Pontius Pilatus: Juudean roomalainen prefekti vuodesta 26 jKr. vuoteen 36 jKr. Tunnetuin Jeesuksen Nasaretilaisen teloittamisesta.
Jeesus
oikeudenkäynti Jeesusta vastaan on parhaiten todistettu tapaus Pilatuksen uralta. Meillä on neljä toisistaan riippumatonta kertomusta: Flavius Josefuksen Juutalaiset muinaismuistot (alla), Markuksen evankeliumi, Johanneksen evankeliumi ja roomalaisen historioitsijan Tacituksen vuosikertomukset. Matteuksen ja Luukkaan intohimokertomukset on johdettu Markuksen kertomuksesta, mutta ne sisältävät lisätietoa, joka saattaa olla autenttista.
Ensi silmäyksellä on outoa, että juutalaiset johtajat luovuttivat Jeesuksen Pilatukselle teloitettavaksi. Galileasta kotoisin oleva puuseppä oli tietysti ennustanut Jumalan tulevaa valtakuntaa, ja hän oli – kiukuspäissään – kaatanut rahanvaihtajien pankit ja kyyhkysiä myyvien penkit ja kutsunut pyhäkköä ”rosvojen luolaksi”. Tämä oli vakava rikkomus, mutta se ei riittänyt miehen teloittamiseen.
Todellinen syy siihen, miksi Kaifas halusi päästä eroon Nasaretista kotoisin olevasta miehestä, oli – luultavasti – se, että hän oli väittänyt olevansa ”Ihmisen Poika, joka istuu Kaikkivaltiaan oikealla puolella ja tulee taivaan pilvissä”, mikä tarkoitti sitä, että Jeesus tulisi jakamaan Jumalan valtaistuimen ja tuomitsemaan temppelin viranomaisia. Ylipappi piti tätä jumalanpilkkana.
Pilatus oli vähemmän kiinnostunut jumalanpilkkaajasta, ja siksi Kaifas esitti hänelle toisenlaisen tapauksen: Jeesus oli väittänyt olevansa ”juutalaisten kuningas”. Toisin sanoen häntä syytettiin maanpetoksesta. Vaikka saamme tietää tästä joskus puolueellisista evankeliumeista, meidän on pidettävä tätä historiallisena tosiasiana, koska se on liian kiusallista ollakseen keksittyä.
Kaifas saattoi syyttää Jeesusta maanpetoksesta, koska jotkut hänen opetuslapsistaan pitivät häntä Messiaana, ja tähän identifikaatioon Jeesus näyttäisi vastanneen epäselvästi.
Messianologioita oli valitettavasti monia. Jotkut ajattelivat, että Messias oli sotilasjohtaja, jonka oli määrä kukistaa roomalaiset; toiset olivat samaa mieltä siitä, että Messiaan oli määrä palauttaa Israel, mutta pitivät parempana moraalista herätystä, jonka käynnisti Mooseksen lakia selittävä tietäjä. Kaikissa näissä messianologioissa käytettiin sellaisia nimityksiä kuin ”kuningas” ja ”Daavidin poika”; useimmat niistä ennustivat, että kaksitoista heimoa perustettaisiin uudelleen; monet olettivat, että Messiaan toiminta toisi mukanaan Jumalan henkilökohtaisen hallinnan tässä maailmassa (”Jumalan valtakunta”). Monien yhtäläisyyksien vuoksi nämä messianologiat oli helppo sekoittaa keskenään.
On todennäköistä, että Jeesus piti itseään profeettana ja opettajana, mutta Kaifaksen oli varmasti helppo tulkita Jeesuksen temppelin vastainen toiminta sotilaallisesti. Hänet oli pidätetty mellakan jälkeen, häntä kutsuttiin ”kuningas Messiaaksi”, hän väitti olevansa Daavidin jälkeläinen, hänellä oli kaksitoista opetuslasta, hän oli ilmoittanut temppelin hävittämisestä ja hän oli uhannut tuomita ylipapin väittäen olevansa Jumalan henkilökohtainen edustaja. Pilatuksen oli ristiinnaulittava tämä tuleva kuningas. Jos hän ei teloittanut teeskentelijää, hän oli epäonnistunut maaherrana.
Evankeliumien mukaan maaherra aavisti, että Kaifaksen tulkinta väitteestä, jonka mukaan Jeesus oli Messias, oli puolueellinen (”sillä hän tiesi, että ylipapit olivat luovuttaneet hänet kateuden tähden”). On mahdollista, että tämän vahvistaa Flavius Josefus, joka kirjoittaa:
Tällöin ilmestyi Jeesus, viisas mies. Sillä hän oli hätkähdyttävien tekojen tekijä, kansan opettaja, joka ottaa totuuden mielellään vastaan. Ja hän sai kannattajia sekä monien juutalaisten että monien kreikkalaista alkuperää olevien keskuudessa. Ja kun Pilatus keskuudessamme olevien johtavien miesten esittämän syytöksen vuoksi tuomitsi hänet ristille, ne, jotka olivat aiemmin rakastaneet häntä, eivät lakanneet rakastamasta häntä. Eikä hänen mukaansa nimetty kristittyjen heimo ole tähän päivään asti kuollut sukupuuttoon.huom
Tämä on kummallinen kuvaus tapauksesta. Mikä tahansa suoraviivainen kertomus olisi kertonut, että Pilatus oli määrännyt Nasaretista kotoisin olevan miehen teloitettavaksi, koska hän oli syyllistynyt tähän tai tuohon rikokseen. Mutta sen sijaan, että Flavius Josefus mainitsisi syytteen, hän mainitsee syyttäjät. Tämä on sitäkin merkillisempää, koska juutalainen historioitsija inhosi niitä kuninkaaksi aikovia ja protestoijia, joita hän piti vastuullisina juutalaisten ja roomalaisten välisestä suuresta sodasta vuosina 66-70, ja tavallisesti hän iloitsee kirjoittaessaan heidän ansaitsemastaan rangaistuksesta. Se, että hän nyt pidättäytyy kertomasta maanpetossyytteestä, viittaa vahvasti siihen, että hän piti sitä vääränä syytöksenä; ja se, että Flavius Josefus nimenomaisesti mainitsee juutalaiset johtajat, saattaa viitata siihen, että hänen lähteensä kertoi hänelle, että Pilatus oli kieltäytynyt hyväksymästä yksinomaista vastuuta.
Kuinka tahansa luemme Flavius Josefuksen todistuksen, ainakin evankeliumeissa lähdetään siitä olettamuksesta, että Pilatus ei ollut vakuuttunut siitä, että natsaretilainen puuseppä oli syyllinen. Sekä Markus että Johannes – itsenäiset lähteet – osoittavat meille, kuinka maaherra pakotti juutalaiset ottamaan osan vastuusta: Pilatus julistaa, ettei hän voi löytää Jeesuksesta vikaa, ja viittaa toistuvasti Jeesukseen nimellä ”teidän kuninkaanne” – ja painostaa näin Jerusalemin kansaa julistamaan, että he haluavat Galileasta kotoisin olevan miehen ristiinnaulittavaksi.
Matteuksen mukaan (jonka kertomusta ei voida vahvistaa) Pilatus jopa pesi kätensä: tämä oli farisealainen tapa pestä epäpuhtaudet pois, kuten epäpuhtaudet, jotka aiheutuivat syyttömän miehen tuomitsemisesta.
Tämä oli tietysti pötyä. Juudean ylimpänä tuomarina Pilatus kantoi täyden vastuun. Mutta ei ole epäuskottavaa, että maaherra käytti tilaisuutta saadakseen alamaisiltaan uskollisuudenlupauksia. Johanneksen lausunto, jonka mukaan juutalaiset jopa julistivat, ettei heillä ollut ”muuta kuningasta kuin keisari”, saattaa todellakin olla historiallinen tosiasia. Pilatus saattoi pahoitella sitä, että hän joutui ristiinnaulitsemaan miehen, joka oli melko syytön, mutta hän saattoi pitää tätä ihmisuhria hyväksyttävänä hintana sujuvasta yhteistyöstä temppeliviranomaisten kanssa.
Vaikka on mahdollista, että maaherra halusi sälyttää vastuun juutalaisille, hän ei kuitenkaan etsinyt ristiriitaa alamaisensa kanssa. Evankeliumeissa mainitaan useita tapauksia, joissa Pilatus osoittaa kunnioitusta heidän tapojaan kohtaan. Matteuksen 27.24 mukaan hän pesi kätensä; Johanneksen 18.29 mukaan hän antoi Jeesuksen vastustajien puhua päämajan, praetoriumin, ulkopuolelta (pakanalliseen rakennukseen meneminen olisi häpäissyt juutalaiset papit); ja Markuksen 15.43 ja Johanneksen 19.38 mukaan hän salli Joosef Arimatialainen haudata vainajan ennen sapatin alkua. (Koska ne ilmoittavat tämän toisistaan riippumatta, sen on oltava aito.)
Jälkimmäinen kertomus on hyvin merkittävä: keisari Augustuksen määräys, jonka mukaan kuolemanrangaistuksen kärsineille sallittiin kunnolliset hautajaiset, ei koskenut niitä, jotka teloitettiin maanpetossyytteen perusteella. Itse asiassa oli lähes sananlasku, että ristiinnaulitut olivat koirien saalista ja lintujen juhlaa. Pilatuksen lupa Jeesuksen hautaamiseen ja (Joh. 19.39 mukaan) kuninkaalliseen balsamointiin on sellaisen maaherran teko, joka halusi kunnioittaa juutalaisten uskonnollisia tunteita.
On myös syytä huomata, että Pilatus ei kerännyt muita epäiltyjä kokoon, vaikka oli varmaan mahdollista vaatia Jerusalemin vihaista kansaa auttamaan Galilean kielellä puhuvien ihmisten etsimisessä. Jos Pilatus todella uskoi, että galilealaiset olivat rynnäköineet temppeliin ja halusivat perustaa Jumalan valtakunnan väkivaltaisin keinoin, tämä oli lähes vastuutonta. Tämä seikka – Markus, Johannes ja Flavius Josefus vahvistavat, että Jeesus oli ainoa teloitettu galilealainen – melkein todistaa, että Pilatus ei uskonut Jeesuksen olevan poliittinen Messias. Aikakaudella, jolloin teloituksia käytettiin pelotteina, hänen käytöksensä viittaa siihen, että hän inhosi liiallista väkivaltaa.
Toisaalta hän oli tuominnut lähes syyttömän miehen raakaan, hitaaseen ja äärimmäisen tuskalliseen kuolemaan. Samana päivänä Pilatus vapautti Barabbas-nimisen miehen, joka oli pidätetty kuolonuhreja vaatineen mellakan jälkeen. Markuksen ja Johanneksen kertomuksia, joiden mukaan Pilatuksella oli tapana vapauttaa vanki pääsiäisenä, ei voi ottaa todesta: ajatus murhaajien vuosittaisesta vapauttamisesta on naurettava. Sitä paitsi heidän kertomuksiaan värittävät kristillinen teologia ja apologia: Barabbas esitetään ensimmäisenä, jonka Jeesuksen kärsimys pelasti, ja juutalaiset pikemminkin kuin Pilatus vaativat Jeesuksen kuolemaa.
Tämän miehen vapauttaminen on kuitenkin todistettu kahdesti, ja se on varsin todennäköistä. On kuitenkin korostettava, että tässä on mielenkiintoinen rinnastus 3. Moos. 16.7-10:ssä kuvattuun syntipukin valintaan sovituspäivänä: valitaan kaksi vuohta, ja arpa ratkaisee, kumpi valitaan uhrattavaksi syntiuhriksi, kun taas toinen vapautetaan erämaahan. Rinnastus Barabbaksen ja Jeesuksen tarinaan on huomattava.
Barabbaksen vapauttamisen ironia – olipa kyseessä historiallinen tosiasia tai ei – ei jäänyt ensimmäisiltä kristityiltä huomaamatta: syyllinen oli vapautettu, syytön oli tapettu.