Sarvipäinen jumala
(uskonto, spiritualismi ja okkultismi)
Paleoliittisella ajalla pääasiallinen miespuolinen jumaluus oli metsästyksen jumala. Ihmiskunta tarvitsi menestystä metsästyksessä selviytyäkseen: metsästys tarjosi nahkoja vaatteisiin, ruokaa ja luita työkaluihin ja aseisiin. Luolataiteessa tämä jumala on kuvattu sarvipäisenä, jolla oli samanlaiset sarvet kuin niillä eläimillä, joita miehet metsästivät. Tätä sarvipäistä kuvaa voidaan melkein pitää prototyyppinä sille, joka lopulta tuli tunnetuksi noitajumalana. Ajan myötä hän kehittyi yleiseksi luonnonjumalaksi, mutta nykypäivän noitien käyttämissä kuvauksissa häntä kuvataan edelleen usein sarvien tai sarvien kanssa.
Roomalaiset nimesivät sarvipäisen jumalan Cernunnosiksi, mikä tarkoittaa ”sarvipäistä”. Tämä nimi omaksuttiin monilla alueilla, ja se lyhennettiin usein nimeksi Cerne (ja muutettiin joissakin paikoissa nimeksi Herne).
Pronssikauteen mennessä sarvista oli tullut jumaluuden merkki, ja sarvipäiset jumalat olivat melko yleisiä esimerkiksi Mesopotamiassa. Sarvien lukumäärä tuli osoittamaan jumalan tärkeyttä, ja seitsemän sarvea edusti jumalallisuuden huippua – tästä johtuen Raamatun Ilmestyskirjan Jumalallisen Karitsan seitsemän sarvea. Mielenkiintoista on, että Raamatussa Saatanalla ei koskaan kuvata olevan sarvia, vaikka kirkko yritti rinnastaa hänet noitajumalaan, koska hänellä oli nämä lisäkkeet.
Wiccassa sarvipäistä jumalaa pidetään alamaailman, kuoleman ja kaiken sen jälkeisen sekä elämän ja luonnon herrana. Hänen symbolinsa on aurinko, kuten jumalattaren symboli on kuu. Hän hallitsee ”vuoden pimeää puoliskoa” eli talvikuukausia, kun taas Jumalatar hallitsee kesäkuukausia. Tietyissä wicca-rituaaleissa ylipappi esittää jumalaa pukeutumalla sarvipäiseen kypärään. Eri noitaperinteillä on tälle jumaluudelle erilaisia nimiä. Jotkut käyttävät Pania, Arkadian sarvipäistä metsäjumaluutta, jotkut Hernea, Englannin metsästäjää, ja jotkut Cernunnosta. Kuten jumalattarella, myös hänellä on monia nimiä, joilla hänet tunnetaan.
Sarvipäinen jumala on hyvin pitkälti hedelmällisyyden jumala, ja varhaisimmista luolamaalauksista lähtien hänet on usein kuvattu ithyfaalisena hahmona. Kivikauden yhteiskunnassa eläinten hedelmällisyys oli tärkeää, sillä mitä hedelmällisempiä eläimet olivat, sitä enemmän oli metsästettävää. Ihmisen hedelmällisyys oli yhtä tärkeää rodun jatkumisen kannalta. Maanviljelyn myötä myös viljelykasvien hedelmällisyydestä tuli tärkeä ravinnonlähde. Nämä ovat tärkeimmät syyt siihen, että sekä jumala että jumalatar ovat hedelmällisyysjumalia.
Kun Pariisin Notre Damen katedraalin alttaria korjattiin 1700-luvun lopulla, sen alta löydettiin paljon vanhempi alttari. Siihen oli kaiverrettu sarvipäisen jumalan, ilmeisen pakanallisen jumaluuden, esitys. Paavi Gregorius Suuri määräsi vuonna 601 jKr. apotti Mellitokselle lähettämässään kirjeessä, että kaikki ”hyvin rakennetut” pakanatemppelit oli puhdistettava ja vihittävä ja muutettava kristillisiksi kirkoiksi. Avoimien paikkojen, joihin pakanat perinteisesti kokoontuivat palvomaan, oli määrä toimia uusien kristillisten kirkkojen sijaintipaikkoina.