(Tämä juttu julkaistiin vuonna 2006).
Viimeisten parin vuoden aikana olemme kaikki seuranneet, kun urheilussa tapahtuva häirintä on viimein tullut esiin. Temppuilu, joka on niin pitkään jatkunut suljettujen ovien takana ja jonka useimmat ovat torjuneet ”pojat ovat poikia”, on vihdoin alkanut saada urheiluviranomaisten ja yleisön vakavaa huomiota, jonka se ansaitsee ja jota sen uhrit tarvitsevat.
Mitä ei juurikaan puhuta, on huoneen elefantti, asia, jota suurin osa ihmisistä miettii kuullessaan tarinoita siitä, mitä urheilujoukkueet tekevät toisilleen tavallisesti öisin suljettujen ovien takana: Sekä piilevä homoseksuaalisuus että homofobia näyttelevät valtavaa roolia lapsiemme kokemassa hazingin hyväksikäytössä, ja syyllisiä ovat yhteiskunnalliset normimme, jotka sanelevat, millainen on ”oikea mies”.
Hazing on käytännössä nuorempien urheilijoiden tai opiskelijoiden pakottamista tai pakottamista tekemään noloja asioita saadakseen oikeuden kuulua ryhmään. Hazing voi vaihdella näennäisen harmittomista teoista, kuten tumpelolakin käyttämisestä tai raa’an kananmunan syömisestä, vaarallisiin tai hengenvaarallisiin asioihin, kuten liialliseen alkoholin juomiseen, polttomerkkaamiseen tai hulluihin temppuihin, joihin liittyy vettä, tulta tai vastaantulevaa liikennettä. Hazing on useimpien korkeakoulujen sääntöjen vastaista, ja 38 osavaltiossa on olemassa hazingin vastaisia lakeja.
Web-sivustolla Badjocks.com on ollut suuri merkitys siinä, että yleisö sekä urheilujoukkueet ja -liigat ovat alkaneet keskustella avoimesti hazingista. Ja vaikka niiden ja muiden tiedotusvälineiden raportoimat muutamat kymmenet tapaukset ovatkin parannus verrattuna vain kolme vuotta sitten tehtyjen raporttien vähäisyyteen, julkisuuteen tulleiden kiusaamistapausten määrä kalpenee verrattuna siihen määrään, jota tapahtuu lukioissa, korkeakouluissa ja ammattilaisjoukkueissa ympäri maata. Itse asiassa Alfredin yliopiston tutkimuksen mukaan 80 prosenttia korkeakoulu-urheilijoista oli joutunut kiusatuksi.
Älkää erehtykö – kiusaamisessa on pitkälti kyse seksuaalisuudesta, kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen on ajatus siitä, että joku tehdään alistuvaksi oman maskuliinisuuden todistamiseksi. Olipa kyseessä sitten heidän sodomisensa tai pakottaminen käyttämään naisten pikkuhousuja, ajatus nuorempien pelaajien pakottamisesta alistumaan joukkueen veteraaneille tulee suoraan homovastaisten stereotypioiden käsikirjasta.
Monet teot, joihin nuorempia pelaajia alistetaan, ovat myös homoeroottisia tai homoseksuaalisia. Toistensa vartaloiden nuoleminen, seksiaktin simulointi, pakotettu sodomia erilaisilla esineillä – nämä teot toimivat kahdella tasolla. Ensinnäkin ne vahvistavat käsitystä siitä, että samaa sukupuolta oleva kiintymyssuhde on heikompaa; alistettuja miehiä harvoin ”kiusataan” vastakkaista sukupuolta olevan henkilön pakotetulla kiintymyksellä. Toiseksi ne tyydyttävät monien asianosaisten piilevää homoseksuaalisuutta.
Vaikka jotkut saattavat yrittää vähätellä homoseksuaalisuuden roolia hazingissa, sitä ei voi jättää huomiotta. Badjocks.com kertoo, että yleisin lukiolaisten raportoima hazing-tapaus on sodomia sormilla tai muilla esineillä.
”Tervetuliaisiksi joukkueeseen, kumppanini ja minä haluaisimme tehdä sinulle ensimmäisen proktologisen tutkimuksen!” Badjocks.comin vitsit.
Ei väliä miten sitä viilaa, täytyy olla jonkinlainen halu sodomiseen, jos on valmis menemään niin pitkälle muiden ihmisten katsellessa! Kuten raiskaus (jota se on), pidän tämänkaltaista kiusaamista paitsi väkivallantekona myös seksuaalisena tekona.
Kun olin teini-ikäinen ja aloin ensimmäistä kertaa tuntea seksuaalista vetovoimaa muita poikia kohtaan, ajattelin usein, että vankilaan joutuminen ei olisi niin paha asia. Olin kuullut vankiloissa tapahtuvasta ”pakotetusta” homoseksistä, ja ajattelin, että se olisi ainoa mahdollisuuteni toteuttaa kasvava haluni harrastaa seksiä miesten kanssa. Pakkoseksuaaliset kontaktit, joita kiusantekoon liittyy, ovat varmasti toinen tapa toteuttaa näitä haluja; ei ole ihme, että niin monet homomiehet ovat kiinnostuneita yliopistojen veljeskunnista, jotka ovat pitkään olleet kulttuurissamme kiusantekojen linnakkeita.
Ei kyse ole vain miehistä. Viime kuukausina otsikoihin ovat alkaneet nousta raportit naisjoukkueissa tapahtuneesta häiriköinnistä, erityisesti Northwestern-yliopiston naisjalkapallojoukkue, joka hyllytettiin sen jälkeen, kun valokuvia väitetystä häiriköinnistä oli tullut julki.
Vaikka 10 vuotta sitten useimpia ihmisiä, jotka ilmoittivat häiriköinnistä lukio- ja yliopistotasolla, pidettiin ”ilmiantajina” ja uhkana joukkueen suorituskyvylle, tämä asenne on suurelta osin muuttumassa. Kulttuurimme näyttää alkaneen käsitellä häirintää kahdella eri tavalla riippuen siitä, kuka on osallisena.
Lukio- ja korkeakoulujoukkueet, jotka pakottavat urheilijoita juoksemaan ympäriinsä sukkanauhoissaan, hyllytetään ja mustamaalataan tiedotusvälineissä, ja joidenkin joukkueiden kausi perutaan. Mutta kun ammattilaisjoukkueet tekevät täsmälleen samaa, niille nauretaan, ikään kuin kiusaaminen olisi suuri vitsi, jossa kaikki ovat mukana.
Vuonna 2000 useat Tennessee Titansin pelaajat nauhoitettiin teippaamaan Oregon Staten aloitteleva OG Aaron Koch kenttäpylvääseen, kaatamaan suklaasiirappia hänen päälleen ja suihkuttamaan häntä vedellä. Ehkä pahempaa oli se, miten ESPN:n Sean Salisbury ja NBA-suuruus Mark Malone juhlivat ja ylistivät sitä.
Miten voimme juhlia kiusantekoa ammattilaistasolla, mutta silti kertoa 17- ja 21-vuotiaille, että se ei ole OK, jos he tekevät sitä? Emme voi naureskella Associated Pressin kanssa, kun he julkaisevat kuvia, joissa tulokkaat joutuvat harjoitusleirillä kiertämään kentän alusvaatteisillaan tai laulamaan karaokea fanien stadionin edessä, ja sitten ihmetellä, mistä lapsemme ovat saaneet sen hullun ajatuksen, että uusien joukkuetovereiden pakottaminen kärsimään häirinnästä ja naurunalaiseksi tekemisestä on ihan okei.
Syvällisempiä ongelmia kiusaamiseen liittyen ovat kulttuuri, jota se synnyttää, ja liukuva tie, johon se voi johtaa. Mepham High Schoolin (N.Y.) jalkapallojoukkueeseen vuonna 2003 liittynyt surullisenkuuluisa kiusantekotapaus on keskeinen esimerkki. Kesäisellä jalkapalloleirillä elokuussa 2003 joukkueen veteraanit sodomoivat nuorempia pelaajia luudanvarsien, golfpallojen ja käpyjen avulla. Tämä tapahtui lähes 10 vuotta sen jälkeen, kun eräs pelaaja syytti valmennushenkilökuntaa ja useita saman jalkapallo-ohjelman jäseniä kiusaamishyökkäyksestä, jonka seurauksena hän sai aivotärähdyksen; tapaus sovittiin tuomioistuimen ulkopuolella. Vuoden 2003 tapauksen jälkeen entiset pelaajat alkoivat vihdoin puhua Mephamin valmentajan Kevin McElroyn jalkapallojoukkueen kulttuurista ja siitä, miten kiusaaminen oli ollut osa sitä jo vuosia. Se oli todennäköisesti alkanut ”harmittomana” ennen kuin siihen liittyi fyysisiä hyökkäyksiä. Tulevat tulokkaat oppivat veteraaneilta, että nämä asiat olivat osa joukkueessa olemista, ja kun heistä tuli veteraaneja, kierre jatkui liukuvalla tiellä.
Häirinnän ja pilkan kokeminen tuo ihmiset lähemmäksi toisiaan, väittävät häirinnän kannattajat (ja heitä on paljon enemmän kuin voitte kuvitellakaan), ja väitetään, että tämä side on pyhä asia urheilujoukkueiden ja veljeskuntien menestykselle.
Tämä ”bonding”-argumentti on aina vaivannut minua. Veljeskunnassa kaverit asuvat yhdessä, käyvät yhdessä suihkussa, syövät yhdessä, opiskelevat yhdessä. Kun joku tyttöystävä jättää heidät, kaikki ovat hänen tukenaan. Kun yksi heidän vanhemmistaan kuolee äkillisesti, he kaikki osallistuvat hautajaisiin. Heistä tulee yhtä läheinen perhe kuin mitä he koskaan näkevät sen perherakenteen ulkopuolella, jossa he elivät ensimmäiset 18 vuottaan.
Se on sama juttu yleisurheilun kanssa. Joukkue harjoittelee yhdessä joka päivä, syö ateriat yhdessä, matkustaa yhdessä, majoittuu yhdessä, voittaa yhdessä, häviää yhdessä, loukkaantuu yhdessä ja rakentaa siteen, jonka jokainen jäsen muistaa koko elämänsä ajan.
Mitä tahansa melomista, kermavaahdon nuolemista toistensa päältä tai juoksentelua ympäriinsä säärystimissä, ei lisää näiden kokemusten läheisyyttä. Joukkue rakentuu yhteisen päämäärän ja sen tavoittelusta johtuvien kamppailujen ympärille, ei sitä ympäröivän hölynpölyn ympärille.
Niin kauan kuin urheilukulttuuri marginalisoi homoseksuaalit ja niin kauan kuin alistumista miehelle pidetään feminiinisenä, kiusaaminen jatkuu, ei ainoastaan siksi, että se raadollistaa uhrin, vaan myös siksi, että tekijä kokee, ettei ole mitään muuta hyväksyttävää tapaa elää samaa sukupuolta olevia halujaan.