Syndikalismi, jota kutsutaan myös anarkosyndikalismiksi tai vallankumoukselliseksi syndikalismiksi, liike, joka kannattaa työväenluokan suoraa toimintaa kapitalistisen järjestyksen, valtio mukaan lukien, lakkauttamiseksi ja sen tilalle tuotantoyksiköihin järjestäytyneisiin työläisiin perustuvan yhteiskuntajärjestyksen perustamiseksi. Syndikalistinen liike kukoisti Ranskassa pääasiassa vuosina 1900-1914, ja sillä oli huomattava vaikutus Espanjassa, Italiassa, Englannissa, Latinalaisen Amerikan maissa ja muualla. Se oli lakannut olemasta vahva ja dynaaminen voima ensimmäisen maailmansodan loppuun mennessä, mutta se säilyi jäännösvoimana Euroopassa toiseen maailmansotaan asti.
Syndikalismi kehittyi Ranskan työväenluokan vahvoista anarkistisista ja antiparlamentaarisista perinteistä. Se sai suuren vaikutuksen anarkisti Pierre-Joseph Proudhonin ja sosialisti Auguste Blanquin opetuksista, ja tietyt ranskalaisen ammattiyhdistysliikkeen johtajat kehittivät siitä opin 1800-luvun loppupuolella. Ranskassa syndikalismi tunnetaan nimellä syndicalisme révolutionnaire (sana syndicalisme tarkoittaa vain ”ammattiyhdistysliikettä”). Syndikalistiset suuntaukset ilmenivät yhä voimakkaammin 1890-luvulla kahdessa tärkeimmässä ranskalaisessa työväenjärjestössä – Confédération Générale du Travailissa (CGT) ja Fédération des Bourses du Travailissa. Jälkimmäisen sihteeri Fernand Pelloutier teki paljon syndikalismin tunnusomaisten periaatteiden kehittämiseksi ja niiden levittämiseksi työntekijöidensä keskuudessa. Kun nämä kaksi järjestöä yhdistivät voimansa vuonna 1902, ammattiyhdistysliike ja erityisesti syndikalismi saivat valtavasti lisää voimaa.
Syndikalisti, kuten marxilainenkin, vastusti kapitalismia ja odotti lopullista luokkasotaa, josta työväenluokka selviytyisi voittajana. Syndikalismin kannattajalle valtio oli luonteeltaan kapitalistisen sorron väline ja joka tapauksessa sen byrokraattinen rakenne teki siitä väistämättä tehottoman ja despoottisen. Kapitalistisen järjestyksen lisäkkeenä valtiota ei siis voitu käyttää uudistuksiin rauhanomaisin keinoin, vaan se oli lakkautettava.
Ideaalisen syndikalistisen yhteisön rakenne hahmottui yleensä jokseenkin seuraavanlaiseksi. Järjestäytymisyksikkönä olisi paikallinen syndikaatti, itsehallinnollisten ”tuottajien” vapaa yhteenliittymä. Se olisi yhteydessä muihin ryhmiin paikallisen työpörssin (”bourse du travail”) kautta, joka toimisi työ- ja taloussuunnitteluviraston yhdistelmänä. Kun kaikki tuottajat olisivat näin yhteydessä toisiinsa pörssin kautta, sen hallinto, joka koostuisi jäsenten vaaleilla valituista edustajista, kykenisi arvioimaan alueen kapasiteettia ja tarpeita, koordinoimaan tuotantoa ja järjestämään muiden pörssien kautta yhteydet koko teollisuusjärjestelmään ja huolehtimaan tarvittavista materiaalien ja hyödykkeiden siirroista sekä sisäisesti että ulkoisesti.
Käsityksensä mukaisesti, jonka mukaan valtio oli kapitalistisen sorron väline, syndikalistit välttelivät poliittisia keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Tämä tukeutuminen suoriin työtaistelutoimiin johtui myös käytännöllisistä näkökohdista: kaivoksen tai tehtaan ulkopuolella, syndikalistit ymmärsivät, työläisten väliset poliittiset erimielisyydet tulisivat esiin, mikä mahdollisesti estäisi joukkotoimet. Sisällä samankaltaiset työpaikat antoivat työläisille solidaarisuuden tunteen. Georges Sorel, johtava syndikalistien teoreetikko, kehitti käsitteen ”sosiaalinen myytti”, jonka avulla työläisiä voitiin kannustaa vallankumoukselliseen toimintaan. Yleislakko, syndikalismin tärkein väline, käsitettiin näillä termeillä. Jos se onnistuu, se innostaa työläisiä vallan tunteella; jos se ei onnistu, se tekee heille selväksi heidän kohtalonsa orjuuden ja tarpeen parempaan järjestäytymiseen ja laajempiin tavoitteisiin.
Yhdysvalloissa Industrial Workers of the World omaksui eräänlaisen syndikalismin muodon, mutta pyrki kuitenkin järjestelmään, joka perustuisi pikemminkin suuriin, keskitettyihin ammattiliittoihin kuin paikallisiin yhdistyksiin. Benito Mussolinin Italian fasistinen diktatuuri pyrki käyttämään syndikalistisia tunteita saadakseen tukea korporatiiviselle valtiolleen, joka itse asiassa oli hyvin ristiriidassa syndikalistisen mallin kanssa, koska se korosti vahvaa valtiota.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syndikalisteilla oli taipumus siirtyä pois liikkeestä joko Neuvostoliiton kommunismin mallin tai länsimaisten tasavaltojen ammattiyhdistysliikkeen ja parlamentarismin tarjoamien työväenluokan voittomahdollisuuksien houkuttelemana. Neuvostovallan alkuvuosina 1920-21 kvasisyndikalistiset aatteet olivat vallalla ammattiyhdistyskommunistien oppositioliikkeessä, joka sai nimen ”Työväen oppositio”
.