Sisäpoliittiset kysymykset

Fraser toimi pääministerinä maaliskuuhun 1983 asti; sitten työväenpuolue palasi valtaan, ja Robert (Bob) Hawken kausi kesti vielä pidempään. Kollegoiden painostuksesta Hawke erosi joulukuussa 1991, ja Paul Keating seurasi häntä puoluejohtajana ja pääministerinä. Äänestäjät vaihtuivat maaliskuussa 1996, ja John Howard johti liberaalipuolueen ja kansallispuolueen (ent. vuoteen 1983 asti Country) koalitiota, joka pysyi vallassa 11 vuotta. Jokainen hallitus voitti vähintään kaksi peräkkäistä vaalia ja useimmat jopa useampia, mikä on osoitus valtavirran tyytyväisyydestä. Työväenpuolueen johtajiin kuului käytännössä yhtä paljon keskiluokkaisia ammattilaisia kuin liberaalien johtajiin, ja ainakin virassa ollessaan työväenpuolue piti talouden johtamista taloudellisen rationalismin sanelun mukaisesti tuskin yhtä tärkeänä. Näillä mittapuilla talous pärjäsi hyvin, vaikkakin se kärsi ajoittaisista takaiskuista (erityisesti vuoden 1990 tienoilla). Teollisuus taantui huomattavasti, mutta sen vastapainoksi monipuolistuminen ja tehokkuus lisääntyivät jonkin verran. Perushyödykkeiden vienti pysyi elintärkeänä, ja kansainvälisillä hintavaihteluilla oli vähemmän välittömiä vaikutuksia kuin aiemmin. Työttömyysluvut olivat korkeammat kuin edellisellä sukupolvella, mutta työelämässä oli enemmän naisia. Monet australialaiset nauttivat mukavuudesta, jopa vauraudesta. Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 2000 tekemän tutkimuksen mukaan Australia sijoittui elämänlaadun suhteen maailman neljänneksi.

Aina oli myös jonkin verran köyhyyttä ja lohduttomuutta. Vaikka vallitsevissa puheissa korostettiin ihmisoikeuksia, tasa-arvoa, vapautta ja potentiaalia, vanhat käsitykset sosiaalisesta homogeenisuudesta näyttivät, jos mikä, olevan vielä kauempana toteutumisesta. Yksi laajeneva jakolinja oli Australian suurkaupunkien ja maaseudun välinen jako. Tämä jännite auttoi luomaan 1990-luvun merkittävimmän ilmiön, One Nation -liikkeen. Pauline Hansonin johtama One Nation -liike vetosi vanhempaan ja ei lainkaan myyttiseen Australiaan, jossa vallitsi anglo-kelttien etnisyys ja vankka itsenäisyys. Hanson itse voitti vaalit liittovaltion parlamenttiin vuonna 1996, ja Queenslandin osavaltion vaaleissa vuoden 1998 puolivälissä myös useat hänen kannattajistaan menestyivät. Hanson menetti paikkansa vuonna 1998, ja hänen liikkeensä hajosi sittemmin, mutta jo sen olemassaolo kertoi jotakin kansallisesta mielialasta.

Vuonna 1992 tehty paljon julkisuutta saanut päätös (Mabo-tapaus) näytti lupaavan alkuperäiskansojen maaoikeuksia koskevien vaatimusten radikaalia legitimointia. Se vahvisti, että Australia oli jo ensimmäisten valkoisten uudisasukkaiden saapuessa miehitetty Britannian lain mukaan tunnustettavalla tavalla. Tuomioistuin päätti myös, että vaikka alkuperäiskansojen omistusoikeus oli hävitetty laajoilta alueilta, se saattoi edelleen olla olemassa vuokra-alueilla ja miehittämättömillä kruunun mailla. Tämän seurauksena annettua Native Title Act -lakia (1993) ei onnistuttu riitauttamaan, ja sittemmin High Court päätti vuonna 1996 antamassaan tuomiossa (Wik-tapaus), että alkuperäiskansojen omistusoikeus ja pastoraalinen vuokraoikeus voivat olla olemassa rinnakkain. Aboriginaalien syntyperästä tuli ylpeyden aihe, ja 2000-luvun alkuun mennessä noin puoli miljoonaa ihmistä tunnusti olevansa aboriginaaleja.

Tällaisista edistysaskeleista huolimatta monien aboriginaalien kokemusten synkkyys säilyi jyrkkänä ja huolestuttavana – sairauksilla, alkoholismilla ja väkivallalla oli kaikilla oma osuutensa. Aboriginaalimiesten lukuisat kuolemantapaukset virallisen huostaanoton aikana lisäsivät tätä tunnetta, ja vielä enemmän se, että vedottiin siihen pitkään historiaan, jossa aboriginaaliperheet erotettiin väkisin toisistaan. Vaikka kaikki hallitukset pitivät rotujen välistä sovintoa suotavana, ne olivat haluttomia pyytämään virallisesti anteeksi menneisyyden vääryyksiä.

Keskustelu perustuslain muuttamisesta kiihtyi 1990-luvun lopulla, ja monet pitivät ajankohtaa sopivana siirtymiselle tasavaltalaisuuteen. Kun asiasta kuitenkin äänestettiin kansanäänestyksessä vuonna 1999, republikaanit olivat erimielisiä siitä, kuinka radikaali heidän toivomansa muutoksen tulisi olla. Koska monet muut australialaiset pitivät edelleen kiinni perinteisistä ja jopa monarkkisista tunnelmista, kansanäänestys epäonnistui ratkaisevasti.

Neljän peräkkäisen vaalivoiton jälkeen John Howard ja liberaalien ja kansallismielisten koalitio pyyhkäistiin vallasta Kevin Ruddin ja työväenpuolueen vaalivoiton myötä marraskuussa 2007. Ruddin aikana työväenpuolue kannatti ennakoivaa sisäpolitiikkaa ympäristön säilyttämiseksi, koulutuksen, julkisten sairaaloiden ja maan infrastruktuurin parantamiseksi sekä oikeudenmukaisen ja joustavan työympäristön luomiseksi kaikille australialaisille. Rudd kannatti myös suunnitelmaa australialaisten sotilaiden kotiuttamiseksi Irakista, jossa he olivat avustaneet Yhdysvaltain johtamaa sotatoimia. Historiallisessa puheessaan 13. helmikuuta 2008 Rudd esitti virallisen anteeksipyynnön aboriginaalikansoille väärinkäytöksistä, joita he olivat kärsineet Australian aikaisempien hallintojen aikana.

Helmikuun 7. päivänä 2009 australialaisia ravisteli syvästi sarja puskapaloja (jotka olivat seurausta kohonneista lämpötiloista, kuivuudesta kuivuneesta kasvillisuudesta ja myrskytuulista), jotka pyyhkäisivät läpi Victorian osavaltiossa tappaen 173 ihmistä, haavoittaen noin 500:aa muuta ja tuhoten lukuisia taloja. Kuolettavin näistä ”mustan lauantain” tulipaloista syttyi viallisesta sähköpylväästä lähellä Kilmore Eastin kaupunkia, 60 kilometriä Melbournesta pohjoiseen. Pelkästään tämä tulipalo vaati 121 ihmisen hengen. Koko osavaltiossa aloitettiin massiiviset pelastustoimet, ja tuhannet vapaaehtoiset auttoivat eloonjääneiden ja uhrien perheiden majoittamisessa ja huolehtimisessa. Kun kuninkaallinen komissio julkaisi elokuussa 360-sivuisen väliraporttinsa tragediasta, se suhtautui erittäin kriittisesti moniin Victorian pelastuspalveluviranomaisten toimintaan.

Vuonna 2009 Ruddin ympäristöaloitteen kulmakivi, päästökauppajärjestelmä, ei päässyt läpi, ja kun hän vuonna 2010 peruutti lainsäädännön, hänen toimintaansa kritisoitiin joiltakin tahoilta araksi. Ruddin valta-asemaa uhkasi lisäksi yritysryhmien jyrkkä vastustus kiisteltyä resurssien supervoittoveroa kohtaan, joka oli suunnattu kaivosteollisuudelle ja jonka oli määrä tulla voimaan vuonna 2012. Ruddin kannatus työväenpuolueessa väheni niin paljon, että hän ei edes osallistunut kesäkuussa 2010 järjestettyyn johtoäänestykseen, jossa Julia Gillard korvasi hänet puoluejohtajana. Hänestä tuli Australian ensimmäinen naispääministeri.

Lyhyesti virkaanastumisensa jälkeen Gillard vaati uusia vaaleja, jotka järjestettiin elokuun lopussa (ks. Australian liittopäivävaalit 2010). Tulokset olivat erittäin niukat, eivätkä työväenpuolue eivätkä liberaalit saaneet suoraa enemmistöä edustajainhuoneessa. Työväenpuolue sai lopulta useiden riippumattomien ja vihreiden kansanedustajien tuen, minkä ansiosta Gillard pystyi muodostamaan vähemmistöhallituksen syyskuun alussa.

Gillardin kausi työväenpuolueen johtajana ja pääministerinä oli myrskyisä. Sekä Gillardin että hänen puolueensa suosio laski seuraavina vuosina. Kesäkuussa 2013 Gillard vaati työväenpuolueen johtoäänestystä, ja Rudd kukisti hänet. Tämän jälkeen Gillard erosi pääministerin tehtävästä, ja Rudd tuli hänen seuraajakseen. Työväenpuolueen sisäiset riidat, hidastuva kansantalous ja kiistat hallituksen maahanmuuttopolitiikasta vaikuttivat osaltaan siihen, että työväenpuolueen yleinen kannatus laski jatkuvasti, ja Ruddin kausi pääministerinä kesti vain muutaman kuukauden. Syyskuun 7. syyskuuta pidetyissä parlamenttivaaleissa liberaalipuolueen johtajan Tony Abbottin johtama liberaalien ja kansallismielisten koalitio saavutti voiton. Rudd ilmoitti tämän jälkeen eroavansa puolueensa johtajan tehtävästä, vaikka hän säilyttikin paikkansa parlamentissa.

Pääministerinä Abbott otti käyttöön useita politiikkoja, jotka osoittautuivat monien australialaisten suosiossa, kuten turvapaikanhakijoita kuljettavien veneiden käännyttämisen ja hyväksyttyjen pakolaisten myöntämisen vain tilapäisiksi, kolmivuotisiksi viisumeiksi. Hän myös kumosi kasvihuonekaasupäästöjen aiheuttajien verot sekä rauta- ja hiilikaivostoiminnan voitot. Hallituksen jatkuessa hänen muuta talouspolitiikkaansa ja sosiaalista konservatismiaan arvosteltiin kuitenkin, ja hänen hallintonsa kärsi alhaisista mielipidemittausluvuista. Malcolm Turnbullin 14. syyskuuta 2015 esittämä haaste puolueen johtoon johti Abbottin tappioon, ja seuraavana päivänä Turnbullista tuli Australian 29. pääministeri. Ensimmäisen virkavuoden aikana konservatiivit kärsivät suosion menetyksestä, mutta onnistuivat säilyttämään niukan enemmistön heinäkuun 2016 liittopäivävaaleissa, ja Turnbull pysyi pääministerinä.

Turnbullin yhden paikan enemmistö antoi hänelle vain vähän liikkumavaraa politiikassa, ja hänen maltillinen kantansa yhteiskunnallisissa kysymyksissä jätti hänet alttiiksi puolueensa konservatiivisiiven haasteille. Hän johti kuitenkin voimakasta talouskasvua, johon liittyi alhainen inflaatio, alhainen työttömyys ja kukoistavat asuntomarkkinat. Marraskuussa 2017 australialaiset äänestäjät ilmaisivat tukensa samaa sukupuolta olevien avioliiton laillistamiselle ei-sitovassa postikansanäänestyksessä. Turnbull lupasi, että hänen hallituksensa työskentelisi tarkistamaan Australian vuoden 2004 Marriage Amendment Act -lakia, jossa avioliitto määriteltiin miehen ja naisen väliseksi, ja joulukuussa 2017 parlamentti äänesti ylivoimaisesti tasa-arvoisen avioliiton puolesta.

Turnbullin kannatus kuitenkin notkahti vuonna 2018, kun populistinen maahanmuuttovastainen One Nation -puolue kuori äänestäjiä liberaalien oikealta siiveltä, kun taas Keskustan allianssi vei äänestäjiä sen maltilliseen ryhmään. Pääministerin haavoittuvuus korostui, kun hän joutui luopumaan kiistellystä päästövähennysohjelmasta 20. elokuuta 2018. Turnbull oli syrjäytetty liberaalien johtajana vuonna 2009 vastaavanlaisen ilmastopolitiikkaa koskeneen riidan vuoksi, ja siirto käynnisti viikon dramaattiset manööverit puolueen ylimmissä riveissä. Turnbull selviytyi 21. elokuuta sisäministerinsä Peter Duttonin johtamishaasteesta, ja seuraavana päivänä hän hylkäsi yritysveron alennusta koskevan lakiesityksen, joka oli ollut liberaalien vuoden 2016 vaaliohjelman keskeinen osa. Puolueen sisäinen kapina kärjistyi 24. elokuuta, kun Turnbull luopui vallasta painostuksen alla; neljättä kertaa alle vuosikymmeneen Australian pääministeri oli syrjäytetty oman puolueensa toimesta. Konservatiivit liittoutuivat Turnbullin kabinetin rahastonhoitajan Scott Morrisonin taakse, ja Morrison voitti Duttonin niukasti puolueen sisäisessä äänestyksessä puolueen johtajaksi ja Australian pääministeriksi.

Kun riippumaton ehdokas voitti Turnbullin vapautuneen paikan täyttämiseksi järjestetyt täytevaalit edustajainhuoneessa lokakuussa 2018, vallassa oleva liberaalien ja kansallismielisten koalitio menetti niukan enemmistönsä, ja Morrison huomasi johtavansa vähemmistöhallitusta. Morrisonin johdolla Australian talous jatkoi vaurastumistaan, mutta sitä uhkasi yhä enemmän asuntomarkkinoiden heikkeneminen. Bill Shortenin johtama työväenpuolue väitti, että vahvan talouden hyödyt eivät olleet jakautuneet koko Australian yhteiskunnan kesken, ja se suhtautui kriittisesti koalition energiapolitiikkaan ja ilmastonmuutosta koskevaan lähestymistapaan erityisesti kuivuuden aiheuttamien pensaikkopalojen sekä viimeaikaisten pyörremyrskyjen ja tulvien aiheuttaman epidemian jälkeen. Työväenpuolue lähti toukokuun 2019 liittopäivävaaleihin ylivoimaisella johtoasemalla ennakkoäänestyksissä, mutta Morrison ja koalitio saavuttivat huikean voiton säilyttääkseen vallan.

Monet tarkkailijat syyttivät ilmastonmuutoksen vaikutuksia, kun syyskuussa 2019 alkaneet valtavan tuhoisat pensaikkopalot raivosivat ympäri Australiaa. Ennätyshelteet, pitkittynyt kuivuus, kovat tuulet, salamointi ja hajanaiset tuhopoltot vaikuttivat kaikki laajalle levinneeseen tulipalojen vyöryyn, joka vaikutti jokaiseen Australian osavaltioon ja jatkui vuoden 2020 alkupuolella. Noin 17,9 miljoonaa hehtaaria (7,3 miljoonaa hehtaaria) oli palanut koko maassa tammikuun ensimmäiseen viikkoon mennessä, ja yli kaksi tusinaa ihmistä oli menettänyt henkensä. Pelkästään Uudessa Etelä-Walesissa paloi yli 12 miljoonaa hehtaaria (noin 5 miljoonaa hehtaaria).