Sepsiksen jälkeinen oireyhtymä: yleiskatsaus suhteellisen uuteen diagnoosiin

Esittely

Sepsis on henkeä uhkaava elinten toimintahäiriö, jonka aiheuttaa ihmiskehon häiriintynyt reaktio infektioon (Singer ym, 2016). Pohjimmiltaan elimistö ei hyökkää ainoastaan infektion kimppuun normaalin immuunivasteen mukaisesti, vaan se alkaa hyökätä myös omia elimiään ja kudoksiaan vastaan.

Sepsis, jota Maailman terveysjärjestö WHO (World Health Organization) on pitänyt maailmanlaajuisena terveysprioriteettina (World Health Priority) (WHO, 2017), voi edelleen kehittyä septiseksi sokiksi. Tämä on alatila, jossa verenkierron ja aineenvaihdunnan vasteet lisäävät kuolleisuutta; sille on ominaista jatkuva hypotensio ja kohonnut laktaattipitoisuus (Singer ym., 2016). Laatikossa 1 esitetään sekä sepsiksen että septisen sokin määritelmät.

Post-sepsis -oireyhtymä on nimitys kokoelmalle oireita, joita ihmisille voi kehittyä sepsiksen jälkeen ja jotka vaihtelevat vakavuudeltaan ja joilla on sekä henkilökohtaisia että taloudellisia seurauksia. Tässä artikkelissa tarkastellaan sepsiksen jälkeisen oireyhtymän aiheuttamaa taakkaa aikuisilla ja lapsilla, selvitetään sen fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia ja käsitellään sairaanhoitajien vastuuta potilaita ja perheitä kohtaan.

Kuormitus

Sepsiksen jälkeinen oireyhtymä on laajalle levinnyt; vähintään joka kuudennella sepsiksen jälkeen eloonjääneellä on vakavia ja pysyviä toimintarajoitteita, joihin kuuluu vähintään yksi uusi toimintarajoite päivittäisissä elintoiminnoissa (Prescott ja Angus, 2018). Eräässä sepsiksestä selviytyneitä koskeneessa tutkimuksessa todettiin, että fyysinen ja kognitiivinen heikkeneminen heidän terveydentilastaan oli ilmeistä vielä ainakin kahdeksan vuotta sairaalasta kotiutumisen jälkeen (Iwashyna ym., 2010).

Yleisesti sepsiksen jälkeisen oireyhtymän fyysiset vaikutukset ovat yleisempiä kuin psyykkiset vaikutukset (Hofhuis ym., 2008). Alueet, joilla sepsiksestä selvinneet eroavat eniten yleisväestöstä, ovat fyysinen terveys, mielenterveys ja elinvoimaisuus (Hofhuis ym., 2008).

Tutkimukset ovat osoittaneet, että jopa 40 % ihmisistä, jotka kotiutetaan sairaalasta sairastettuaan sepsiksen, kuolee kahden vuoden kuluessa, ja vähintään 60 % joutuu uudelleen sairaalaan vuoden kuluessa (Prescott ja Angus, 2018; Thompson ym., 2018; Shankar-Hari ja Rubenfeld, 2016). Lisäksi kaksi vuotta kotiutumisen jälkeen sepsiksestä selviytyneillä oli korkeammat terveydenhuoltokustannukset kuin muilla kriittisen sairauden kokeneilla potilailla (Thompson ym., 2018). Sepsiksen sairaalahoidon kustannukset muodostavat vain noin 30 prosenttia sepsiksen kokonaiskustannuksista, sillä sairaalan ulkopuolinen terveydenhuolto ja menetetty tuottavuus maksavat paljon enemmän kuin yleisesti tunnustetaan (Tiru ym., 2015).

Fyysiset vaikutukset

Sepsiksen jälkeisen oireyhtymän fyysiset vaikutukset voivat olla tuhoisia, eivätkä potilaat välttämättä pysty palaamaan töihin niin nopeasti kuin he olivat odottaneet; tällä voi olla valtavia seurauksia henkilökohtaiseen elämään ja perhe-elämään sekä taloudellisia kustannuksia yhteiskunnalle.

Vaikutukset vaihtelevat yksilöittäin – toisinaan varsin dramaattisesti. Jotkut kokevat piileviä fyysisiä vaikutuksia, kuten lisääntynyttä väsymystä tai vaisuutta. Toisille kehittyy ilmeisempiä fyysisiä vaikutuksia, kuten lihasvoiman heikkeneminen, joka voi johtaa lihasten kuihtumiseen ja toimintakyvyttömyyteen (Chao ym., 2014).

Kätkettyjä fyysisiä vaikutuksia, kuten akuuttia munuaisten vajaatoimintaa, voi olla vaikeampi havaita ja siksi niitä voi olla vaikeampi seurata. Akuutti munuaisten vajaatoiminta ja jo olemassa olevien sairauksien etenemisen nopeutuminen ovat yleisiä fyysisiä vaikutuksia sepsiksen jälkeisessä oireyhtymässä; kotiutettujen potilaiden on oltava tietoisia tästä, jotta he voivat seurata oireita ja tietävät hakea apua tarvittaessa (Prescott ja Angus, 2018; Elfeky ym., 2017).

Sepsiksen läpikäyneillä on myös riski sairastua komplikaatioihin, kuten diabetekseen ja sydän- ja verisuonitauteihin (Shankar-Hari ja Rubenfeld, 2016).

Ei ole käytännöllistä varustaa selviytyjiä yksityiskohtaisella tietämyksellä kaikista fyysisistä oireista, joita heille voi kehittyä tai olla kehittymättä sepsiksestä selviytymisen jälkeen; potilaille, sukulaisille ja hoitajille olisi kuitenkin tiedotettava, keneen ottaa yhteyttä, jos selviytyjä alkaa saada oireita, joista he ovat huolissaan. Laatikossa 2 luetellaan sepsiksen jälkeisen oireyhtymän yleisiä oireita.

Psykologiset vaikutukset

Sepsiksen jälkeisen oireyhtymän psykologiset vaikutukset jäävät usein huomaamatta, mutta ne voivat olla uskomattoman heikentäviä. Sepsiksestä selvinneillä on todettu olevan kohonnut riski:

• Kehittää ahdistusta ja masennusta;
• Kokea väsymystä ja uniongelmia (Huang ym., 2018).

Eräässä tutkimuksessa ahdistuneisuutta esiintyi jopa 32 %:lla sepsiksestä eloonjääneistä, kun taas masennusta esiintyi 29 %:lla; ne, joille kehittyi mielenterveyden komplikaatioita, kokivat ne usein pysyväksi ongelmaksi jokapäiväisessä elämässä vuoden kuluttua kotiutumisesta. Lisäksi tutkimuksessa todettiin, että 44 prosentille sepsiksestä selviytyneistä kehittyy todennäköisesti posttraumaattinen stressihäiriö (Prescott ja Angus, 2018).

Sairaalahoidossa olevien naispotilaiden on todettu kuolevan todennäköisemmin sepsiksen seurauksena kuin miespuolisten potilaiden (Elfeky ym., 2017); tämä viittaa siihen, että miespuolisia sepsiksestä selviytyneitä voi olla enemmän kuin naispuolisia. Yleisesti tunnustetaan, että miehet hakevat naisia epätodennäköisemmin tukea mielenterveysongelmiin, joten voi olla vielä tärkeämpää varmistaa, että sepsiksestä selviytyneille miehille annetaan tietoa mielenterveysongelmista, joita heille voi kehittyä kotiutumisen jälkeisinä kuukausina ja vuosina.

Sepsiksen jälkeinen oireyhtymä lapsilla

Sepsis on yksi 10:stä eniten kuolemaan johtavasta kuolemantapauksesta lapsilla ja nuorilla koko maailmassa. Alle vuoden ikäiset lapset ja lapset, joilla on sairauksia, kuten syöpä, ovat alttiimpia sairastumaan sepsikseen kuin ikätoverinsa (WHO, 2018). Ne, jotka jäävät henkiin, voivat myös sairastua sepsiksen jälkeiseen oireyhtymään.

Vauvoilla sepsiksen jälkeisen oireyhtymän oireita saatetaan havaita vasta, kun he tulevat kouluikään ja huomaavat jäävänsä akateemisesti jälkeen ikätovereistaan tai kun näyttää siltä, etteivät he kehity normaalisti (Als ym., 2013). Als ym. (2013) havaitsivat myös, että lapsilla, joilla oli sepsiksen jälkeinen oireyhtymä, oli todennäköisemmin lyhyempi keskittymiskyky, heikompi muisti ja siten alhaisempi älykkyysosamäärä.

Pienessä tutkimuksessa, jossa seurattiin lapsia jopa neljän vuoden ajan sepsiksen jälkeen, havaittiin, että:

• Heidän kognitiiviset toimintonsa olivat keskimääräistä heikommat;
• Heidän todennäköisyytensä oli hieman suurempi, että he joutuisivat käymään erityiskouluja tavalliseen kouluopetukseen hakeutumisen sijasta (Bronner ym., 2009).

Implikaatiot käytäntöön

Tutkimuksissa on havaittu merkittäviä puutteita ensihoitajien, sairaanhoitajien ja lääkäreiden tietämyksessä sepsiksestä; tämä puute on kuitenkin vähenemässä (Matthaeus-Kraemer ym., 2016; Yealy ym., 2015). Tutkimukset ovat myös osoittaneet, että suuri osa väestöstä on tietoinen sepsiksestä, mutta ei tiedä sen mahdollisista jälkivaikutuksista (Huang ym., 2018).

Kymmenvuotisessa taiwanilaisessa tutkimuksessa havaittiin, että niiden ihmisten eloonjäämisaste, jotka saivat kuntoutushoitoja sepsiksen vuoksi teho-osastolla (ICU) olon jälkeen, oli parempi kuin niiden, jotka eivät saaneet tällaisia hoitoja (Chao ym., 2014). Tämä osoittaa selvästi, että potilaat eivät välttämättä ole ”toipuneet” vain siksi, että heidät katsotaan lääketieteellisesti kotiutuskelpoisiksi.

Ei ole ilmeistä, mitkä potilaat kehittävät sepsiksen jälkeisen oireyhtymän; siksi sairaanhoitajien olisi kotiutuksen yhteydessä harkittava sepsiksen jälkeen eloonjääneiden ohjaamista kuntoutusterapioihin, kuten fysioterapiaan ja toimintaterapiaan, asiaankuuluvaa seurantaa varten. Tehohoidosta lähtevien potilaiden tulokset määräytyvät loppujen lopuksi yhtä paljon jatkohoidon kuin tehohoitoympäristössä annetun hoidon perusteella (Bion, 2012).

Sepsis on yleisin ei-sydänperäinen syy teho-osastolle ottamiselle (Holland ja Moss, 2017), joten erityisesti teho-osaston sairaanhoitajilla on vastuu sen varmistamisesta, että potilailla ja heidän perheillään on kotiutumisensa yhteydessä asiaankuuluvaa ja helposti saatavilla olevaa tietoa ja neuvoja. Potilaille on annettava:

• realistiset odotukset siitä, voivatko he odottaa palaavansa aiemmalle toimintakykynsä tasolle ja kuinka nopeasti;
• tietoa tukipalveluista ja asiaankuuluvista hoitomuodoista.

Koska jotkin potilaat kotiutetaan muusta kuin teho-osastosta, asianmukaista kotiutusneuvontaa on oltava saatavissa kaikilta aloilta (Johns ym., 2010).

Kun potilas on lapsi, sairaanhoitajien on kiinnitettävä huomiota vanhempien tuen tarpeisiin, sillä he – erityisesti äidit – voivat kokea emotionaalista rasitusta lapsensa sairastuttua sepsikseen ja/tai joutuessaan sairaalahoitoon tehohoitoon (Buysse ym., 2008).

Kotiutumisen jälkeen tarvitaan moniammatillista toimintamallia niiden potilaiden tukemiseksi, jotka saattavat kokea sepsiksen jälkeisen oireyhtymän oireita. Sairaanhoitajien rooliin lähi- ja perusterveydenhuollossa voisi kuulua sen varmistaminen, että potilaat saavat tarpeidensa mukaiset palvelut. Tähän voi kuulua yleislääkärin, liitännäissairaanhoidon ammattilaisten tai mielenterveyspalveluiden osallistuminen.

Johtopäätökset

Sepsiksen jälkeisestä oireyhtymästä, sen esiintyvyydestä, merkeistä ja oireista, hoidosta ja hoivasta on vain vähän tutkimusta. Lisätutkimuksia tarvitaan, jotta saadaan lisää tilastotietoa oireyhtymän esiintyvyydestä eri potilasdemografioissa, jotta voidaan laatia lopullisempi luettelo sepsiksestä selviytyneiden kokemista oireista ja jotta voidaan määrittää, miten terveydenhuollon ammattilaisia voidaan parhaiten kouluttaa sepsiksen jälkeisestä oireyhtymästä tiedottamisesta ja sen hoidosta. Lisäksi tarvitaan lisätutkimuksia, joissa selvitetään riskitekijöitä, jotka voivat osoittaa, mitkä potilaat sairastuvat todennäköisemmin sepsiksen jälkeiseen oireyhtymään ja kuinka vakavaan oireyhtymään.

Tällä välin kaikkien terveydenhuollon ammattihenkilöiden, erityisesti sairaanhoitajien ja perusterveydenhuollossa työskentelevien, vastuulla on lisätä tietämystään sepsiksen jälkeisestä oireyhtymästä, jotta he voivat paremmin tukea sepsiksen jälkeen eloonjääneitä potilaita ja heidän perheitään. Sairaanhoitajien kouluttajien ja sepsiksen opetuksen ja koulutuksen järjestäjien olisi pyrittävä sisällyttämään koulutusohjelmiinsa tietoa sepsiksen jälkeisestä oireyhtymästä tilan tunnettuuden lisäämiseksi. Yhdistyneen kuningaskunnan Sepsis Trust -järjestön kaltaiset organisaatiot tarjoavat tukea eloonjääneille ja tietolehtisiä, joita terveydenhuollon organisaatiot voisivat käyttää, kun tätä suhteellisen uutta diagnoosia koskevaa lisätyötä tehdään.