Muutama vuosi sitten kirjoitin peräkkäin viestejä F. Scott Fitzgeraldin Suuri Gatsby
Lähes kaikki suuret rantakohteet olivat nyt suljettu, eikä valoja näkynyt juuri lainkaan, paitsi Soundin poikki kulkevan lautan varjoinen, liikkuva hehku. Ja kuun noustessa korkeammalle epäolennaiset talot alkoivat sulaa pois, kunnes vähitellen tulin tietoiseksi täällä olevasta vanhasta saaresta, joka kerran kukki hollantilaisten merimiesten silmille – uuden maailman raikkaasta, vihreästä rinnasta.
Sen kadonneet puut, puut, jotka olivat tehneet tilaa Gatsbyn talolle,
olivat aikoinaan kuiskaten palvelleet viimeistä ja suurinta inhimillistä unelmaa;
ihmisen on täytynyt pidättää henkeään ohimenevän lumoavan hetken ajan tämän mantereen läsnä ollessa, pakotettuna esteettiseen tarkasteluun, jota hän ei ymmärtänyt eikä halunnut,
kasvotusten viimeisen kerran historiassa kohtaamaan jotakin, joka vastaa hänen ihmettelykykyään.
Ja istuessani siinä vanhaa tuntematonta maailmaa mietiskellen ajattelin Gatsbyn ihmettelyä, kun hän ensimmäisen kerran havaitsi vihreän valon Daisyn laiturin päässä. Hän oli kulkenut pitkän matkan tälle siniselle nurmikolle, ja hänen unelmansa on täytynyt tuntua niin läheiseltä, että hän tuskin saattoi olla tarttumatta siihen.
Hän ei tiennyt, että se oli jo hänen takanaan, jossain tuolla valtavassa hämärtymässä kaupungin tuolla puolen, missä tasavallan tummat peltoalueet vyöryivät yön alla.
Gatsby uskoi vihreään valoon,
orgastiseen tulevaisuuteen,
joka vuosi vuodelta väistyy edessämme.
Se jäi meiltä silloin saavuttamatta,
mutta se ei haittaa – huomenna juoksemme nopeammin, ojennamme käsivartemme pidemmälle. . . . Ja eräänä kauniina aamuna…
Niin me jatkoimme matkaa, veneet vastavirtaan, kuljemme lakkaamatta menneisyyteen.
Kiitän lukijaani hänen vaivannäöstään.
