Postmodernismi on 1980-luvulla suosituksi tullut älyllinen liikehdintä, johon liittyvät ajatukset voidaan nähdä vastauksena yhteiskunnallisille muutoksille, jotka tapahtuivat siirryttäessä moderniteetista postmoderniin.
Postmodernistit väittävät, että klassiset yhteiskunnalliset ajattelijat ottivat vaikutteita ajatuksesta, että historialla on muoto – se ”menee jonnekin” ja on edistyksellistä. Jean Francois Lyotard väittää, että tämä ajatus on nyt romahtanut, eikä enää ole olemassa mitään järkeviä ”metatarratiiveja” – kokonaiskäsityksiä historiasta tai yhteiskunnasta.
Postmodernin maailman kohtalona ei ole, kuten Marx toivoi, olla harmoninen sosialistinen maailma, ja näin ollen marxilaisuus (yhdessä funktionalismin ja feminismin kanssa) ja sen lupaus paremmasta tulevaisuudesta eivät ole enää relevantteja monimutkaisemmalle ja vähemmän ennustettavalle postmodernille ajalle.
Vastaavasti Lyotard väittää, että tieteellistä tutkimusta ei enää tehdä puhtaasti tiedon löytämiseksi, jotta maailmasta tulisi parempi paikka (kuten alkuperäiset valistusajattelijat ajattelivat asian olevan), vaan yksinkertaisesti siksi, että se antaisi valtuudet niille, joilla on rahaa ja jotka rahoittavat sitä. Tämä voisi selittää, miksi meillä on ydinaseita mutta ei parannuskeinoa syöpään.
Lisäksi näyttää siltä, että tieteellisen tiedon (ja erityisesti sen soveltamisen) tavoittelu on joillakin tavoin tehnyt maailmasta riskipitoisemman ja vaarallisemman paikan – esimerkiksi ydinaseet ja ilmaston lämpeneminen ovat molemmat tieteen tuotteita.
Demokratia on levinnyt eri puolille maailmaa, mutta monissa kehittyneissä poliittisissa järjestelmissä äänestäjät ovat apaattisia ja poliitikot halveksittuja. Lyhyesti sanottuna monien postmodernien teoreetikkojen mielestä moderniteetin suuri projekti on ajautunut hiekkaan.
Jean Baudrillardille (1929 – 2007) postmoderni aikakausi on maailma, jossa ihmiset reagoivat pikemminkin mediakuviin kuin todellisiin henkilöihin tai paikkoihin. Niinpä kun Walesin prinsessa Diana kuoli vuonna 1997, surun vuodatus oli valtava kaikkialla maailmassa. Mutta surivatko ihmiset todellista henkilöä? Suurimmalle osalle ihmisistä prinsessa Diana oli olemassa vain joukkotiedotusvälineiden kautta, ja hänen kuolemansa esitettiin pikemminkin saippuaoopperan tapahtumana kuin tosielämän tapahtumana. Todellisuuden ja representaation erottaminen toisistaan on käynyt mahdottomaksi, kun kaikki, mitä on olemassa, on ”hypertodellisuutta – näiden kahden sekoittumista”.
Zygmunt Bauman (1992) tekee hyödyllisen eron kahden postmodernia koskevan ajattelutavan välillä. Tarvitsemmeko postmodernin sosiologiaa vai postmodernin sosiologiaa?
Ensimmäinen näkemys hyväksyy sen, että sosiaalinen maailma on siirtynyt nopeasti postmoderniin suuntaan. Joukkotiedotusvälineiden valtava kasvu ja leviäminen, uudet tietotekniikat, ihmisten entistä sujuvampi liikkuminen eri puolilla maailmaa ja monikulttuuristen yhteiskuntien kehittyminen – kaikki nämä merkitsevät sitä, että emme enää elä modernissa maailmassa vaan postmodernissa maailmassa. Tämän näkemyksen mukaan ei kuitenkaan ole mitään pakottavaa syytä ajatella, että sosiologia ei pystyisi kuvaamaan, ymmärtämään ja selittämään syntymässä olevaa postmodernia maailmaa.
Toisen näkemyksen mukaan sosiologian tyyppi, joka analysoi menestyksekkäästi kapitalismin, teollistumisen ja kansallisvaltioiden muodostamaa modernia maailmaa, ei enää kykene käsittelemään keskipisteettömäksi muuttunutta, pluralistista, mediakyllästynyttä ja globalisoituvaa postmodernia maailmaa. Lyhyesti sanottuna tarvitsemme postmodernia sosiologiaa postmodernia maailmaa varten. On kuitenkin edelleen epäselvää, miltä tällainen sosiologia näyttäisi.
Bauman myöntää, että eurooppalaisesta valistuksesta alkunsa saanut moderni hanke yhteiskunnan rationaalisesta muokkaamisesta ei ole enää järkevä, ei ainakaan Comten, Marxin tai muiden klassisten teoreetikkojen ajattelemalla tavalla. Vuosisadan vaihteen jälkeen Bauman on kuitenkin siirtynyt yhä kauemmas termistä ”postmoderni” – joka hänen mukaansa on turmeltunut liian moninaisen käytön vuoksi – ja kuvailee nyt aikakauttamme ”nestemäiseksi moderniteetiksi”, joka kuvastaa sitä, että se on jatkuvassa muutoksessa ja epävarmuudessa huolimatta kaikista yrityksistä pakottaa maailma järjestykseen ja vakauteen.
Monet sosiologit torjuvat kokonaan teesin, jonka mukaan olemme siirtymässä postmoderniin aikakauteen, ja yksi postmodernin teorian vankkumaton kriitikko on Jürgen Habermas (1983), joka pitää moderniteettia ”keskeneräisenä projektina”. Sen sijaan, että hylkäämme moderniteetin historian roskakoriin, meidän pitäisi laajentaa sitä ja pyrkiä lisäämään demokratiaa, vapautta ja rationaalisempaa politiikkaa. Habermas väittää, että postmodernistit ovat pohjimmiltaan pessimistejä ja defeatisteja.
Kumpaa näkemystä pitääkin uskottavampana, on totta, että postmodernistiset analyysit ovat menettäneet asemiaan globalisaatioteorialle, josta on tullut hallitseva teoreettinen kehys, jonka avulla on mahdollista ymmärtää yhteiskunnallisen muutoksen suuntaa 2000-luvulla.