Strukturalismi on 1900-luvun älyllinen liike ja lähestymistapa ihmistieteisiin (sillä on ollut syvällinen vaikutus kielitieteeseen, sosiologiaan, antropologiaan ja muihin aloihin filosofian lisäksi), joka pyrkii analysoimaan tiettyä tieteenalaa monimutkaisena systeeminä toisiinsa liittyvistä osista. Laajasti ottaen strukturalismi katsoo, että kaikki inhimillinen toiminta ja sen tuotteet, jopa itse havainto ja ajattelu, ovat konstruoituja eivätkä luonnollisia, ja erityisesti, että kaikella on merkitystä sen kielijärjestelmän vuoksi, jossa toimimme. Se liittyy läheisesti semiotiikkaan eli merkkien, symbolien ja kommunikaation tutkimukseen sekä siihen, miten merkityksiä rakennetaan ja ymmärretään.
Strukturalismin taustalla yleisenä liikkeenä on neljä yhteistä pääajatusta: ensinnäkin jokaisella systeemillä on rakenne, toiseksi rakenne määrää kokonaisuuden kunkin elementin aseman, kolmanneksi ”rakenteelliset lait” käsittelevät pikemminkin rinnakkaiseloa kuin muutoksia ja neljänneksi rakenteet ovat ”todellisia asioita”, jotka ovat merkityksen pinnan tai ulkonäön alla.
Strukturalismin katsotaan yleisesti saaneen alkunsa sveitsiläisen kieliteoreetikon Ferdinand de Saussuren (1857-1913) työstä 1900-luvun alussa, mutta sitä alettiin pian soveltaa monilla muillakin aloilla, kuten filosofiassa, antropologiassa, psykoanalyysissä, sosiologiassa, kirjallisuusteoriassa ja jopa matematiikassa. Saussure kehitti 1900-luvun alussa kielitieteeseen perustuvan merkkitieteen (semiotiikka tai semiologia). Hän katsoi, että mikä tahansa kieli on vain monimutkainen järjestelmä merkkejä, jotka ilmaisevat ajatuksia ja joiden käyttöä säätelevät säännöt. Hän kutsui kielen taustalla olevaa abstraktia rakennetta ”langue” ja sen konkreettisia ilmenemismuotoja tai ruumiillistumia ”parole”. Hän päätteli, että jokainen yksittäinen merkki on pohjimmiltaan mielivaltainen ja että merkitsijän (esim. sana ”koira”) ja merkityn (esim. mentaalinen käsitys todellisesta eläimestä) välillä ei ole luonnollista suhdetta.
Toisin kuin romanttisissa tai humanistisissa malleissa, joiden mukaan kirjoittaja on minkä tahansa tekstin lähtökohta tai kantaisä, strukturalismi väittää, että millä tahansa kirjoituksella (tai millä tahansa ”merkityssysteemillä”) ei ole alkuperää ja että kirjoittajat vain asuvat jo olemassa olevissa rakenteissa (”langue”), jotka mahdollistavat sen, että he pystyvät tekemään minkä tahansa tietyn lauseen tai tarinan (”parole”), mistä juontuu ajatus siitä, että ”kieli puhuu meitä”, eikä siitä, että me puhumme kieltä. Strukturalismi oli myös jossain määrin vastareaktio fenomenologiaa vastaan, sillä siinä väitettiin, että kokemuksen ”syvyys” voi itse asiassa olla vain sellaisten rakenteiden vaikutus, jotka eivät itse ole kokemuksellisia.
Vaikka he kaikki olisivat luultavasti kieltäneet kuuluvansa tähän niin sanottuun liikkeeseen, filosofi Michel Foucault, antropologi Claude Lévi-Strauss (1908 – 2009), psykoanalyytikko Jacques Lacan (1901 – 1981), kehityspsykologi Jean Piaget (1896 – 1980), kielitieteilijät Roman Jakobson (1896-1982) ja Noam Chomsky (1928-1980), kirjallisuuskriitikko Roland Barthes (1915-1980) sekä marxilaiset teoreetikot Louis Althusser (1918-1990) ja Nicos Poulantzas (1936-1979) olivat kaikki keskeisessä asemassa strukturalismin teorian ja tekniikoiden kehittämisessä, ja suurin osa tästä kehityksestä tapahtui Ranskassa.
Erityisesti Barthes osoitti, miten joukkotiedotusvälineet levittivät ideologisia näkemyksiä, jotka perustuivat niiden kykyyn saada merkit, kuvat ja merkitsijät toimimaan tietyllä tavalla ja välittämään populaarikulttuurin sisällä syvempiä, myyttisiä merkityksiä kuin mitä pintakuvat välittömästi antavat ymmärtää (esim.esim. union jack merkitsee kansakuntaa, kruunua, imperiumia, ”brittiläisyyttä” jne.).
1960-luvulle tultaessa siitä oli tullut merkittävä voima koko mannermaisen filosofian liikkeessä Euroopassa, ja se nousi eksistentialismin jalustalle 1960-luvun Ranskassa. 1970-luvulla se joutui kuitenkin yhä enemmän sisäisen tulituksen kohteeksi kriitikoilta, jotka syyttivät sitä liian jäykäksi ja ahistorialliseksi ja siitä, että se suosi deterministisiä rakenteellisia voimia yksittäisten ihmisten toimintakyvyn sijasta, ja koulukunnat, kuten dekonstruktionismi ja jälkistrukturalismi, pyrkivät erottautumaan pelkän strukturalistisen metodin käytöstä ja irtautumaan strukturalistisesta ajattelusta. Jälkikäteen ajateltuna huomion ansaitsevat pikemminkin nämä sen synnyttämät liikkeet kuin itse strukturalismi.