Syyllisyyden ja häpeän ero

Vaikka monet ihmiset käyttävät sanoja ”syyllisyys” ja ”häpeä” vaihdellen, psykologisesta näkökulmasta katsottuna ne itse asiassa viittaavat eri kokemuksiin. Syyllisyys ja häpeä kulkevat joskus käsi kädessä; sama teko voi synnyttää sekä häpeän että syyllisyyden tunteita, joista ensimmäinen kuvastaa sitä, miten tunnemme itsemme, ja jälkimmäiseen liittyy tietoisuus siitä, että tekomme on loukannut jotakuta toista. Toisin sanoen häpeä liittyy itseen ja syyllisyys muihin. Mielestäni on hyödyllistä säilyttää tämä ero, vaikka sanakirjamääritelmät usein hämärtävätkin sitä.

Syyllisyys: vastuun tai katumuksen tunne jostakin rikkomuksesta, rikoksesta, vääryydestä tms, olipa se sitten todellista tai kuviteltua.

Häpeä: tuskallinen tunne, joka syntyy tietoisuudesta jostakin häpeällisestä, epäasiallisesta, naurettavasta tms. teosta, jonka on tehnyt itse tai joku muu.

Dictionary.comin mukaan syyllisyyteen kuuluu siis tietoisuus siitä, että on tehnyt jotakin väärää; se syntyy teoistamme (vaikka se saattaisikin olla mielikuvituksessammekin tapahtuva teko). Häpeä voi johtua syyllisyyden tiedostamisesta, mutta ei ilmeisesti ole sama asia kuin syyllisyys. Se on tuskallinen tunne siitä, miltä näytämme muille (ja itsellemme), eikä se välttämättä riipu siitä, että olemme tehneet jotain. Minusta tämä on hieman hämmentävää, mutta esimerkki saattaa auttaa. Anekdootissa, jonka kerroin kateutta ja mustasukkaisuutta käsittelevässä postauksessani verkkosivuillani, sanoin kerran jotain loukkaavaa illanistujaisissa, ja jollain tasolla tarkoitukseni oli olla loukkaava. Jälkeenpäin tunsin syyllisyyttä, koska näin, että olin loukannut ystävääni. Vielä tuskallisempaa oli, että häpesin myös sitä, että olin sellainen ihminen, joka käyttäytyisi noin. Syyllisyys syntyi seurauksena siitä, että aiheutin kipua jollekin toiselle; tunsin häpeää suhteessa itseeni.

Kuten sanoin aiemmin, arkikielessä ihmisillä on taipumus käyttää näitä sanoja enemmän tai vähemmän vaihdellen; terapeuttina ero, jota yritän selventää, on tärkeä ja hyödyllinen. Monilla häpeän rampauttamilla ihmisillä on hyvin vähän kykyä tuntea esimerkiksi syyllisyyttä. Jotta voisit tuntea syyllisyyttä siitä vahingosta, jonka olet ehkä aiheuttanut jollekin toiselle, sinun on aluksi tunnistettava hänet erilliseksi yksilöksi. Näin ollen ero- ja sulautumisongelmien kanssa kamppaileva henkilö ei välttämättä tunne todellista syyllisyyttä, vaikka hän käyttäisi kyseistä sanaa kuvaamaan tunnetta. Monet narsistista käyttäytymistä osoittavat ihmiset kärsivät usein syvästä häpeän tunteesta, mutta heillä on vain vähän aitoa huolta toisista ihmisistä; he eivät yleensä tunne aitoa syyllisyyttä. Narsistisessa persoonallisuushäiriössä esiintyvä empatian puute tekee aidosta syyllisyydestä epätodennäköistä, koska syyllisyys riippuu kyvystä aavistaa, miltä toisesta voi tuntua.

Kun häpeä on erityisen läpitunkevaa (mitä kutsun ydin- tai perussävyiseksi häpeäksi), se yleensä estää aidon huolenpidon ja syyllisyyden tunteiden kehittymisen; tunne vahingoittuneena olemisesta on niin voimakasta ja kivuliasta, että se syrjäyttää tunteen ketään muuta kohtaan. Tällaisissa tapauksissa idealisointi astuu usein kuvaan: muita ihmisiä pidetään tällöin täydellisinä, onnekkaina, joilla on ihanteellinen häpeästä vapaa elämä, jota me kaipaamme; voimakas kateus voi olla (tiedostamaton) tulos. Näissä tapauksissa saatamme mieluummin nauttia siitä, että satutamme kadehtimaamme henkilöä, kuin tuntea siitä syyllisyyttä. Käsittelin tätä dynamiikkaa yksityiskohtaisesti kirjoituksessani siitä, miksi rakastamme ja vihaamme julkkiksia.

Toisin sanoen ydinsyyllisyys heijastaa varhaista psykologista vahinkoa, joka estää kasvua; kyky tuntea syyllisyyttä riippuu tuosta psykologisesta kasvusta, ja sitä voidaan pitää emotionaalisena edistyksenä. Jos varhainen ympäristö on ”riittävän hyvä”, kehitämme luotettavan minäkäsityksen, joka puolestaan mahdollistaa sen, että voimme pitää muita ihmisiä erillisinä ja tuntea heistä huolta. Vaikka syyllisyyden kokemus on kivulias, kykymme tunnistaa, että omat tekomme ovat saattaneet loukata jotakuta, tuntea myötätuntoa tuon henkilön tuskaa kohtaan ja tuntea katumusta siitä, että olemme aiheuttaneet sen, ovat kaikki merkkejä emotionaalisesta terveydestä.

Uusi julkaisu

Olen juuri julkaissut Kindle-alustalla uuden e-kirjan, novellin mittaisen uudelleenkertomuksen klassisesta Tuhkimotarinasta: Tuhkimo: Tale of Narcissism and Self-Harm. Tämän tarinan siemenet alkoivat minulle, kun esitin kysymyksen: Miten Tuhkimosta olisi oikeastaan käynyt, jos hän olisi kasvanut sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka vihasivat ja hyväksikäyttivät häntä? Varoitus: Jos sinulla on historiaa itsensä vahingoittamisesta, tämä tarina saattaa laukaista sinut. Kieli on sekä dramaattista että graafista.