Olette varmaan jo nähneet videon, jossa oikeusministeri ja Illinoisin natsijärjestön johtaja Jeff Sessions puhuu kansalliselle seriffiliitolle. Tässä on rahasitaatti tuosta puheesta:
”Sheriffin virka on tärkeä osa angloamerikkalaista lainvalvontaperintöä. Emme saa koskaan rapauttaa tätä historiallista virkaa.”
Voisit olla hieman melkeinpä halukas pitämään tätä Sessionsin lipsahduksena tai liittämään hänen sanamuotonsa pitkään käytössä olleeseen juridiseen yleiskieleen (Sessions sisällytti käsikirjoitukseensa ”angloamerikkalaisen” sanan ”ad-libbed”). Mutta mies voi tietysti lipsahtaa vain niin usein, ennen kuin tajuaa, ettei hän ole kovinkaan kiinnostunut peittelemään rasismiaan. Eihän Sessionsia eroteta tämän takia. Donald Trump ei erota sinua minkään moraalisen periaatteen vuoksi; hän erottaa sinut vain, jos hän pitää sinua hankalana omien tarpeidensa ja halujensa kannalta. Sessions luultavasti saa jonain päivänä potkut, mutta se tapahtuu siksi, että hän ei paskonut Rod Rosensteinia, tai siksi, että hän ei piirtänyt pieniä sydämiä Trumpin nimen ympärille ennen kuin antoi hänelle tiedotustilaisuuden. Se ei tapahdu siksi, että hän on hirviö.
Mikä vielä tärkeämpää, ylistämällä sheriffejä niin kiihkeästi Sessions tukee hiljaisesti David Clarken ja Joe Arpaion kaltaisten nykyajan Bull Connorsin kaltaisten sheriffien työtä (heistä lisää hetken kuluttua). Ja hän saa lähes varmasti hiljaista ylistystä niiltä jehu-trump-äänestäjiltä, jotka tällä hetkellä pitävät tätä köyhää kansakuntaa panttivankina. Jos kelaa hänen puhettaan hieman taaksepäin, voi kuulla hänen ruokkivan Suuren amerikkalaisen sheriffin mytologiaa:
”Itsenäisesti valittu sheriffi on ollut kansan suojelija, joka pitää lainvalvontaviranomaiset lähellä ihmisiä ja tilivelvollisina heille vaaliprosessin kautta.”
No, juuri tätä monet amerikkalaiset haluavat ajatella sheriffien tekevän. Se sopii heidän rakkaimpiin Wyatt Earpin märkiin unelmiinsa. Seriffit ovat stoalaisia, hyviä miehiä. Periaatteiden miehiä. Miehiä, jotka tekevät sitä mikä on OIKEIN. Seriffin arkkityyppi on kaikkialla populaarikulttuurissa Rio Bravosta The Waking Deadiin, ja lähes aina siinä esiintyy joku kansanomainen pikkukaupungin lainvalvoja, joka joutuu ottamaan asiat omiin käsiinsä suojellakseen kansalaisia kaikilta pahoilta miehiltä. Hän on kuin Teräsmies risteytettynä vitun joukkoon. Seriffit ovat syöneet tätä arkkityyppiä vuosikausia.
Eikä se kuitenkaan sovi yhteen todellisen historian kanssa. Päinvastoin, amerikkalaisten sheriffien historia on täynnä kauhistuttavaa väkivaltaa, rasismia ja vallan väärinkäyttöä. Itse asiassa veikkaisin, että suurin osa amerikkalaisista ei osaa edes kertoa, mikä sheriffi oikeastaan on tai mitä hän tekee. Tiedän, etten osannut ennen kuin suunnilleen kaksi päivää sitten. He sanovat vain, että hän on iso poliisimies. Se on väärin.
Seriffin virka on yli tuhat vuotta vanha. Se oli feodaaliaikana luotu virka, kun kuningas tarvitsi ”reevejä” kiertämään ja keräämään veroja talonpojilta. Jos olet joskus tavannut perintäasiamiehen, tiedät, miten aurinkoisia ja ihania ihmisiä he ovat. Englantilaiset toivat kutsumuksen mukanaan Amerikkaan, ja kiitos paikallisten lakien ja toimivaltasotkujen lähes äärettömän moninaisuuden eri puolilla tätä hienoa kansakuntaa, sheriffi voi nykyään olla tosiasiassa monikäyttöinen lainvalvoja, jolla on mitä tahansa valtaa pienessä läänissään, ja jotkut näistä valtuuksista ovat ehdottomia. Hän voi panna täytäntöön oikeuden päätöksiä, suorittaa ruumiinavauksia (!), hallinnoida vankiloita, antaa vartijoita, tehdä sopimuksia poliisipalveluista naapurialueille ja jopa lähettää ambulansseja. Joissakin osavaltioissa, kuten Georgiassa, sheriffit voivat edelleen kirjaimellisesti koota joukon toimeenpanemaan etsintäkuulutuksia. Monissa kaupungeissa, kuten Dallasissa ja Los Angelesissa, on sekä poliisilaitos että sheriffin osasto (ei ole järkyttävää kuulla, että Los Angelesin sheriffin osaston väkivalta- ja korruptiohistoria vetää vertoja Los Angelesin poliisin vastaaville osastoille). Jos tämä on mielestänne turhaa ja tarpeetonta, teidän on parasta olla puhumatta siitä sheriffille.
Katsokaa vaikka Teksasin Montgomeryn piirikunnan sheriffin Joe Corleyn toimikautta, jota syytettiin vuonna 1984 nostetussa oikeusjutussa vangin pahoinpitelyn määräämisestä ja jota syytettiin vuosikymmenen päästä erillisessä ryhmäkanteessa ”pelottavasta fyysisen väkivallan ja raakuuden kaaviosta… joka rohkaisi apulaisseriffejä käyttämään fyysistä väkivaltaa rankaistakseen yhteistyöhaluttomia henkilöitä, jotka olivat pidätettyinä”. Edellisessä oikeudenkäynnissä Corleyn todettiin olevan vastuussa yli 174 000 dollarin vahingonkorvauksista ja oikeudenkäyntikuluista. Jälkimmäinen kanne hylättiin. Tällä hetkellä hänen kunniakseen on nimetty ICE:n pidätyskeskus.
Vai ajatellaanpa ”Panama-yksikköä”, Hidalgon piirikunnan sheriffin toimiston ja Missionin kaupungin poliisilaitoksen yhteistä huumeyksikköä, joka sijaitsee aivan Meksikon rajalla. Tämän yksikön sheriffi Lupe Treviño tiettävästi loi, jotta hän voisi palkata oman poikansa osastolle rikkomatta nepotismilakia. Yksiköstä tuli nopeasti huumevarkausrengas, joka otti pidätyksistä takavarikoituja huumausaineita (ja käteistä) ja laittoi ne takaisin kadulle. Treviño itse tuomittiin viideksi vuodeksi vankilaan rahanpesusta vuonna 2014.
Vai ajatellaanpa vaikka pahamaineista Floridan Lake Countyn sheriffiä Willis McCallia. Jyrähdettyään vuonna 1951 Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätöksestä, jolla kumottiin kahden raiskauksesta syytetyn mustan miehen – Walter Irvinin ja Samuel Shepherdin – tuomio, McCall tarjoutui henkilökohtaisesti vapaaehtoisesti siirtämään vangit uudelleenkäsittelyyn. Matkalla hän teeskenteli auto-ongelmia, pysäytti auton ja ampui molemmat miehet. Shepherd kuoli välittömästi. Irvin eli niin kauan, että hänet tuomittiin uudelleen ja todettiin jälleen syylliseksi. McCallia ei koskaan syytetty ampumisista. Itse asiassa McCall toimi Lake Countyn sheriffinä vielä yli kaksi vuosikymmentä, ja hänen hirmuhallintonsa sisälsi pahoinpitelyjä, pommituksia ja loputonta uhkailua. McCall kuoli vuonna 1994. Hänen pojastaan kasvoi syytetty lasten hyväksikäyttäjä.
Vai ajatellaanpa noita kahta kuuluisaa (ex-)sheriffiä: Joe Arpaio ja David Clarke. Clarke antoi toimistonsa huostassa olleen mielisairaan miehen kuolla kuivumiseen. Arpaio perusti pahamaineisen telttavankilan, jossa vangeilta evättiin avoimesti lääkärinhoito. Sata viisikymmentäseitsemän vankia kuoli Arpaion huostassa, lähes neljännes heistä itsemurhaan. Arpaion SWAT-ryhmän jäsenet (kyllä, hänellä oli SWAT-ryhmä) pakottivat koiranpennun juoksemaan raivoavaan talopaloon ja tappoivat sen. Arpaio todettiin syylliseksi oikeuden halventamiseen, kun hän jatkoi rotuprofilointia Arizonan asukkaiden osalta oikeuden määräyksen vastaisesti, mutta presidentti Trump armahti hänet myöhemmin. Nyt hän harkitsee ehdokkuutta senaattiin. Samaan aikaan Clarken – joka koristelee itseään sotilaspuvussa kuin maailman ylivoimaisin TGI Friday’s -manageri – odotettiin ottavan työpaikan Trumpin hallinnossa ennen kuin hän päätti sen sijaan ryhtyä ammattimaiseksi kusipääksi.
Kukaan näistä miehistä ei ole Andy Taylor. He ovat rikollisia. Kiusaajia. He ovat julmia, ilkeitä, tyhmiä roistoja, joilla ei ole mitään asiaa yrittää jäsentää tai valvoa lakeja. He ovat maakunnallisten despoottien rosvogalleria, jotka käyttivät amerikkalaisen sheriffin tähtisilmäistä arkkityyppiä syyllistyäkseen mielivaltaisiin väärinkäytöksiin. Ja vaikka suurin osa amerikkalaisista sheriffeistä valitaan tehtäväänsä, heillä on tapana pysyä virassaan jonkin aikaa paikallisen virka-aseman luontaisten etujen ansiosta. Willis McCall asettui joka vuosi piirikunnan George Washington -päivän paraatin johtoon ja johti kulkuetta hevosen selässä. Hän oli virassaan seitsemän peräkkäistä kautta.
Mikä tärkeämpää, sheriffit hyötyvät – vaaleissa, henkilökohtaisesti ja taloudellisesti – siitä, että he ovat merkittäviä lainvalvontaviranomaisia. Heidän tehtäviensä epämääräisyys vain auttaa heitä ylläpitämään tätä arkkityyppiä. He nauttivat sekä äänestäjien että valamiehistön keskuudessa arvovaltaa, joka on lähes voittamaton. Kun Sessions kuvailee seriffejä ”kansan suojelijoiksi”, me molemmat tiedämme, millaisia ihmisiä hän tarkoittaa: valkoisia ihmisiä, jotka rakastavat seriffejä. Sessionsin oman oikeusministeriön mukaan vuonna 2013 78 prosenttia Yhdysvaltain sheriffeistä oli valkoihoisia. McCallin kaltaisilla miehillä oli loistava taito saada valkoiset asukkaat pelkäämään niitä, jotka pelkäisivät häntä. Sessions, kuten monet ovat jo todenneet, oli aivan liian oikeassa sanoessaan, että virka ”on kriittinen osa angloamerikkalaista lainvalvonnan perintöä”. Hän vain esittää sen hyvänä asiana, vaikka se on juuri päinvastoin. Gilbert King, joka voitti Pulitzer-palkinnon teoksestaan, jossa hän esitteli yksityiskohtaisesti McCallin hirmutekoja teoksessa Devil in the Grove, ja joka julkaisee tänä keväänä toisen erinomaisen kirjan Lake Countyn epäoikeudenmukaisuudesta, kirjoitti minulle näin kuultuaan Sessionin puheen:
”Historiallisesti ’lakia ja järjestystä’ ajavat sheriffit hallitsivat etelässä luvaten implisiittisesti äänestäjilleen, että he käyttäisivät lainvalvontaa keinona rodullisen kontrollin harjoittamiseen. Toisin kuin oikeusministeri puheessaan, myös Ku Klux Klan halusi lisää valtaa piirikuntien sheriffeille, jotta he olisivat ’kansan suojelijoita’, joihin Yhdysvaltain liittovaltion hallitus ja kansalaisoikeuksien valvonnan ’politiikka’ puuttuisi vähemmän. Willis McCall ei olisi vastustanut sitä, mitä Sessions sanoi tänään.”
Tänään puhutaan miehityksestä, joka on yli tuhat vuotta vanha. Se sheriffiliitto, jolle Sessions puhui? He ovat ylpeitä tästä historiasta ja esittelevät sitä iloisesti verkkosivullaan (”Alkuaikojen rajaseudulla sheriffit antoivat rangaistuksia, ei vain perinteisiä, kuten me nykyään tiedämme, vaan myös ruoskimista, karkottamista tai kuristamalla teloittamista.”) ajattelematta lainkaan, onko ammatista tullut anakronismia 2000-luvulla.
Toisaalta taas kerran, Sessionsin tapaan myös he luultavasti tietävät, miten taantumuksellista tämä kaikki on, ja he syleilevät sitä lämpimästi. Monella tapaa työ ei ole muuttunut. Sheriffin tehtävänä on edelleen ”turvata rauha” – usein tukahduttamalla ne, jotka voisivat oikeutetusti olla toisinajattelijoita, ja usein harvojen ylhäisten hyödyksi. Ei siis ole mikään yllätys, että tällainen arvoton ja vanhentunut kutsumus kukoistaa ja rohkaistuu kuninkaaksi itseään kuvittelevan presidentin alaisuudessa. Vuonna 2000 Connecticutin äänestäjät päättivät lakkauttaa sheriffin toimiston sen jälkeen, kun osavaltion yleinen syyttäjä oli julkaissut lähes 100-sivuisen raportin, jossa käsiteltiin yksityiskohtaisesti osaston sisällä esiintyvää korruptiota. Viisitoista vuotta myöhemmin vain viidessä osavaltiossa oli vähemmän väkivaltarikoksia. Ehkä muiden osavaltioiden pitäisi seurata esimerkkiä. Ehkä olisimme ystävällisempi ja parempi kansakunta, jos meillä ei olisi lainkaan sheriffejä.