Raamatun kaanon

Käsitteellä Raamatun kaanon tarkoitetaan lopullista luetteloa inspiroiduista, arvovaltaisista kirjoista, jotka ”muodostavat tunnustetun ja hyväksytyn pyhien kirjoitusten kokonaisuuden”, joka löytyy juutalaisuuden ja kristinuskon uskonnoista. Nämä arvovaltaisten pyhien kirjoitusten luettelot ovat syntyneet uskonnollisten auktoriteettien pitkäaikaisen väittelyn tuloksena. Hyväksyttyjen pyhien kirjoitusten lopullista luetteloa pidetään usein Jumalan innoittamana. Juutalaisten ja kristittyjen kaanonien välillä on kuitenkin edelleen eroja, samoin kuin eri kristillisten kirkkokuntien kaanonien välillä. Tietyn kaanonin ulkopuolelle jätettyjä kirjoja pidetään ei-kanonisina, vaikka joillakin raamatunteksteillä (ks. apokryfikirjat tai deuterokanoniset tekstit) on näennäiskanoninen asema.

Juutalaisuudessa masoreettinen teksti on kanoninen teksti, ja monille protestanteille King James Version on kanoninen teksti.

Termin alkuperä

Eugene Ulrichin mukaan ”termin ”kaanon” nykyisen käytön pyhien kirjojen kokoelmasta otti käyttöön David Ruhnken vuonna 1768 teoksessaan Historia critica oratorum graecorum pyhien kirjoitusten luetteloista. Vaikka on houkuttelevaa ajatella, että tällainen käyttö on peräisin antiikista viitaten suljettuun pyhien kirjoitusten kokoelmaan, näin ei kuitenkaan ole.” Teknisessä keskustelussa käsitellään muun muassa Athanasiuksen käyttämää sanaa ”kanonizomenon=kanonisoitu” ja Eusebiuksen käyttämiä sanoja kanon ja ”endiathekous biblous=sidotut kirjat”

Kanoniset tekstit

Kanoninen teksti on yksittäinen arvovaltainen painos tietystä teoksesta. Kanonisen tekstin laatimiseen voi liittyä toimituksellinen valinta raamatullisista käsikirjoitusperinteistä, joiden keskinäinen riippuvuus vaihtelee. Heprealaisessa Raamatussa merkittäviä erillisiä käsikirjoitusperinteitä edustavat Septuaginta, Targumit ja Peshitta, samarialainen Pentateukki, masoreettinen teksti ja Kuolleenmeren kääröt.

Uuden testamentin kreikankieliset ja latinankieliset tekstit erosivat toisistaan niin paljon, että syntyi käsikirjoitusperinne, jonka mukaan kreikankieliset ja latinankieliset tekstit ovat vastakkaisilla sivuilla. Uuden testamentin käsikirjoitusperinteitä ovat muun muassa Codex Vaticanus, Codex Sinaiticus, Codex Bezae, Codex Alexandrinus, Textus Receptus, Vetus Latina, Vulgata ja muut.

Yleisesti Raamatun kaanoneita’ pidetään suljettuina (ts. kirjoja ei voi lisätä tai poistaa). Avoin kaanon sitä vastoin sallisi lisäkirjojen lisäämisen, jos ne täyttävät kriteerit – mutta käytännössä tämä on sama kuin ei kaanonia lainkaan tai vain kanoninen prosessi, mutta ei vielä pyhien kirjoitusten kaanonia. Kaanonin sulkeminen kuvastaa uskoa siihen, että julkinen ilmoitus on päättynyt ja näin ollen inspiroituneet tekstit voidaan koota täydelliseksi ja arvovaltaiseksi kaanoniksi.

Juutalainen kaanon

Juutalainen rabbiininen juutalaisuus tunnustaa masoreettisen tekstin 24 kirjaa, joita kutsutaan yleisesti Tanakhiksi tai heprealaiseksi Raamatuksi. Todisteet viittaavat siihen, että kanonisointiprosessi tapahtui 200 eKr. ja 200 jKr. välisenä aikana, ja onkin suosittu kanta, jonka mukaan Toora kanonisoitiin n. 400 eKr., profeetat n. 200 eKr. ja kirjoitukset n. 100 jKr. ehkäpä hypoteettisessa Jamnian neuvostossa – nykyaikaiset tutkijat kuitenkin kritisoivat tätä kantaa yhä enemmän. Mooseksen kirjaan sisältyy kielto lisätä tai vähentää (4:2, 12:32), joka saattaa koskea itse kirjaa (eli suljettua kirjaa, kielto myöhempää kirjurin tekemää muokkausta vastaan) tai Mooseksen Siinain vuorella saamia ohjeita. Kirjassa 2. Makkabealaiskirje, joka itsessään ei kuulu juutalaiseen kaanoniin, kuvataan Nehemian (noin 400 eKr.) ”perustaneen kirjaston ja keränneen kirjoja kuninkaista ja profeetoista sekä Daavidin kirjoituksia ja kuninkaiden kirjeitä, jotka koskivat polttouhreja” (2:13-15). Nehemian kirja viittaa siihen, että pappiskirjuri Esra toi Tooran takaisin Babyloniasta Jerusalemiin ja toiseen temppeliin (8-9) samoihin aikoihin. Sekä I että II Makkabealaiskirje viittaavat siihen, että Juudas Makkabeus (noin vuonna 167 eaa.) keräsi niin ikään pyhiä kirjoja (3:42-50, 2:13-15, 15:6-9), ja jotkut tutkijat väittävätkin, että juutalaisen kaanonin vahvisti Hasmonai-dynastia. Nämä primaarilähteet eivät kuitenkaan viittaa siihen, että kaanon olisi tuolloin ollut suljettu; lisäksi ei ole selvää, että nämä pyhät kirjat olivat identtisiä niiden kanssa, joista myöhemmin tuli osa kaanonia. Nykyään ei ole tieteellistä yksimielisyyttä siitä, milloin juutalaisten kaanon asetettiin.

Samaritan kaanon

On olemassa samarialainen Pentateukki, joka tarjoaa toisen version Toorasta samarialaisilla aakkosilla. Suhteesta masoreettiseen tekstiin ja Septuagintan tekstiin kiistellään edelleen. Kuolleenmeren kääröjen joukossa olevat fragmentit on tunnistettu protosamarittilaiseksi Pentateukin tekstityypiksi.

Samarittilaiset hyväksyvät Tooran, mutta eivät hyväksy muita Raamatun osia, mikä lienee myös saddukeusten kanta. Lisäksi he eivät laajentaneet Pentateukin kaanoniaan edes lisäämällä siihen mitään samarialaisia sävellyksiä. Samarialaisten jäänteiden pieni yhteisö Palestiinassa sisällyttää kaanoniinsa oman versionsa Toorasta.

Kristilliset kaanonit

Raamatun kaanon on niiden kirjojen joukko, joita kristityt pitävät jumalallisesti inspiroituneina ja jotka siten muodostavat kristillisen Raamatun. Vaikka alkukirkko käytti Vanhaa testamenttia Septuagintan (LXX) kaanonin mukaisesti, apostolit eivät muuten jättäneet jälkeensä määriteltyä joukkoa uusia pyhiä kirjoituksia, vaan Uusi testamentti kehittyi ajan myötä.

Folio papyrus 46:sta, 3. vuosisadan alkupuolen kokoelmasta, jossa on Paavalin kirjeitä.

Apostoleille uskotut kirjoitukset kiersivät varhaisimpien kristillisten yhteisöjen keskuudessa. Paavalin epistoloita oli liikkeellä koottuna jo ensimmäisen vuosisadan lopulla jKr. Justinus Marttyyri mainitsee toisen vuosisadan alussa ”apostolien muistelmat”, joita kristityt kutsuivat ”evankeliumeiksi” ja joita pidettiin tasavertaisina Vanhan testamentin kanssa.

Neljän evankeliumin kaanon (tetramorfi) oli käytössä Irenaeuksen aikaan, noin vuonna 160, joka viittaa siihen suoraan. Origenes saattoi 200-luvun alkuun mennessä käyttää samoja 27 kirjaa kuin nykyisessä Uudessa testamentissa, vaikka Heprealaiskirjeen, Jaakobin, Pietarin II luvun, Johanneksen II ja III luvun sekä Ilmestyskirjan kanonisuudesta kiisteltiin edelleen. Samoin Muratorin fragmentti osoittaa, että vuoteen 200 eKr. mennessä oli olemassa joukko kristillisiä kirjoituksia, jotka muistuttivat jonkin verran nykyistä Uutta testamenttia ja jotka sisälsivät neljä evankeliumia ja joissa vastustettiin niitä koskevia vastaväitteitä. Näin ollen, vaikka alkukirkossa käytiin runsaasti keskustelua Uuden testamentin kaanonista, nykyiselle kaanonille oli myös ennakkotapauksia jo toiselta vuosisadalta lähtien.

Kristillisen Raamatun kaanonin vahvisti virallisesti Jerusalemin piispa Kyrillos vuonna 350 jKr, Laodikean kirkolliskokous vahvisti sen vuonna 363 jKr. ja myöhemmin Aleksandrian Athanasius vahvisti sen vuonna 367 jKr. Aleksandrian piispa Athanasius antoi pääsiäiskirjeessään vuodelta 367 jKr. luettelon täsmälleen samoista kirjoista, joista tuli Uuden testamentin kaanon, ja hän käytti niistä sanaa ”kanonisoitu” (kanonizomena). Hippon afrikkalainen synodi vuonna 393 jKr. hyväksyi Uuden testamentin nykymuodossaan yhdessä Septuagintan kirjojen kanssa, ja tämän päätöksen toistivat Karthagon kirkolliskokoukset vuosina 397 jKr. ja 419 jKr. Nämä kirkolliskokoukset toimivat Augustinus Hippolaisen alaisuudessa, joka katsoi kaanonin olevan jo päättynyt. Paavi Damasus I:n vuonna 382 jKr. pidetty Rooman konsiili, jos Decretum Gelasianum liitetään siihen oikein, antoi Raamatun kaanonin, joka oli identtinen edellä mainitun kaanonin kanssa, tai jos luettelo ei ole, se on ainakin kuudennen vuosisadan kooste. Samoin Damasuksen toimeksianto Raamatun latinankielisen Vulgatan painoksen laatimisesta noin vuonna 383 oli ratkaisevassa asemassa kaanonin vahvistamisessa lännessä. Vuonna 405 paavi Innocentus I lähetti luettelon pyhistä kirjoista gallialaiselle piispalle, Toulousen Exsuperiukselle. Kun nämä piispat ja neuvostot puhuivat asiasta, he eivät kuitenkaan määritelleet mitään uutta, vaan ”vahvistivat sen sijaan sen, mikä oli jo tullut kirkon mieleen”. Neljännestä vuosisadasta lähtien lännessä vallitsi siis yksimielisyys Uuden testamentin kaanonista (kuten se on nykyäänkin), ja viidennellä vuosisadalla itä, itäortodoksisuus muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, oli hyväksynyt Ilmestyskirjan ja näin ollen päässyt sopusointuun kaanonia koskevassa kysymyksessä. Täydellinen dogmaattinen selvitys kaanonista tehtiin kuitenkin vasta vuonna 1546 pidetyssä Trenton kirkolliskokouksessa roomalaiskatolisen kirkon osalta, Englannin kirkon osalta vuonna 1563 annetussa 39 artiklassa, kalvinismin osalta vuonna 1647 annetussa Westminsterin uskontunnustuksessa ja kreikkalaisortodoksien osalta vuonna 1672 pidetyssä Jerusalemin synodissa.

Nykyaikaiset tulkinnat

Monet evankeliset kristilliset ryhmät eivät hyväksy teoriaa, jonka mukaan kristillistä Raamattua ei tunnettu ennen kuin erilaiset paikalliset ja ekumeeniset kirkolliskokoukset, joita ne pitävät ”roomalaisvaltaisina”, antoivat viralliset julistuksensa.

Nämä ryhmät uskovat, että huolimatta eräitä kirjoja koskevista erimielisyyksistä varhaiskristillisyydessä ja itse asiassa vielä nykyäänkin, Uusi testamentti tukee näkemystä, jonka mukaan Paavali (2. Tim. 4:11-13), Pietari (2. Piet. 3:15-16) ja viime kädessä Johannes (Ilmestyskirjan 22:18-19) viimeistelivät Uuden testamentin kaanonin. Jotkut toteavat, että Pietari, Johannes ja Paavali kirjoittivat 20 (tai 21) Uuden testamentin 27 kirjasta ja tunsivat henkilökohtaisesti kaikki muut Uuden testamentin kirjoittajat. (Kirjoja, joita ei ole liitetty näille kolmelle, ovat mm: Matteus, Markus, Luukas, Apostolien teot, Jaakob ja Juudas. Heprealaiskirjeen kirjoittajuudesta on kiistelty pitkään.)

Evankeliset kristityt eivät yleensä hyväksy Septuagintaa inspiroituneeksi heprealaiseksi Raamatuksi, vaikka monet heistä tunnustavat sen laajan käytön kreikkaa puhuvien juutalaisten keskuudessa ensimmäisellä vuosisadalla. He toteavat, että varhaiskristityt tunsivat hepreankielisen Raamatun, sillä noin vuonna 170 jKr. Melito Sardinalainen luetteli kaikki ne Vanhan testamentin kirjat, joita evankelisiin uskontokuntiin kuuluvat nykyään käyttävät (mainitsematta, ainakaan nimenomaisesti, Esterin kirjaa ja toisaalta nimenomaisesti sisältäen deuterokanonisen ”Viisauden kirjan”). Meliton kaanon löytyy Eusebius EH 4.26.13-14:

Kun menin itään ja tulin paikkaan, jossa näitä asioita saarnattiin ja tehtiin, opin tarkasti Vanhan testamentin kirjat ja lähetän ne sinulle, kuten alla on kirjoitettu. Niiden nimet ovat seuraavat: Mooseksen viisi kirjaa: Mooseksen kirja: 1. Mooseksen kirja, 2. Mooseksen kirja, 4. Mooseksen kirja, 4. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirja, 5. Mooseksen kirjat. Niistäkin olen tehnyt otteita ja jakanut ne kuuteen kirjaan.

Monet nykyajan protestantit viittaavat seuraaviin neljään ”kanonisuuskriteeriin” perustellakseen Uuteen testamenttiin sisällytettyjen kirjojen valintaa:

1. Apostolista alkuperää – liitetään ensimmäisen sukupolven apostoleille (tai heidän lähimmille tovereilleen) ja perustuu heidän saarnoihinsa/opetukseensa.
2. Yleismaailmallinen hyväksyntä-tunnustivat kaikki suuret kristilliset yhteisöt antiikin maailmassa (neljännen vuosisadan loppuun mennessä).
3. Liturginen käyttö-luettiin julkisesti, kun varhaiskristilliset yhteisöt kokoontuivat ehtoolliselle (viikoittaisiin jumalanpalveluksiinsa).
4. Yhtäpitävä sanoma-sisältää teologisen näkemyksen, joka on samanlainen tai täydentää muita hyväksyttyjä kristillisiä kirjoituksia.

Kirjan kanonisuuden tunnustamisen perustekijä Uudessa testamentissa oli jumalallinen inspiraatio, jonka pääasiallinen koetinkivi oli apostolisuus. Kanonisuuden testissä käytetty termi apostolinen ei välttämättä tarkoita apostolista kirjoittajuutta tai johdatusta, vaan pikemminkin apostolista auktoriteettia. Apostolinen auktoriteetti ei ole koskaan irrallaan Herran auktoriteetista.”

Huomautuksia

• Beckwith, Roger T. Old Testament Canon of the New Testament Church and Its Background in Early Judaism. Grand Rapids, MI: Eerdmans Pub. Co., 1986. ISBN 978-0802836175
• Blenkinsopp, Joseph, ”The Formation of the Hebrew Canon: Isaiah as a Test Case.” Teoksessa The Canon Debate, toimittaneet Lee Martin McDonald ja James A. Sanders. Hendrickson Publishers, 2002.
• Brakke, David. ”Canon formation and social conflict in fourth century Egypt.” Teoksessa Harvard Theological Review 87(4) (1994): 395-419. Athanasiuksen rooli UT:n kaanonin muodostumisessa.
• Bruce, F. F. Canon of Scripture. InterVarsity Press, (1988) 1992. ISBN 978-0830812585
• The Cambridge History of the Bible, (osa 1) toim. P. R. Ackroyd ja C. F. Evans. Cambridge University Press, 1970.
• Davies, Philip R. ”The Jewish Scriptural Canon in Cultural Perspective”, teoksessa The Canon Debate, toimittaneet McDonald ja Sanders, 50.
• Davis, L. D. First Seven Ecumenical Councils (325-787): Their History and Theology. (Theology and Life Series 21) (1987) Liturgical Press, 1990. ISBN 978-0814656167
• Di Berardino, Angelo. Varhaiskirkon ensyklopedia. Oxford University Press, Yhdysvallat, 1992. ISBN 978-0195208924
• Donaldson, James, Alexander Roberts, Philip Schaff ja Henry Wace, toim. Ante-Nicene Fathers. Hendrickson Publishers, 1994. ISBN 978-1565630826
• De Jonge, H. J., ”The New Testament Canon”, teoksessa The Biblical Canons, toim. de Jonge & J. M. Auwers. Leuven University Press, 2003.
• Ferguson, Everett, ed. Encyclopedia of Early Christianity. (Garland Reference Library of the Humanities) Routledge, 1990. ISBN 978-0815333197
• Freedman, David Noel. Anchor Bible Dictionary. Bantam Doubleday Dell Publishing Group, Inc. 1992. ISBN 978-0385425834
• Fox, Robin Lane. The Unauthorized Version: Totuus ja fiktio Raamatussa. New York: Vintage, 1993. ISBN 0679744061
• Gamble, Harry Y. New Testament Canon: Its Making and Meaning. Wipf & Stock Publishers, 2002. ISBN 157979109098
• Hennecke, Edgar ja Wilhelm Schneemelcher, toim. Uuden testamentin apkryfikirjat. Vols 1 and 2. The Westminster Press, 1964.
• Jurgens, William A. Faith of the Early Fathers. (3 vol set) 1980.
• Lightfoot, J.B. ed., kääntäjä, J.R. Harmer, kääntäjä, ja Michael W. Holmes, ed. Apostolic Fathers: Greek Texts and English Translations of Their Writings, 2nd ed. Baker Publishing Group, 1992. ISBN 978-0801056765
• Lindberg, Carter. Kristinuskon lyhyt historia. Blackwell Publishing, 2006. ISBN 1405110783
• McDonald, Lee Martin ja James A. Sanders, toim. The Canon Debate. Peabody, MA: Hendrickson Publishers, 2002. ISBN 1565635175
• Metzger, Bruce A. Canon of the New Testament: Its Origin, Development, and Significance. Oxford University Press, Yhdysvallat, 1987. ISBN 978-0198261803
• Noll, Mark A. Turning Points. Grand Rap;ids, MI: Baker Academic, 1997. ISBN 978-0801062117
• Sundberg, Albert C., Jr. Varhaiskirkon Vanha testamentti. Cambridge, MA: Harvard Univ. Press, 1964.
• Ulrich, Eugene. ”The Notion and Definition of Canon”, teoksessa The Canon Debate, toimittaneet Lee Martin McDonald ja James A. Sanders, 21-35. Hendrickson Publishers, 2002. ISBN 1565635175
• VanderKam, James C., ”Questions of Canon through the Dead Sea Scrolls”, teoksessa The Canon Debate, toimittanut McDonald & Sanders, 94, luku 6,: siteeraten Emanuel Tovin kanssa käytyä yksityisviestintää ”raamatullisista käsikirjoituksista”.

Lisälukemista

• Childs, Brevard S. The New Testament as Canon: An Introduction. ISBN 0334022126
• Gamble, Harry Y. The New Testament Canon: Its Making and Meaning. ISBN 0800604709
• McDonald, Lee Martin. Kristillisen raamatullisen kaanonin muodostuminen. ISBN 0687132932
• McDonald, Lee Martin. Varhainen kristinusko ja sen pyhä kirjallisuus ISBN 1565632664
• McDonald, Lee Martin. The Biblical canon: Its origin, transmission, and authority ISBN 9781565639256
• McDonald, Lee Martin ja James A. Sanders (toim.) The Canon Debate. ISBN 1565635175
• Metzger, Bruce Manning. Uuden testamentin kaanon: sen alkuperä, kehitys ja merkitys. ISBN 0198261802
• Souter, Alexander, Uuden testamentin teksti ja kaanon, 2. painos, Studies in theology; nro 25. London: Duckworth (1954)
• Wall, Robert W., The New Testament as canon: a reader in canonical criticism ISBN 1850753741
• Westcott, Brooke Foss, A general survey of the history of the canon of the New Testament, 4. painos, Lontoo: Macmillan (1875)

Kaikki linkit haettu 7.6.2016.

• The Development of the Canon of the New Testament – sisältää erittäin yksityiskohtaisia kaavioita ja suoria linkkejä muinaisiin todistajiin
• Catholic Encyclopedia: Vanhan testamentin kaanon
• Catholic Encyclopedia: Katolinen tietosanakirja: Uuden testamentin kaanon
• Juutalainen tietosanakirja: Bible Canon
• ”The Old Testament of the Early Church” Revisited, Albert C. Sundberg, Jr, 1997.