Popular on Variety
Jos olet Maynard James Keenanin harvinaisen ja monitahoisen brändin, taiteen vaurioittaman musiikin ja jääkaappimagneettisen proosan fani, viime vuodet ovat olleet kultaisia. Sen lisäksi, että hänen hiipivä metalliyhtyeensä Tool julkaisee ensimmäisen uuden albuminsa 13 vuoteen, ”Fear Inoculum”, vuonna 2019, Keenanin hämähäkkimäinen vaihtoehtorock-akti A Perfect Circle julkaisi viimeisimmän albuminsa, ”Eat the Elephant”, edellisvuonna.
Mitä laulaja/sanoittaja/konseptualisti on pitänyt APC:n ja Toolin soundin ja näkemyksen erillisinä toisistaan, on osoitus Keenanin laaja-alaisesta dramaturgisesta lahjakkuudesta. Molemmat yhtyeet saattavat ajoittain omaksua samanlaista lyyristä abstraktiota ja olla lähestymistavaltaan jäykän matemaattisia (Tool on näistä kahdesta vaikeammin algebrallinen), mutta Keenanin kohdalla hän on epäonnistunut, jos kuulija ei tee kovasti töitä päästäkseen asian ytimeen.
Valitsemalla kuitenkin mukaan kinkkisyyden, huumorin ja improvisaation saimme aikaan Pusciferin, Keenanin toisen bändin.
Syntynyt vuonna 2003 hämärän ”Underworld”-elokuvan elokuvasoundtrackin aikana ja muuttunut lopulta omituiseksi, vitsikkääksi elektrodance-kabaree-esiintyjäksi (mikä tahansa esitys, joka kutsuu debyyttialbumiaan nimellä ”’V’ Is for Vagina”, pelaa vastenmielisille naurunalaisille naurunalaisille), Puscifer oli alustavasti sopiva kuvastamaan Keenanin kiusoittelevaa, seksiä ja hymistelyä sisältävää, teknotronista puolta.
Tästä hekumallisesta aloituksesta lähtien Puciferin vaihtuva kokoonpano muuttui vähemmän limaisen hölmöksi ja trancemaisemmaksi ja vakavammaksi jokaisen julkaisun myötä (mukaan lukien vuoden 2011 ”Conditions of My Parole” ja vuoden 2015 ”Money Shot”), kunnes päädyttiin tämän viikon Halloweenia edeltävän julkaisun, ”Existential Reckoningin”, ilmavasti hypnoottiseen elektroniseen rockiin.”
Työnsä vähiten humoristinen ja uhkaavin teos tulee tosin hölmöillä elementeillä hihassaan ja videoviittauksillaan ”Men in Blackiin” ja joillakin synkän koomisilla kurkistuksilla tyhjään, Covidin jälkeiseen maisemaan. Näiden pienten pilkkujen lisäksi tämä Puscifer on jonkinlainen nyrpeä katsaus yhden miehen sinnikkääseen tarpeeseen tehdä tiliä – toisten miesten, luonnon tai itsensä kanssa – samalla kun hän pumppaa ilmaa nyrkillä 80-luvun uuden aallon pop-sävyillä. Ja kaikki onnistuu loistavasti ja Maynardmaisesti silloinkin, kun luulee, ettei onnistu.
Otetaan esimerkiksi avausraita ”Bread and Circus”. Kun sen iskevät snares, hengittävät koskettimet, Bernard Sumnerin kaltainen pluck ja maneerinen laulu purkautuvat, Keenanin ja vokalistitoveri Carina Roundin kuulee kääntävän seitsemänsylbisen lauseen ”eksistentiaalinen tilinteko” enemmänkin 12-sylbiseksi, ennen kuin he siirtyvät kertosäkeeseen, joka kuuluu: ”Acquiescent and idling. Predestinated circling. Romuluksen ja Remuksen paradoksi, vaihtaa kaiken muuhun kuin myönnytyksiin, ilotulitukseen, juhlahumuun, glitteriin, gladiaattoreihin ja narreihin, pelkkiin viihdyttäjiin. Bread and Circus.”
Kaiken järjen mukaan noiden kaltaisten persnicky-rivien pitäisi pysäyttää käsittely, niin teennäisiä kuin ne ovatkin ja niin liian monimutkaisia pop-kappaleeksi kuin tämä on. (Soundi ei missään nimessä ole Toolin vääntävää metallia). Silti Keenanin musikaalisuus ja ääriviivataju ovat yhtä fiksuja kuin hänen tekstinsä, ja jokainen elementti tarttuvan melodian sovituksessa halaa hänen sanoitustaan kuin rakastajan syli. Myös ”Theorem”, kadonnut Devo-meets-Prince-kappale, jos sellaista koskaan on ollutkaan, käyttää lämpimintä, sielukkainta melodiaa sulattamaan jäisiä kaksoiskappaleitaan ja kylmiä, Ayn Randin kaltaisia lyyrisiä ajatuksiaan (”Resilientit, sosiaaliset arkkitehtuurit on rakennettava sovitetuille tukeville perustuksille.”)
Tämä sama viehättävä sovitus esiintyy maagisesti death-disco-”Apocalypticalin” hehkuvissa seinämissä ja ”Midnight Expressin” kaltaisissa ”The Underwhelmingin” jaksoissa. Molemmissa tapauksissa Keenanin korkein rekisteri, yhdessä kanssalaulaja Roundin kanssa, kietoo nielurisansa kaari sanoitusten ympärille (”Concrete conclusions be damned / They won’t believe you until it’s far too late… Be damned, dumb dumb”), jotka on suunnattu maksimaalisen tason sormella osoittamiseen. Ainoastaan näissä kahdessa kiihkeässä kappaleessa Mat Mitchell – Pusciferin kolmas virallinen jäsen – päästää irti yhden jatkuvasti aaltoilevan ja uhkaavan kitaralinjan edellisessä ja raikkaan vihaisen, jopa bluesmaisen soolon jälkimmäisessä. Toolissa tai APC:ssä ei voi laulaa bluesia, joten nauttikaa siitä, kun vielä voitte.
”Existential Reckoningin” kaikki hetket eivät ole yhtä hienoja tai liukkaita. ”Fake Affront” on luultavasti tarkoitettu rohkeaksi ja poliittiseksi, mutta sen sijaan se tuntuu väsyneeltä ja sitoutumattomalta. ”Postulous” on pelkkää täytettä siellä, missä sitä ei pitäisi olla, ihastuttavan lyhyiden kappaleiden albumilla.
Kaiken majesteettisuutensa ja hilpeytensä vuoksi ”Existential Reckoningin” parhaat kappaleet ovat sen säästeliäisimpiä, ja niitä, joissa Keenan pudottaa oktaavin ja ehkä jopa osan teennäisyydestään.
Liukuva ”Bullet Train to Iowa” sulauttaa APC:stä tutun verkkomaisen kitarasekoilun Pusciferin raastavimpiin, sykkivimpiin syntikoihin. Tähän kuohuvaan, rokkaavaan yhdistelmään Keenan lisää matalan, hengittävän äänen ja harvinaisen ajatuksen siitä, että hän ei ole huoneen fiksuin ja tarkkanäköisin ihminen. ”I’m all on board this surprise locomotion”, hän laulaa aidolla kunnioituksella. ”Voi hyvänen aika. Voi ei. Taidanpa vain nauttia kyydistä.” Teräksisellä balladilla ”Personal Prometheus” on pitkälti sama vaikutus kuin ”Bullet Trainilla”, mutta se lisää jäykkiin, jäykkiin sanoituksiinsa yllättävän lempeän kitaran nuoleskelun, oudon pastoraalisen pianon ja ihanan, ei-FX-ohjatun taustalaulun Roundilta. ”A Singularity” on nimensä mukaisesti jotain yksinäistä, pohdiskelevaa ja yksinkertaista, kaukana levyn muusta rähinästä, ja parempi sen vuoksi.
Kuten ”Bullet Train”, on myös ”UPGrade”, henkilökohtainen hetki, joka katsoo sisäänpäin syitä, miksi Keenan työskentelee niin kuin hän tekee. ”UPGrade” saattaa näyttää paperilla vanhentuneelta, mutta se on ilkikurinen, keskitempoinen kappale, joka kyseenalaistaa – tai ainakin osoittaa – haaveilun, joka tekee Keenanista ainutlaatuisen, olipa hän sitten leikkaamassa nopeasti tai, kuten hänellä on tapana, mutkistamassa asioita. ”Miten voi valita sanat niin maagisesti, että ne lopettavat tai lievittävät tätä sairaalloista epätoivoa, jota tunnet?” hän kysyy syvällä, kirkkaalla äänellä.
Se, että hän voi kääntää tuollaisen eksistentiaalisen pohdinnan ”Voi ei, voi ei” -hetkeksi, jollainen hänellä oli ”Bullet Train” -kappaleessa, on se, mikä tekee Maynard Keenanista ainutlaatuisen ja edelleen kehittyvän provokaattorina ja taiteilijana. Hänen taitaa olla parasta vain nauttia kyydistä.