16-vuotisen olemassaolonsa aikana Avett Brothers on muuttunut akustisista folk-porukoista grungy bluegrassin pioneereista americana roots-rockin ikoneiksi, jotka soittavat täpötäysille areenoille.
Jatkuva motiivi heidän musiikillisessa nousussaan: puhdas, häpeilemätön vilpittömyys.
Kun yhtye julkisti yhdeksännen studioalbuminsa True Sadnessin aiemmin tänä vuonna, se täytti tämän maineensa pitkällä kirjeellä faneille, jossa se selitti uuden musiikin emotionaalisen ja luovan sysäyksen. Isyys, perhe, menetys, sydänsurut ja avioero – kaiken tämän toinen perustaja Seth Avett selitti alastomasti yli tuhannella sanalla.
Seth, 35, erosi ensimmäisestä vaimostaan vuonna 2013 ja päätyi juorulehdille, kun paljastui, että hän seurustelee Dexter-tähti Jennifer Carpenterin kanssa. ”Nainen pilasi hänen avioliittonsa”, eräs lähde kertoi iltapäivälehti-sivustolle. True Sadnessin kontekstuaalisena taustana toimii epäonnistuneen avioliiton kiistaton tuska vastakohtana uuden rakkauden jännitykselle (Avett ja Carpenter saivat pojan viime vuonna ja menivät naimisiin viime kuussa).
Neljännellä peräkkäisellä levyllään megatuottaja Rick Rubinin kanssa Seth yhdessä veljensä Scottin, 39, ja bändikavereidensa – basisti Bob Crawfordin ja sellisti Joe Kwonin – kanssa korostaa näitä vastakkain asetettuja tunteita erilaisilla progressiivisilla uusilla soundeilla: heidän klassinen kitara- ja banjoballadiensa tapaa kiillotettuja orkestraalisia paisutuksia, pomminvarmoja poljentavia ja taputtelevia bassolinjoja ja satunnaista elektronista tekstuuria.
The Daily Beast jututti Sethiä vähän ennen albumin julkaisua.
Totesit albumin julkistuksen yhteydessä, että True Sadness on omaelämäkerrallinen, mutta ajoittain se tuntuu enemmän kuin siltä – se on tunnustuksellinen. Käsittelet omaa eroasi kappaleessa ”Divorce Separation Blues”, ja se on todella melko suorasukainen. On melkein järkyttävää, miten rehellisesti käsittelet avioerosta kirjoittamista. Moni artisti ei tee niin.
Rehellisesti sanottuna, mikä tahansa elämää muuttava tapahtuma on laadukasta rehua laulujen kirjoittamiseen. Ja jos olet taiteessasi rehellinen, aidosti, mielestäni olisi väistämätöntä puhua näistä asioista. Olen myös yllättynyt, ettei avioerosta ole enemmän biisejä. Se on niin yleistä, ja silti ainoat kappaleet, jotka tulevat mieleen, ovat Tammy Wynetten ”D-I-V-O-R-C-E”. Ostin vähän aikaa sitten Hank Snow -nauhan, enkä huomannut, että siinä oli kyseinen laulu, ja kun katsoin sitä, huomasin ”Married by the Bible, Divorced by the Law” – joka on yksi niistä mahtavista vanhan koulukunnan country-nimikkeistä.
Mutta avioeroa tapahtuu niin monille ihmisille ja silti se on edelleen tabuaihe. Ja tässä vaiheessa elämääni lauluntekijänä olisi epärehellistä olla kertomatta siitä.
Et todellakaan ole edes kryptinen avioeron tuskasta. Se on suoraan kappaleen nimessä.
”Divorce Separation Blues”, joo. Se on oikeastaan sellainen paljaan lyyrinen esitys eräästä oudosta hetkestä elämässäni. Kappaleen kirjoittaminen oli outo hetki. Pystyäkseni kirjoittamaan jotain sellaista, ainakin itselleni, minun piti olla tarpeeksi kaukana tietyn skenaarion aiheuttamasta tuskasta, jotta minusta tuntuisi, että siitä kannattaisi edes kirjoittaa laulu, mutta samalla olla tarpeeksi lähellä, jotta voin välittää selkeän kokemuksen. Se ei todellakaan ole hämärä esitys ensimmäisen persoonan kokemuksesta avioerosta. Se on hyvin selkeä, hyvin avoin.”
Olit myös hyvin selkeä faneillesi siitä, mikä sai sinut tekemään tämän levyn. Mikä sai sinut kirjoittamaan pitkän kirjeen, jossa selität uuden albumin?
Ei ollut mitään päätöksentekoprosessia. En oikeastaan osaa sanoa, miksi päätin tehdä sen, muuta kuin sen jatkuvan dynamiikan, joka meillä on yleisömme kanssa ja joka on yksi niistä ainutlaatuisista kommunikaatioista, joita käydään niiden ihmisten kanssa, jotka tukevat musiikkiamme. Luulen, että se on luonnollinen taipumukseni tehdä jonkinlainen mission statement.
Meillä on mahtava kommunikaatio yleisömme kanssa. Se on merkityksellistä edestakaista keskustelua, jossa meille kerrotaan, millainen rooli musiikillamme on ihmisten elämässä. Joten tuntuu vain luonnolliselta, että vastaisimme omalta osaltamme.
Se melkein muistuttaa menneestä ajasta.
Liner notesin aikakausi on tavallaan ohi. Jos olet kaltaiseni, joka ennen ahmi liner noteja – koska olit niin kiinnostunut siitä, kuka soitti rumpuja raidalla neljä – kaipaat sitä nyt. Nyt paljon siitä jää sanomatta, tai jos se sanotaan, sitä kuulee vähemmän ihmisiä. Kun liner notes tavallaan loppuu, tällainen on yksi ainoista tavoista puhua suoraan yleisön kanssa.”
Kirjoitit: ”On hetkiä, joissa on kiistatonta juhlimista ja toveruutta, ja hetkiä, joissa on hiljaista ja yksinäistä uloshengitystä.” Tuo kuulostaa melkeinpä The Avett Brothersin koko katalogin määritelmältä.
Se on hyvin totta. Luulen, että nautimme todella paljon musiikista, jossa on tuollaista kontrastia ja sellaista vaihtelua. Pyrimme siihen. Musiikki, jota jaamme ihmisten kanssa, on yhtä monipuolista kuin elämämme. Olemme hyvin omaelämäkerrallisia lauluntekijöitä. Jos kirjoittaa paljon omasta elämästään, olisi mahdotonta pitää kaikkea rauhallisena tai vain raivoavana. Normaalissa elämässä tapahtuu aivan liikaa. Musiikki tulee heijastamaan sitä, se vaihtelee varmasti aika paljon.
Ja se näkyy myös mainitsemissasi vaikutteissa tätä levyä varten: Queen, Nine Inch Nails, Pink Floyd, Aretha Franklin jne. Laajennatte selvästi soundianne tavalla, joka saattaa joidenkin mielestä olla epätavallista bändille, joka teki uudelleen suosituksi maalaismaisen, parrakkaan folk-bändin.
Tämä on mielenkiintoista aikaa. Kun katsoo monia tähän kategoriaan kuuluvia americana-yhtyeitä, ne jäljittelevät jotain, mikä oli vahvaa ja ajankohtaista 1920-luvulla tai 30- ja 40-luvuilla. Mutta nyt, tuon ajan jälkeen, on niin paljon muuta, mistä ammentaa. Meille, jotka kasvoimme aikuisina, vaikutti muutakin kuin se, mitä kansanmusiikissa oli siihen asti ollut.
Meihin vaikutti myös musiikki, joka tuli siihen asti, kun perustimme bändin. Rakastamme The Beastie Boysia, Nirvanaa, Soundgardenia, Princeä jne. Ja muhennos vain kasvaa ja kasvaa ja monipuolistuu makujen myötä.
Artistina et voi rajoittaa soundiasi noin vain, se tekee tiensä ulospäin. Rakastamme niin paljon musiikkia ja niin monenlaista musiikkia. Sen oli vain pakko löytää tiensä moneen maailmaan.”
Jos asiaa ajattelee, nyt on kulunut kymmenen vuotta Four Thieves Gone -albumista, jonka useimmat kriitikot sanoisivat olleen se hetki, jolloin aloitte todella sisällyttää ei-perinteisiä soundeja muuten perinteiseen folk- ja bluegrass-musiikkiin. Kehityksenne on siinä mielessä järkevää.
Meidän mentaliteettimme on vain antaa laulun johtaa meitä. Jos seuraat matkaamme, näet monia kappaleita esitettynä eri tavoin eri aikakausina, koska uskomme vakaasti siihen, että kappale ei aina toimi parhaiten yhdellä tavalla. Se voi olla hieno folk-biisi tänään, mutta vuoden tai viiden vuoden päästä se on ehkä arvokas rokkibiisi.
Bändimme aloitti vanhan soundin country-, bluegrass-käsittelyllä, koska se oli liikkuvinta, mitä pystyimme tekemään. Emme olleet sidottuja mihinkään lavaan, saatoimme vain ottaa kitaran ja banjon ja soittaa missä tahansa. Mutta se ei koskaan ollut sellaista, että hei, kaikki nämä kappaleet ovat hyviä vain kitara- ja banjolauluina.
Me halusimme vapautua. Haluamme olla vapaita monista rajoituksista. Sittemmin on avautunut muita mahdollisuuksia, tilaa on avautunut, joten annoimme sen vaikuttaa siihen, mitä instrumenttia soitamme biisissä. Tai mihin suuntaan voisimme mennä tyylin suhteen. Laulu on johtaja. Me seuraamme laulua. Sinne me menemme. Olemme aika tiukkoja pitämään sen avoimena.
Uuden albumin ensimmäisellä singlellä, ”Ain’t No Manilla”, on tiukka tuotanto, jossa on ”We Will Rock You”-tyylinen tönkköä taputtavaa bassoa. Kuulostaa melkein siltä, että tähtäätte areenoille.
Meillä on paljon kokemusta areenoilla soittamisesta, joten valehtelisin, jos emme voisi harkita sitä. Ja on varmasti aikoja, jolloin kirjoitamme jotain ja ajattelemme: ”Ah, tämä olisi mahtavaa, kun kaikki laulavat mukana” ja kaikkea sellaista. Mutta emme painota sitä studiossa. Yritämme vain nauhoittaa parhaat tulkinnat kappaleista, joita työstämme.
Tunneeko teillä erityisiä paineita julkaista albumi vaalivuonna? Tuntuuko sinusta, että jotain albumilla olevaa voisi pitää kannanottona näinä myrskyisinä aikoina?
Ei ole oikeastaan tullut edes mieleeni. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin edes ajatellut sitä. Emme vain vietä paljon aikaa väittäen mielipidettämme kaikista näistä asioista ihmisille.
Sanoit vuonna 2012, että musiikki voi toimia suurena yhdistävänä tekijänä, että teillä on sekä liberaaleja että konservatiivisia faneja. Ottaen huomioon, miten syvästi jakautuneelta Amerikka tuntuu tällä hetkellä, tunnetteko, että musiikkinne voi täyttää jonkinlaisen tyhjiön?
Olemme nähneet faniemme ihmisten tulevan yhteen ja olevan hyviä ystäviä ja matkustavan yhdessä ja sitten huomaamme, että he ovat poliittisesti vastakkaisia ja näemme heidän joutuvan riitoihin. Olemme nähneet todellisia tosielämän kokemuksia, joissa juuri näin on tapahtunut.
Minä henkilökohtaisesti uskon, että musiikki on mahdollisuus yhteyteen kaitselmuksen kanssa. Ja politiikka on yleensä vain mahdollisuus olla yhteydessä ihmiseen.
Minulla on taipumus pitää kiinni kokemuksista, joita minulla on musiikista, kuin meidän ihmisten kesken tapahtuvasta kinastelusta. Minusta se toki yhdistää ihmisiä. Olen nähnyt sen tapahtuvan koko elämäni ajan. Se on hyvin puhdas muoto, ja se on puhtaampi muoto kuin poliittiset agendat ja ihmiset, jotka ovat niistä samaa mieltä. En tiedä, mikä rooli meillä on siinä, mutta minulla on ollut onni nähdä ihmisten kokoontuvan yhteen, koska heillä on yhteinen musiikkimme.
Faneillenne Avett Brothers on synonyymi Pohjois-Carolinalle. Mutta näyttää siltä, että osavaltio tunnetaan nyt parhaiten surullisenkuuluisasta ”kylpyhuonelakiehdotuksesta”, joka määrää, mitä julkisia vessoja transsukupuolisten on käytettävä. Mitä mieltä olette siitä, mitä kotiosavaltiossanne tapahtuu?
North Carolina on kaunis osavaltio, jossa on paljon kauniita ihmisiä, paljon rakkautta, myötätuntoa ja monimuotoisuutta. Se on luultavasti hieman monimutkaisempi kuin mitä sille annetaan uskoa. Minulla ei oikeastaan ole koroketta puhuakseni tästä. Toivon vain, että kaikki kokoontuisivat yhteen ja tekisivät tilaa toisille.
Onko mielestäsi ollut hyödyllistä, että Bruce Springsteenin kaltaiset artistit peruivat keikkoja osavaltiossa? Vai olisiko mielestänne parempi jatkaa keikkojen soittamista ja samalla kenties käyttää foorumia lain huomion kiinnittämiseen?
En aio perua keikkoja lähiaikoina, koska minusta ei ole hyödyllistä rangaista musiikkifaneja tällaisesta laista. Keikkojen peruminen on tilaisuus seistä vuoren huipulla julistamassa kuinka korkealla moraalisi on. Minusta järkevä ratkaisu on kuitenkin tuoda ihmiset yhteen. Tämä ei tarkoita sitä, että mielestäni artistit ovat tehneet huonon valinnan. Jokaisella on oikeus tehdä mitä haluaa.