Uuden Ranskan siirtomaavaltaistaminen
Uudesta Ranskasta tuli kuninkaallinen provinssi vuonna 1663, ja sillä oli sekä hyviä että huonoja seurauksia. Joukkojen saapuminen vuonna 1665 vähensi vihamielisten irokeesien aiheuttamaa vaaraa. Jean Talon, Colbertin samana vuonna lähettämä vaikutusvaltainen intendentti, pyrki tekemään Kanadasta omavaraisen talousrakenteen, mutta hänen suunnitelmansa kariutui lopulta siihen, että kotimaan hallitus ei kyennyt toimittamaan taloudellisia varoja pääasiassa kuninkaan tuhlailevuuden ja kalliiden eurooppalaisten sotien vuoksi.
Colbert antoi jonkin verran virikkeitä Uuden Ranskan kolonisaatiolle. Seigneurioiksi kutsutut maa-alueet, joilla oli St. Lawrence-joen etupuoli, jaettiin omistajille, jotka jakoivat tilat pienviljelijöille eli asukeille. Viljelyyn saatiin lisää maata, ja valkoinen väestö kasvoi, vaikka maahanmuutto Ranskasta väheni jyrkästi vuoden 1681 jälkeen, koska kotimaan viranomaiset olivat haluttomia säästämään työvoimaa tyhjään Kanadaan. Vuoden 1700 jälkeen suurin osa ranskalaiskanadalaisista oli syntynyt Pohjois-Amerikassa, mikä heikensi lojaalisuutta emämaata kohtaan.
Pohjois-Amerikan tutkimusmatkailu eteni Colbertin aikana nopeasti. Turkiskauppiaat olivat jo aiemmin päässeet Yläjärvelle; Louis Jolliet ja Jacques Marquette kulkivat nyt vuonna 1673 Fox- ja Wisconsin-jokea pitkin Mississippiin ja laskeutuivat sitä pitkin Arkansas-jokeen. Robert Cavelier, sieur de La Salle, seurasi Mississippiä Meksikonlahdelle vuonna 1682 ja vaati koko Mississippi-joen altaan eli Louisianan Ranskalle; myöhempänä seurauksena Louisianan kuvernööri Jean-Baptiste Lemoyne, sieur de Bienville, perusti New Orleansin (Nouvelle-Orléans) vuonna 1718. Ranskalaiset kauppiaat pääsivät lopulta Santa Fehen espanjalaisessa Uudessa Meksikossa, ja tutkimusmatkailija Pierre Gaultier de Varennesin, sieur de la Vérendrye, pojat Louis-Joseph ja François vierailivat Etelä-Dakotan Black Hillseillä ja saattoivat nähdä Kalliovuoret.
Roomalaiskatolinen kirkko juurtui vahvasti Kanadaan ilman henkistä vastarintaa ja antiklerikalismia, joka kehittyi 1700-luvun Ranskassa. Jesuiittojen lähetystyössä intiaanien parissa, joka ulottui Keskilänteen, nähtiin enemmän pappien omistautumista ja rohkeutta kuin merkittäviä tuloksia. Useimmat intiaanit eivät juurikaan kiinnostuneet kristinuskosta, sillä he saattoivat hyväksyä korkeimman olennon mutta hylkäsivät kristillisen etiikan. Useista innokkaista jesuiiteista tuli uskon marttyyreja; aitoja käännytyksiä oli vain vähän ja luopumisia usein.
1700-luvulla, kun pioneerikausi oli ohi, elämä Uudessa Ranskassa muuttui leppoisaksi ja jopa miellyttäväksi, huolimatta hallituksen absolutismista. Lännen turkiskauppa veti kuitenkin elinvoimaisia nuoria miehiä herraskartanoista turkiskauppiaiksi (coureurs de bois), ja heidän menettämisensä rampautti maatalouden. Siviili- ja uskonnolliset viranomaiset yrittivät saada uudisasukkaat sitoutumaan maanviljelyyn, koska turkiksista ei maksettu kymmenyksiä eikä seigneuriaalimaksuja. Tämä työvoiman poistuminen selittää osittain Uuden Ranskan hitaan kasvun, sillä vuoden 1754 väestönlaskennassa siellä oli vain 55 000 valkoihoista.