Stereografiat olivat alkuperäinen virtuaalitodellisuus

Jos kävelit Charles Herzogin luokkaan viime keväänä, olisit nähnyt erikoisen modernin näyn: yläasteen oppilaat tuijottivat kaikki virtuaalitodellisuuslaitteita. Heidän ruumiinsa olivat virallisesti Vermontissa sijaitsevassa Flood Brook Schoolissa, istuivat jakkaroilla ja asettuivat mukavien sohvien, valkotaulujen ja koppien joukkoon. Mutta henkisesti he teleporttailivat ympäri maailmaa.

Lapset katselivat VR-materiaalia pakolaislapsista, jotka olivat paenneet sotaa Etelä-Sudanista, Syyriasta ja Ukrainasta. Sen nimi oli ”The Displaced”, ja se tuli New York Times Magazinen lanseeraaman ilmaisen VR-sovelluksen ansiosta, jota voi katsella asettamalla puhelimen Google Cardboard -näyttölaitteeseen. Kun Herzogin opiskelijat taivuttelivat kaulaansa ympäriinsä, he näkivät Etelä-Sudanin suomaaston ja ränsistyneet rakennukset, joissa ukrainalaislapset leikkivät. (Täydellinen paljastus: kirjoitan joskus myös New York Times Magazineen.)

Myöhemmin, kun he laskivat kuulokkeet, opiskelijat kertoivat Herzogille olleensa ällistyneitä kokemuksen intensiteetistä – ja siitä, miten paljon tunteikkaammin he aistivat sodan aiheuttamat raa’at sijoiltaanmenot. He olivat lukeneet tästä asiasta ja nähneet siitä videoita. Mutta virtuaalitodellisuus iski sen heidän sieluihinsa.

”Se on todella syvä uppoutuminen”, Herzog kertoi minulle myöhemmin. ”He tuntevat olevansa siinä maailmassa, johon heidät on sijoitettu.”

VR näyttää viimein pääsevän valtavirtaan. Kun päähän kiinnitettävät laitteet – kuten Oculus Rift ja HTC Vive – ovat pudonneet alle 1 000 dollarin (tai niinkin alhaiselle tasolle kuin 5 dollaria Google Cardboardille), yhä useammat ihmiset kurkistavat tähän uuteen maailmaan. Lääkärit näyttävät sillä sydämen kammiot, taiteilijat luovat hallusinogeenisia visualisointeja, pelisuunnittelijat rakentavat immersiivisiä räiskintäpelejä ja oudon luovia työkaluja, kuten Tilt Brush, jolla voi piirtää virtuaalisia veistoksia ilmaan. Dokumenttielokuvantekijät pakkautuvat kuvaamaan VR-”elämyksiä” käyttämällä uusvanhoja 360-asteen kameroita.

High tech -aikakausi on synnyttänyt monia koukuttavia uusia medioita, kuten verkkosivustoja, YouTube-videoita ja loputtomia tekstikeskusteluja. Mutta kannattajat sanovat, että VR on erilainen. Koska se kaappaa koko näkökenttämme, sillä on enemmän vakuuttavuutta kuin televisiolla, radiolla tai millään muulla aiemmalla medialla. Kuten elokuvantekijä Chris Milk julistaa, VR on ”empatiakone”.

Miksi VR saa koukkunsa psyykeemme? Mikä 3D:ssä on niin intensiivistä? Tätä kysymystä pohdittiin jo 1800-luvun puolivälissä, kun ihmiset kurkistivat eksoottiseen uuteen välineeseen virtuaalimaailmojen kutsumiseen: stereoskooppiin.

**********

Kesäkuussa 1838 brittiläinen tiedemies Charles Wheatstone julkaisi artikkelin, jossa hän kuvaili löytämäänsä kummallista illuusiota. Jos piirsit kaksi kuvaa jostakin asiasta – vaikkapa kuutiosta tai puusta – kahdesta hieman erilaisesta näkökulmasta ja katsoit sitten kumpaakin eri silmän kautta, aivosi kokosivat ne kolmiulotteiseksi näkymäksi. Hän totesi, että näkömme toimii juuri näin: kumpikin silmä näkee hieman erilaisen perspektiivin. Wheatstone loi vaikutuksen havainnollistamiseksi pöydän kokoisen laitteen, jossa oli katselulaite, joka lähetti ainutlaatuisen kuvan kumpaankin silmään: maailman ensimmäinen stereoskooppi.

Kymmenen vuotta myöhemmin tiedemies David Brewster tarkensi mallia ja valmisti käsikäyttöisen laitteen, jonka saattoi nostaa silmiensä eteen. Aseta kortti, jossa oli stereokuvia – ”näkymä” – ja presto! Kohtaus heräsi eloon. Mikä parasta, valokuva oli vastikään keksitty, joten Brewsterin stereoskooppi pystyi näyttämään oikeasta elämästä otettuja eläviä kuvia eikä vain karkeaa käsin piirrettyä kuvaa.

”Kaikki nämä keksinnöt nivoutuivat täydellisesti toisiinsa vuosisadan puoliväliin mennessä”, huomauttaa professori Douglas Heil, joka on kirjoittanut teoksen Stereografian taito.

Myönnettyään Brewsterin suunnitelman myyntiin stereoskooppi sai räjähdysmäisen suosion. London Stereoscopic Company myi kohtuuhintaisia laitteita; sen valokuvaajat levittäytyivät ympäri Eurooppaa nappaamaan stereoskooppisia kuvia. Vuonna 1856 yritys tarjosi luettelossaan 10 000 näkymää, ja kuudessa vuodessa niiden määrä oli kasvanut miljoonaan.

”Ihmiset rakastivat sitä”, nauraa Laura Schiavo, George Washingtonin yliopiston museotutkimuksen apulaisprofessori. Penniäkään per katselu, stereoskopiasta voisi tulla todellinen massamedia: Ihmiset ostivat innoissaan otoksia kaikesta ja kaikesta. He tuijottivat Tintern Abbeyta Walesissa ja Jupiterin temppeliä Libanonissa ja katselivat lähikuvia herkistä taideteoksista. Oli myös koomisia, lavastettuja näkymiä, kuten sellainen, jossa kotiapulaisneito livahti talostaan viemärikaivon kautta tapaamaan rakastajattariaan. Rikkaat perheet poseerasivat stereoskooppimuotokuvia varten.

Stereoskoopin kuvaama maailma vaikutti ylivertaiselta, hyperreaaliselta. ”Ensimmäinen vaikutus hyvän valokuvan katsomisessa stereoskoopin läpi on sellainen yllätys, jollaista mikään maalaus ei ole koskaan tuottanut”, hehkutti amerikkalainen kirurgi ja kirjailija Oliver Wendell Holmes vuonna 1859 ilmestyneessä Atlantic-esseessään. ”Mieli tuntee tiensä kuvan syvyyksiin. Etualalla olevan puun karheat oksat törmäävät meihin ikään kuin ne raapisivat silmämme ulos.” Pian Holmes keräsi tuhansien näkymien kokoelman. ”Oi, äärettömät runovolyymit, joita vaalin tässä pienessä lasi- ja kartonkikirjastossa! Hiivin yli Ramseksen valtavien piirteiden, hänen kallioon hakatun nubialaisen temppelinsä kasvoilla; kiipeän valtavaan vuorikristalliin, joka kutsuu itseään Kheopsin pyramidiksi.” Hän antoi tälle kuvatyypille jopa nimen: ”stereografi”, joka tulee latinankielisistä sanojen ”solid” ja ”writing” juurista.”

Holmes kehitti yksinkertaistetun stereoskoopin, joka voitiin valmistaa halvalla. Hän ei tarkoituksella patentoinut sitä, ja tämä sai aikaan amerikkalaisen stereografiabuumin, kun yhdysvaltalaiset yritykset valmistivat tuhansia laitteita.

Laite ylitti kaikki kulttuuri- ja luokkarajat: Älymystö käytti sitä pohdiskellakseen näön ja mielen mysteerejä, kun taas lapset vain tuijottivat hienoja näkymiä.

”Se oli myös sosiaalinen”, Heil sanoo. ”Perhe näkyi olohuoneessa, ja pojanpoika syöttää stereonäkymiä isoäidille, joka katselee niitä.”

Eurooppalaiset näkymät olivat usein kuuluisia antiikin maamerkkejä, linnoja ja katedraaleja. Yhdysvalloilla – nuorella maalla – ei ollut antiikkia, joten stereokuvaajat tallensivat sen sijaan Amerikan eeppisiä maisemia: lännen kanjoneita, Yosemiten kohoavia huippuja. Amerikkalaiset rakastivat myös ulkomaisia kohtauksia, ja he katselivat innoissaan egyptiläisiä kameleita, keskiaamerikkalaisia naisia, jotka murskasivat tortillajauhoja, lentäviä ilmalaivoja ja räjähtäviä tulivuoria. Viktoriaanisen ajan matkustaminen oli liian kallista muille kuin varakkaille, joten stereografi tarjosi virtuaalisia matkoja nousevalle keskiluokalle.

”Voisit jäädä kotiin ja matkustaa Ranskaan, Italiaan, Sveitsiin ja Kiinaan, ja voisit vierailla kaikissa näissä paikoissa takkatulen ääressä”, sanoo Denis Pellerin, Lontoon Stereoscopic Companyn (joka on yhä olemassa) johtaja. Eräs yrittäjä visioi jopa, että stereografian avulla voisi tehdä etäostoksia.

Stereoskopia alkoi muuttaa tiedettä. Tähtitieteilijät tajusivat, että jos he ottaisivat kuusta kaksi kuvaa – jotka olisi otettu kuukausien välein – niin se olisi kuin katselisi kuuta kaupungin kokoisten kasvojen avulla: ”Käytämme tieteen jättiläissilmiä”, kuten eräs tarkkailija kirjoitti. (Tekniikka tosiaan paljasti uusia kuun piirteitä.)

Taiteilijat käyttivät laitetta inspiraation lähteenä. Charlie Chaplin etsi tuloksetta ideaa seuraavaan elokuvaansa, kun hän vilkaisi stereografioita Yukonista. ”Tämä oli hieno aihe”, hän tajusi ja sai hetkessä idean seuraavaan menestyselokuvaansa The Gold Rush.

**********

1900-luvun lopulla stereografiavalmistajat alkoivat aggressiivisesti markkinoida tuotteitaan valtaville ja tuottoisille markkinoille: kouluille. Monien opetusteknologian tarjoajien tavoin he väittivät, että heidän uusi oppimuotonsa oli ainutlaatuisen opettavainen – jopa parempi kuin pelkät kirjat.

”Stereografi on ylivertainen tekstilaji, eikä hyvä opettaja luota niin paljon pelkkään painettuun tekstiin”, kirjoitti Underwood & Underwoodin & Underwood-yhtiö opettajan käsikirjassaan The World Visualized for the Classroom. Monet opettajat saatiin vakuuttuneiksi, ja joidenkin tietojen mukaan miljoonat oppilaat alkoivat käyttää stereoskooppeja. Keystone – toinen stereografiayhtiö – sanoi, että jokainen vähintään 50 000 asukkaan amerikkalainen kaupunki käytti ”Keystone-järjestelmää” kouluissaan.

Tässä oli kyse muustakin kuin koulutuksesta. Kyse oli uuden kognitio- ja käyttäytymistyylin luomisesta. Psykologian tiede oli uusi, ja sen kannattajat uskoivat, että lasten henkiset laitteistot olivat koulutettavissa tiukalla harjoittelulla. Asiantuntijoiden mukaan kolmiulotteisten kohtausten tutkiminen auttaisi terävöittämään lasten tarkkaavaisuutta. ”Kasvattajat kuvailivat lapsia aina kaoottisiksi ja keskittymättömiksi”, sanoo Meredith Bak, Rutgersin yliopiston lapsuudentutkimuksen apulaisprofessori. ”Ajatuksena oli, että lapset pitää opettaa katsomaan”, antamalla heille ”esineitä”, joita he voivat tutkia tarkkaan. Stereografi näytti sopivan tähän tarkoitukseen täydellisesti: Se sulki oppilaan näkökentän, poisti sylkykuppia heittelevien luokkatovereiden häiriötekijät ja sulki lapsen hiljaiseen mietiskelyyn. ”Oppilas sai kuvan, ja häntä kehotettiin katsomaan etualalle, katsomaan taustalle ja huomaamaan kuvan eri osat”, Bak kertoo. Eräs opettaja väitti, että laite ”kahlitsisi mielikuvituksen.”

Stereografien valmistajat vähättelivät laitteen ilmeistä iloa, jotta siitä saataisiin opettavainen. ”Stereografien käyttö ei ole leikkiä, se on työtä”, intonoi The World Visualized for the Classroom. Jos opettaja käytti sitä oikein, se veisi lapset ulkomaille. ”Ei liene liian toiveikasta uskoa, että lapsi saataisiin näin tietämään enemmän vieraiden tai kaukaisten maiden todellisesta elämästä kuin niissä vieraileva hätäinen tai huolimaton matkustaja usein tietää”, kirjoitti eräs opettaja.

Joitakin kirjallisuuden eliittejä stereografian yleistyminen huolestutti. Visuaalinen kulttuuri oli nousussa – stereoskooppien lisäksi viktoriaanit vaihtoivat innoissaan valokuvallisia käyntikortteja, katselivat lyhytelokuvia ja pyörittivät kinetoskoopeilla silmukoituja animaatioita, jotka olivat pohjimmiltaan samanlaisia kuin nykyiset animoidut GIF-tiedostot.

Ranskalainen runoilija Baudelaire sai tarpeekseen. Hän raivostui ja valitti ”tuhansia nälkäisiä silmiä… jotka kumartuvat stereoskoopin kurkistusaukkojen yli, ikään kuin ne olisivat ullakkoikkunoita äärettömään”. Osa tästä oli puhdasta snobismia, kuten kirjailija Heil toteaa. Elitistit vihasivat stereografia, ”koska se oli niin suosittu ja kouluttamattomien ihmisten omaksuma”, hän lisää. ”Vertaan sitä rock ’n’ rolliin 1950-luvulla.” Ja kuten uudelle medialle on tyypillistä, oli myös pornoa. Britannian hallituksen raportissa tuomittiin stereografiat, joissa ”naiset riisuutuvat, näyttävät alusvaatteensa ja istuvat tietyissä asennoissa erittäin vihjailevalla tavalla”; Ranska ryhtyi rankaisemaan niitä.

Lopulta stereografi kuoli uudempiin, lumoavampiin medioihin. Vaikka villitys kesti yli 60 vuotta, 1910-luvulle tultaessa postikorteista oli tullut kuuma uusi jaettava ja kerättävä valokuvaesine. Samoihin aikoihin saapui myös radio, joka syrjäytti stereografin lopullisesti sosiaalisesta olohuoneen viihteestä. Stereokuvat eivät koskaan hävinneet kokonaan; kolmiulotteiset kuvat ovat nauttineet muutamasta lyhyestä vierailusta elokuvissa ja ”View-Master”-lasten leluna 60-luvulla.

Mutta se ei ollut enää kaupungin puheenaihe. Kun ilmestyit ystäväsi luokse, he eivät enää kehottaneet sinua kurkistamaan heidän fantastiseen laitteeseensa.

**********

Kunnes VR tietysti ilmestyi uudelleen. Vuonna 2012 yrittäjä nimeltä Palmer Luckey julkisti Kickstarter-kampanjan Oculus Riftin valmistamiseksi, mikä sai aikaan päähän kiinnitettävän kolmiulotteisuuden renessanssin. Nykyinen VR syntyi pitkälti siksi, että sen vaatima teknologia – LCD-näytöt ja kallistusanturit – tuli yhtäkkiä halvaksi matkapuhelinten yleistymisen myötä. VR kamppailee kuitenkin joidenkin eksistentiaalisten kysymysten kanssa. Mihin se on tarkalleen ottaen hyvä? Onko olemassa asioita, jotka vaativat, että ne nähdään VR:ssä? Onko se uusin kolmiulotteinen villitys vai onko se tullut jäädäkseen?

Taiteilija Jim Naughtenin (Jim Naughten)

Etenkin dokumenttielokuvantekijät pureskelevat tätä ongelmaa. Ohjaaja Jeff Orlowski kuvasi Chasing Coral -elokuvan, 89 minuutin mittaisen dokumenttielokuvan tiedemiehistä ja sukeltajista, jotka suunnittelevat järjestelmän, jolla voidaan tallentaa time-lapse -kuvauksella koralliriuttojen valkaisua. VR:stä kiinnostuneena hän kuvasi myös kuuden minuutin VR-elokuvan vedenalaisesta toiminnasta. Perinteinen dokumenttielokuva on hänen mukaansa parempi kertomaan pitkää tarinaa, mutta VR antaa ihmisille erityisen fyysisen tunteen asiasta.

”Valtameret ovat lähes immersiivisen kokemuksen ruumiillistuma”, hän toteaa. ”Hyvin harvat ihmiset käyvät siellä. Hyvin harvat ihmiset sukeltavat. Ja kaikista kokemuksista, joissa haluat katsella ympärillesi kaikki 360 astetta, veden alle meneminen on suuri.” Siitä puuttuu kuitenkin sosiaalinen ulottuvuus. Ystävät voivat kokoontua katsomaan hänen tavallista dokumenttielokuvaansa sohvalle, mutta VR ”ei ole vielä yhteisöllinen kokemus.”

Onko VR todella ”empatiakone”? Monien kriitikoiden mielestä tämä kehuminen on liioiteltua. Voidaan tehdä tirkistelevää, tunteetonta VR:ää yhtä helposti kuin älykästä, älykästä VR:ää. Joidenkin tieteellisten tutkimusten mukaan väite ei kuitenkaan ole pelkkää hypetystä. Jeremy Bailenson – Stanfordin viestinnän professori – on testannut VR:ää yli kymmenen vuoden ajan ja todennut, että harkitusti käytettynä se voi todellakin lisätä katsojan kykyä ymmärtää toisenlaista näkökulmaa. Se soveltuu erinomaisesti ”roolipelaamiseen”. Hän on jopa luonut VR-simulaation, joka asettaa sinut teurastettavan lehmän asemaan, ja se on niin intensiivinen, että katsojat lähtevät sieltä järkyttyneinä.

Juuri siksi Bailenson onkin sitä mieltä, että VR on hyvä vain lyhyisiin kokemuksiin: Se on liian aistinvaraisesti intensiivistä yli 20 minuutin ajan. Ja vaikka se vaikuttaa varmasti loistavalta välineeltä kouluille, kysymys siitä, miten se auttaa opettamisessa, on vielä tieteellisesti ratkaisematta.

Voi hyvinkin olla, että VR:ää päädytään käyttämään myös arkipäiväisiin tarkoituksiin. Walmart käyttää sitä työntekijöiden kouluttamiseen; Bailenson on perustanut yrityksen, joka käyttää VR:ää auttamaan jalkapalloilijoita pelien opiskelussa. Ehkä me todella käytämme sitä pian ruoan tilaamiseen. Tämä on monin tavoin usein median pitkän aikavälin käyrä, kuten George Washingtonin yliopiston professori Schiavo toteaa. Ihmiset luulivat, että stereoskooppi mullistaisi tapamme omaksua tietoa – mutta näin ei koskaan käynytkään.

”Se on kuin: ’Okei, nyt näemme enemmän asioita, se on siistiä!'”, hän sanoo. Innostumme uudesta mediasta ja kesytämme sen sitten nopeasti: inhimillisen katseen perimmäinen todellisuus.