Olen 18-vuotias tyttö, aloitan syksyllä yliopiston. Asun perheeni kanssa enkä tule muuttamaan pois lähitulevaisuudessa taloudellisista syistä. En tiedä kauanko vielä kestän heräämistä tässä paskassa talossa. Se on melkein lahoamassa ja kaikki on niin ällöttävää. Jos joskus siivoamme huoneen tai remontoimme jotain, se johtuu siitä, että minä pyysin sitä ja suurimman osan ajasta tein sen itse. Perheessäni ei siis perushygienia ole mikään asia, jouduin keksimään kaiken itse (esim. suihku päivittäin, hampaiden pesu 2x päivässä jne.). Ala-asteella onnistuin jotenkin saamaan kavereita, vaikka piti yrittää kovasti. Opin pitämään itsestäni huolta, käytin meikkiä 12-vuotiaasta lähtien, käytin muodikkaita vaatteita, muotoilin hiuksiani jne. Mutta se ei riittänyt. Jotkut pojat kiusasivat minua ulkonäköni vuoksi (epämiellyttävät kasvot, iso nenä). Yksi heistä sanoi minulle kirjaimellisesti joka päivä koulussa, että hän ei voi katsoa minua, koska kasvoni näyttävät niin ällöttäviltä. Joskus itkin öisin, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä kävin läpi lukiossa. Koulu oli minulle aina etusijalla. Minä ja paras ystäväni opiskelimme niin ahkerasti ja onnistuimme pääsemään maamme parhaisiin lukioihin.
Yritin vielä kovemmin saada ystäviä lukiossa, mutta se oli hyvin vaikeaa, koska kaikki luokkani oppilaat olivat lahjakkaita, rikkaita ja kauniita, eikä minulla ollut mitään annettavaa. Useimmat heistä eivät kiusanneet minua, he vain käyttäytyivät kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Mutta oli eräs tyttö, joka käytti minua hyväkseen ja käyttäytyi kuin olisi minua parempi, tein kaiken mitä hän pyysi, vaikka hän nöyryytti minua monta kertaa, mutta pelkäsin menettäväni ainoan ystäväni ja jääväni täysin yksin. Kahden vuoden kuluttua hän vaihtoi koulua. Olin täysin yksin. Tunsin itseni onnettomaksi ja toivottomaksi, eikä kukaan auttanut minua, vaikka oli selvää, että tarvitsin vakavasti apua. Opettajat pitivät pikemminkin etäisyyttä, koska olin heille vain säälittävä, tylsä ja epämiellyttävän näköinen tyttö, joka ei ollut tarpeeksi lahjakas, joten minusta ei kannattanut välittää. En voi antaa sitä heille anteeksi.
Depressio ja ahdistus tuhosivat kognitiivisen kykyni täysin. Älykkyysosamääräni oli ainoa asia mitä minulla oli ja se oli täysin poissa. En pystynyt keskittymään mihinkään, en pystynyt muistamaan mitään tai ratkaisemaan ongelmia. Se oli niin vakavaa, etten pystynyt lukemaan edes artikkelia tai mitään lyhyttä tekstiä puhumattakaan kirjoista. Arvosanani laskivat, ja minusta tuli luokkani heikoin oppilas. Se masensi minua entisestään, koska kuten mainitsin, koulu oli minulle aina tärkeä, ja halusin päästä johonkin parhaista yliopistoista (esim. 15-vuotiaana tavoitteeni oli opiskella insinööriksi MIT:ssä). Tässä vaiheessa oli väistämätöntä puhua vanhempieni kanssa. Se oli minulle todella vaikeaa, koska emme olleet koskaan aiemmin puhuneet mistään henkilökohtaisista tai tunteisiin liittyvistä asioista, ja häpesin kovasti sitä, etten mahtunut luokkaani. He eivät tukeneet minua lainkaan. He käskivät minun ”päästä yli siitä”. Yritin selittää heille, että olen masentunut, minkä vuoksi en pysty opiskelemaan yhtä tehokkaasti kuin ennen, mutta he eivät uskoneet minua ja kutsuivat minua laiskaksi. Pyysin heitä auttamaan minua vaihtamaan koulua, lopussa melkein anelin heitä, mutta he eivät välittäneet. Yritin vaihtaa koulua itse, mutta arvosanani olivat niin huonot, ettei yksikään koulu halunnut ottaa minua vastaan. Siinä vaiheessa tajusin, että jos en keksi jotain, menetän kaiken. Joten yritin vielä kovemmin. Treenasin, opiskelin ahkerasti ja käytin kaikki rahani vaatteisiin, meikkeihin, psykologeihin, psykiatreihin ja lääkkeisiin parantaakseni masennukseni ja ollakseni viehättävämpi, jotta ihmiset eivät jättäisi minua huomiotta, kuten he tekivät koko elämäni ajan.
Lukion viimeinen vuosi oli yhtä helvettiä. Vaikka otin masennuslääkkeitä ja kävin säännöllisesti psykologilla, masennukseni paheni. Tunsin itseni arvottomaksi paskakasaksi. Nukuin hädin tuskin 5 tuntia päivässä, mutta vaikka nukuin paljon olin jatkuvasti koetuksella. Tarvitsin vähintään 3 kahvia joka päivä toimiakseni. Suurista ponnisteluistani huolimatta en pystynyt menage parantamaan arvosanojani ja sain luokkani huonoimman loppukokeen. Pääsin hyvään yliopistoon kotimaassani, mutta se ei todellakaan ole sitä mitä halusin.
Tuntuu kuin kaikki olisivat hylänneet minut, kun tarvitsin heitä eniten. Lukio on vihdoin ohi, mutta minulle on jäänyt hädin tuskin toimivat aivot, jotka yrittävät keksiä, miten ratkaista ongelmani. Olen henkisesti tuhoutunut. Elämäni on tuhottu. Minun on parannettava masennukseni, parannettava ulkonäköäni ja saavutettava taloudellinen riippumattomuus, mutta minulla ei ole aavistustakaan miten.