut nuoria mustia aikuisia. Raporttien mukaan lainvalvontaviranomaiset ovat pilkanneet viharikosten vakavuutta vähättelemällä niiden taustalla olevaa rasistista tekijää.
Rasismin systemaattiset muodot ovat juurtuneet syvälle esimerkiksi ranskalaisen yhteiskunnan ja valtiovallan rakenteeseen siten, että sisäpiirin keskuudessa on suurta kieltämisen tunnetta sen suhteen. Mustana oleminen EU:ssa tarkoittaa usein rasismia, huonoja asuntoja ja huonoja työpaikkoja. Näin määritellään Euroopan unionin perusoikeusviraston julkaisussa mustan yhteisön asema EU:ssa. Vuosien 2014-2019 aineistoanalyysin mukaan 30 prosenttia kaikista vastaajista puhui siitä, miten he kohtasivat rasistista häirintää, ja 5 prosenttia kärsi fyysistä väkivaltaa valkoisten ikätovereidensa taholta. Lisäksi 41 prosenttia on kokenut rotuprofilointia poliisin taholta. Tämä osoittaa, että Euroopan mantereella on havaittu, ettei se ole kyennyt pääsemään eroon kolonialismin aikakauden myrkyllisyydestä, joka määritteli rotudynamiikkaa.
BLM:n mielenosoitukset
Yhdistyneessä kuningaskunnassa on nähty mielenosoitusten aaltoja sellaisissa kaupungeissa kuin Manchesterissa, Lontoossa ja Bristolissa. Vaikka mielenosoittajat eivät kuitenkaan liity mihinkään viralliseen BLM:n osastoon, he toimivat saman lipun alla.
On ironista, että filantrooppi Edward Colstonilla oli keskeinen rooli afrikkalaisessa orjakaupassa brittiläisen imperiumin aikakaudella. Huolimatta siitä, että hän tarjosi koulutusta ja terveydenhuoltoa haavoittuvassa asemassa oleville ihmisille Bristolissa, hänen työnsä Kuninkaallisessa afrikkalaisessa yhtiössä merkitsee sitä, että hän oli vastuussa käsittämättömästä julmuudesta ja kuolemasta. Tämä kotimaista hyväntekeväisyyttä ja ulkomaista raiskausta yhdistävä kuvio ei rajoitu Colstoniin tai Bristoliin, vaan samanlainen kuvio on nähtävissä kaikkialla Yhdistyneen kuningaskunnan teollisuuskaupungeissa. Kuitenkin juuri Bristolissa tämä patsas häpäistiin, minkä jälkeen mielenosoittajat kaatoivat sen ja heittivät sen läheiseen jokeen. Se oli kunnianosoitus orjakauppaan pakotetuille.
Läpitunkeva rasismikysymys nousi keskeiseksi kysymykseksi yhdessä tärkeimmistä korkeakouluista, Oxfordin yliopistossa. Vuosien mittaan se on joutunut ankaran kritiikin kohteeksi, koska se ei ole puuttunut riittävästi ”institutionaaliseen rasismiin”. Eräs nimettömänä pysyttelevä opiskelija huomautti, kuinka yliopisto oli vieraannuttanut mustat opiskelijansa ja samalla tukenut BLM-liikettä. Näiden olosuhteiden keskellä alkoi vuonna 2015 kampanja Oriel Collegen kampuksella sijaitsevan Cecil Rhodesin (1800-luvun brittiläinen kolonialisti ja valkoisen ylivallan kannattaja) patsaan poistamiseksi. Rhodesilla oli ollut ratkaiseva rooli Etelä-Afrikan siirtomaayrityksessä. Mielenosoittajien iskulauseesta ”Rhodes Must Fall” (Rhodesin on kaaduttava) tuli Kapkaupungin yliopistossa järjestetyn vastaavanlaisen kampanjan mallina. Protestit kuitenkin laantuivat sen jälkeen, kun opiskelijat valmistuivat samana vuonna. George Floydin kuolema käynnisti kampanjan uudelleen. Se johti lopulta siihen, että korkeakoulu äänesti patsaan poistamisesta, joka oli vuosisatojen ajan puolustanut kolonialismin rasistista perintöä.
Yhdistyneessä kuningaskunnassa on pitkäaikainen perintö poliisiväkivallasta, johon on syyllistytty mustia yhteisön jäseniä kohtaan. Ranskan ohella se on edelleen yksi rotuprofiloinnista pahiten kärsivistä maista. Syrjäytyneen yhteisön osuus kaikista vankeuskuolemista on 8 prosenttia. Vertailun vuoksi heidän väestömääränsä on vain 3 prosenttia koko Yhdistyneen kuningaskunnan väestöstä.
Ranskassa laajamittaiset mielenosoitukset keskittyivät kuningas Ludvig XIV:n valtiovarainministerinä toimineen Jean-Baptiste Colbertin patsaan poistamiseen. Colbert laati pahamaineisen ”mustan säännöstön”, jossa asetettiin suuntaviivat mustien orjien kohtelulle Ranskan siirtokunnissa. Ranskan ja Malesian kansalaisen Adama Traoren kuolema poliisin huostassa herätti kohua siitä, miten lainvalvontaviranomaiset kohtelevat muita kuin valkoihoisia. Hänen kuolemaansa johti tukehtuminen, joka johtui siitä, että kolme poliisia heitti painonsa hänen päälleen pidätyksen aikana.
Belgiassa kauhistuttava muistutus kuningas Leopold II:n menneisyydessä harjoittamasta julmuudesta kongolaisia kohtaan nousi uudelleen esiin Floydin kuoleman jälkimainingeissa. Viime aikoihin asti hän oli sankarihahmo, joka puolusti Belgian puolueettomuutta Ranskan ja Preussin sodassa (1870-71). Koulujen opetussuunnitelmissa hänestä puhutaan edelleen ”rakentajakuninkaana”, jolloin ei oteta huomioon sitä rikkautta, joka tuotettiin tätä tarkoitusta varten Kongon kansan vakavalla hyväksikäytöllä. Hänen hirvittävät rikoksensa jättävät kuitenkin varjoonsa kotimaansa puolustamisen. Belgia hyötyi suuresti hänen hyökkäyksestään Kongoon. Tämä menestys tuli kuitenkin pakotetun valistuksen ja laajalle levinneen kansanmurhakampanjan hinnalla.
Vastaus BLM:n mielenosoituksiin Ranskassa
Ranska on maa, joka edistää ajatusta yhtenäisestä kansallisesta identiteetistä, joka ylittää rotuun, uskontoon ja etniseen alkuperään liittyvät jakolinjat. Tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että värisokean puolueettomuuden politiikka jättää väistämättä huomiotta olemassa olevan rotuerottelun. Tällaiset virheelliset ohjaavat periaatteet aiheuttavat lisää tuhoa niille, joihin maassa vallitseva järjestelmällinen rasismi ensisijaisesti vaikuttaa.
Kansalaisyhteiskunnan toimijat, kuten Philippe Brunet (The Suppliants -järjestön johtaja) ja Cécile Guilbert (esseisti), ovat yhä enenevässä määrin myötävaikuttaneet rodullisen kahtiajaon kärjistämiseen. He ovat tehneet niin sallimalla ”sananvapauden” käyttämisen syrjäytyneen yhteisön tunteiden pilkkaamiseen. Blackfacen käyttö (ei-mustan esiintyjän käyttämä meikki, jonka avulla hän esiintyy mustan yhteisön jäsenenä) on hyväksyttävä asia teatteritaiteessa. Ironista on, että ne, jotka vastustavat perusvapauksien väärinkäyttöä, leimataan ”törkeiksi” ja ”vastenmielisiksi”. On tekopyhyyden ruumiillistuma soveltaa demokraattista periaatetta valikoivasti niihin, joita pidetään osana in-ryhmää.
On poliittisia johtajia, kuten presidentti Emmanuel Macron, jotka ovat myös yhtä lailla vastuussa rotusyrjinnän ylläpitämisestä. Vaikka hän on tunnustanut rasismin ongelman ranskalaisessa yhteiskunnassa, hän ei samalla ole ottanut ratkaisevaa kantaa olemassa olevan dilemman korjaamiseksi. Hän on myös vannonut suojelevansa Ranskan kolonialismiin liittyvien johtajien asemaa ja jättänyt siten huomiotta sen vahingollisen vaikutuksen maansa mustan yhteisön kollektiiviseen psyykeen. Monnica Williams on psykologi ja Louisvillen yliopiston mielenterveyseroja käsittelevän keskuksen johtaja. Hän on käsitellyt psykologisen väkivallan typologiaa, jota kutsutaan ”rotuun perustuvaksi traumaattiseksi stressivammaksi”. Se on eräänlaista henkistä hyväksikäyttöä, jota yksilö kokee traumaattisten kohtaamisten, kuten rasistisen vihamielisyyden ja häirinnän, vuoksi. Tunnettuja laukaisevia tekijöitä ovat rotusyrjintä tai aggressio. Presidentti Macron, on altistanut heidät tälle erityiselle psykologisen väkivallan muodolle vähättelemällä maansa mustien jäsenten psykologisia vaikutuksia.
Yhdistynyt kuningaskunta
Liukuva rasismi on tunnusomaista sille osalle brittiläistä yhteiskuntaa, joka puolustaa edelleen Rhodesin ja Colstonin kaltaisia henkilöitä huolimatta ylivoimaisesta todistusaineistosta, joka esittelee kuvaa tunnetuista kiihkoilijoistamme. Rhodesin rasistinen maailmankatsomus ei voisi olla selkeämpi: ”Väitän, että olemme maailman ensimmäinen rotu ja että mitä enemmän maailmassa asumme, sitä parempi se on ihmiskunnalle.”
Priti Patel (sisäministeri) ilmaisi närkästyksensä ”täysin häpeällisestä” tapauksesta, jossa mielenosoittajat repivät Colstonin patsaan alas ja heittivät sen kaupungin satamaan. Hänen vääristynyt käsityksensä tapahtumista on huolestuttava asia, varsinkin kun otetaan huomioon, että hän ei ole itsekään vieras rasistiselle propagandalle.
Pääministeri Boris Johnson suhtautuu myötätuntoisesti mielenosoittajien tunteisiin, mutta on antanut vakavan varoituksen niille, jotka pyrkivät poistamaan Rhodesin patsaan samalla tavalla kuin Colstonin patsaan. Hän on luvannut käyttää lain voimaa niitä vastaan, jotka toteuttavat uhkauksensa. Oxfordin yliopiston kansleri lordi Patten puolusti Rhodesin perintöä äänekkäämmin. Hän väitti, että mielenosoittajien, jotka eivät osoittaneet ”anteliaisuutta” historiaa kohtaan, pitäisi suunnata koulutuksensa muualle.
Pääministeri on omaksunut passiivis-aggressiivisen lähestymistavan rotukriisin käsittelyssä. Samalla hän on jättänyt huomiotta mielenosoittajien vaatimuksen patsaan poistamisesta taustalla olevat tunteet. Lordi Pattenin viittaus mielenosoittajiin ”tekopyhinä” korostaa, miten rasismi on normalisoitu brittiläisen yhteiskunnan rakenteessa. Hänen lausunnossaan toistetaan ajatus siitä, että yhteiskunnan etuoikeutettu osa on tietämätön siitä, miten rasismin normalisointi vangitsee syrjäytyneet väkivallan ja syrjinnän jatkuvaan kiertokulkuun: ”…minusta on hieman tekopyhää… että Oxford ottaa rahaa sadalle stipendiaatille vuodessa, joista noin viidesosa tulee Afrikasta, jotta he voisivat tulla Oxfordiin, ja sitten sanoo, että haluamme heittää Rhodeksen patsaan… Thamesiin.”.’
Keir Starmer (työväenpuolueen johtaja) on myös omaksunut samanlaisen kovan linjan kannan kuin konservatiivit. Hän hylkäsi yhden BLM-mielenosoittajien keskeisistä vaatimuksista – poliisin rahoituksen lakkauttamisen – ”hölynpölynä”. Lisäksi Starmer vähätteli BLM:n roolia liikkeenä. Sen sijaan hän puhui siitä, miten se oli vain ”hetki”, joka heijastaa Yhdysvalloissa tapahtuneita tapahtumia. On ironista, että puolue, joka kuvailee itseään ”päättäväisesti muuttavansa Britanniaa monien eikä harvojen hyväksi”, vastustaa laillista yhteiskunnallista liikettä ja sen keskeisiä vaatimuksia.
Belgia
Belgiassa kuningas Leopold II:n puolustus on tullut rajan takaa. Prinssi Laurent (kuningas Filipin veli) ja Louis Michael (entinen pääministeri) ovat osoittaneet solidaarisuutta kuolleelle kuninkaalle. Monarkki, jonka väkivaltaiset retket Afrikan mantereella rinnastuvat nykyään sotarikoksiin, joita Haagin tuomioistuin voi tutkia.
Prinssi on kategorisesti kiistänyt väitteen siitä, että kuningas Leopold II olisi koskaan astunut Kongon maaperälle. Hän jopa syytti Kongon väestön kärsimästä väkivallasta monarkin palveluksessa olleita ihmisiä. Hän kuitenkin unohti sopivasti, että kuningas on edelleen vastuussa hänen nimissään tehdyistä rikoksista. Mikael sen sijaan on kulkenut tietä, jota monet siirtomaavallan puolustajat ovat polkeneet. Hän on toistanut, kuinka belgialaiset toivat Kongoon valistusta sivistämällä sen väestön. Hän ei ole laiminlyönyt huomauttaa, kuinka siirtomaiden taloudellinen ja rakenteellinen uudistuminen on entisen kuninkaan aikaansaamien muutosten ansiota.
Tie tulevaisuuteen
BLM-liikkeen voimakkuus Euroopassa osoittaa, että järjestelmälliseen epätasa-arvoon puuttumiseksi tarvitaan vakavia uudistuksia. Osa tätä edellyttää, että monimutkaisia historiallisia perintöjä käsitellään rehellisemmin. Englannin, Ranskan ja Belgian kaltaiset maat ovat liian pitkään lakaissut siirtomaarikoksensa maton alle ja esittäneet maailmalle mieluummin edistyksellisiä kasvoja. Orjakauppiaiden ja rotusyrjintää harjoittavien johtajien muistopatsaat ovat outo jäänne, jolla ei ole sijaa nykymaailmassa. Yhtä tärkeää on, että opetussuunnitelmissa ei pyritä häivyttämään historiaa. Tästä huolimatta kampanjoijien ja aktivistien olisi oltava varovaisia, etteivät he pidä historiallista keskustelua ihmelääkkeenä nykypäivän epäoikeudenmukaisuuteen. Kulttuurisodat sopivat usein oikeistopoliitikoille, eikä niiden pitäisi koskaan antaa häiritä esimerkiksi asumiseen, terveyteen ja tuloeroihin liittyviä kysymyksiä.
Daniel Odin Shaw on The International Scholarin poliittista väkivaltaa ja konfliktinratkaisua käsittelevän ohjelman johtaja.
Saman Ayesha Kidwai on The International Scholarin poliittista väkivaltaa ja konfliktinratkaisua käsittelevän ohjelman tutkimusassistentti.