Piispan perinteinen tehtävä on toimia hiippakunnan tai eparkian johtajana. Hiippakunnat vaihtelevat huomattavasti maantieteelliseltä kooltaan ja väkiluvultaan. Erilaiset Välimeren ympärillä sijaitsevat, kristinuskon varhain vastaanottaneet hiippakunnat ovat kooltaan melko kompakteja, kun taas hiljattain evankelioiduilla alueilla, kuten joissakin Saharan eteläpuolisen Afrikan, Etelä-Amerikan ja Kaukoidän osissa, sijaitsevat hiippakunnat ovat yleensä paljon suurempia ja väkirikkaampia. Latinalaisen kirkon piispa voi omassa hiippakunnassaan käyttää pontifikaalisia pukuja ja kunniamerkkejä, mutta ei voi tehdä niin toisessa hiippakunnassa ilman ainakin asianomaisen ordinaalin oletettua suostumusta.
NimitysEdit
Ks. esim: Katolisten piispojen nimittäminen
Eroaminen 75-vuotiaanaEdit
Vuonna 1965 pidetyn Vatikaanin II konsiilin jälkeen hiippakuntapiispoja ja heidän kaltaisiaan, ”jotka ikääntymisen lisääntyvän taakan tai jonkin muun vakavan syyn vuoksi ovat tulleet vähemmän kykeneviksi hoitamaan tehtäviään asianmukaisesti, pyydetään vilpittömästi tarjoamaan eroa virastaan joko omasta aloitteestaan tai toimivaltaisen viranomaisen kehotuksesta”. Ehdotettiin 75 vuoden ikää, ja paavi Johannes Paavali II sai nämä määräykset sisällytettyä vuoden 1983 kirkkolakikoodeksiin.
Vuoden 1983 latinalaisriittisen kirkkolakikoodeksin 401.1 §:ssä todetaan, että ”hiippakuntapiispaa, joka on täyttänyt seitsemänkymmenenviidennen ikävuotensa, pyydetään tarjoamaan eroanomus virastaan korkeimmalle paavilliselle, joka kaikki olosuhteet huomioon ottaen huolehtii asiasta”. Paavi Franciscuksen 15. helmikuuta 2018 antamassa motu propriossa Imparare a congedarsi vahvistettiin sama sääntö Rooman kuriassa toimiville ei-kardinaalipiispoille, jotka olivat aiemmin menettäneet virkansa automaattisesti 75-vuotiaina.
RoolitEdit
Yksi muoto latinalaiskatolisen piispan vaakunasta.
”Hiippakuntapiispalle” on uskottu paikalliskirkon (hiippakunnan) hoito. Hän on vastuussa hiippakuntansa uskovien opettamisesta, johtamisesta ja pyhittämisestä, ja hän jakaa nämä tehtävät alaisuudessaan palvelevien pappien ja diakonien kanssa.
”Opettaminen, pyhittäminen ja johtaminen” tarkoittaa sitä, että hänen on 1) valvottava evankeliumin julistamista ja katolista kasvatusta sen kaikissa muodoissa, 2) valvottava sakramenttien toimittamista ja huolehdittava siitä, että sakramentit toimitetaan ja 3) säädettävä lakeja, hallinnoitava niitä ja toimittava tuomarina kanonista oikeutta koskevissa asioissa hiippakunnassaan. Hän toimii hiippakunnan ”pääpaimenena” (hengellisenä johtajana) ja on vastuussa kaikkien hänen kirkollisen ja rituaalisen toimivaltansa piirissä elävien katolilaisten sielunhoidosta. Hän on velvollinen viettämään messun joka sunnuntai ja pyhänä pakkopäivänä rukoillen huostassaan olevien puolesta, jakamaan papistoa virkoihinsa eri laitoksissa ja valvomaan taloutta. Piispan on kannettava erityistä huolta papeista, kuunneltava heitä, käytettävä heitä neuvonantajina, huolehdittava siitä, että heistä huolehditaan kaikin tavoin asianmukaisesti, ja puolustettava heidän oikeuksiaan, jotka on vahvistettu kirkkolain säännöstössä. Latinalaiskatolisten piispojen on myös tehtävä säännöllisiä ad limina -vierailuja Pyhään istuimeen viiden vuoden välein.
Koska piispat toimivat uskonopettajina, joissakin englanninkielisissä maissa on tapana lisätä piispojen nimiin postnominaalinen arvonimi ”D.D.”. (Doctor of Divinity) ja viitata heihin arvonimellä ”Doctor”.
Vain piispalla on valtuudet antaa vihkimyksen sakramentti. Latinalaisessa kirkossa pikkuvihkimykset lakkautettiin Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen. Itäisissä katolisissa kirkoissa luostarillinen arkimandriitta voi tonsuroida ja asettaa alamaisensa pikkuritariksi; tonsurointia ja pikkuritariksi vihkimistä ei kuitenkaan pidetä osana pyhien toimitusten sakramenttia.
Latinalaisessa kirkossa konfirmaation sakramentin toimittaa tavallisesti piispa, mutta piispa voi delegoida sen toimittamisen papille. Kun kyseessä on aikuisen ottaminen täyteen yhteyteen katolisen kirkon kanssa, johtava pappi toimittaa konfirmaation. Itäisissä katolisissa kirkoissa konfirmaation (jota kutsutaan krismaatioksi) toimittaa tavallisesti pappi, koska se annetaan samanaikaisesti kasteen kanssa. Kirkkojen ja alttarien siunaaminen kuuluu vain hiippakunnan piispan tai eparkin toimivaltaan, vaikka hän voikin valtuuttaa toisen piispan tai jopa papin suorittamaan seremonian.
Pyhäin torstaina latinalaiskatoliset piispat johtavat khrismamessua. Vaikka tässä messussa siunataan sairaanvoitelun sakramentissa käytettävä sairaan öljy, sen voi tarvittaessa siunata myös kuka tahansa pappi. Vain piispa voi vihkiä khrisman. Itäisissä katolisissa kirkoissa khrismaa konsekroivat ainoastaan kirkkojen päämiehet sui juris (patriarkat ja metropoliitat), eivätkä hiippakuntapiispat saa tehdä niin.
Vain piispa tai muu ordinaali voi myöntää teologisille kirjoille imprimaturin, jolla todistetaan, että ne ovat vapaita opillisista tai moraalisista erehdyksistä; tämä ilmaisee piispalle kuuluvaa opetusvaltuutusta ja kasvatusvastuuta.
Ennen Vatikaanin toista kirkolliskokousta piispalla oli myös etuoikeus konsekroida messussa käytettävät patena ja malja. Yksi konsiilin jälkeen toteutetuista muutoksista on se, että nyt sanotaan pelkkä siunaus, ja sen voi antaa kuka tahansa pappi.
Kanoninen auktoriteettiMuutos
Katoliset piispat kokoontuivat Pietarin basilikan eteen
Sekä läntisessä että itäisessä katolisessa kirkossa kuka tahansa pappi voi viettää messua tai Jumalallista liturgiaa. Messun tai jumalallisen liturgian tarjoamiseen julkisesti papilla on kuitenkin oltava paikallisen ordinaarin lupa – tätä lupaa voidaan antaa seurakuntien kirkkoherroille rajoitetuksi ajaksi, mutta pitkäaikaista lupaa varten on yleensä turvauduttava hiippakunnan piispaan. Matkustaville papeille voidaan myöntää juhlakortti, jotta he voivat osoittaa oman hiippakuntansa ulkopuolisille pastoreille ja piispoille, että he ovat hyvässä asemassa. Vaikka papilla ei olisi tällaista asiakirjaa, hän voi kuitenkin viettää sakramentteja, jos paikallinen piispa tai pastori arvioi, että vieraileva pappi on hyvämaineinen henkilö.
Idässä piispan allekirjoittamaa antimensionia säilytetään alttarilla osittain muistutuksena siitä, kenen alttarilla ja kenen omophorionin alaisuudessa paikallisen seurakunnan pappi palvelee.
Jotta papit voivat pätevästi viettää katumuksen sakramentin, heillä on oltava paikalliselta piispalta fakultukset (lupa ja valtuudet); kuitenkin silloin, kun katuva on kuolemanvaarassa, papilla on sekä oikeus että velvollisuus kuulla ripittäytyminen riippumatta siitä, missä hän on.
Latinalaisen kirkon papeilla ja diakoneilla on oltava asianmukainen tuomiovalta tai toimivaltaisen viranomaisen antama valtakirja, jotta he voivat johtaa avioliittoon vihkimistä. Katolisen kirkon latinalaisen haaran opetuksen mukaan pariskunta itse hoitaa sakramentin armot; näin ollen, vaikka avioliittoseremonian toimittaa tavallisesti vihitty henkilö, piispa voi delegoida maallikon olemaan läsnä valanvaihdossa; näin tehtäisiin vain äärimmäisissä tapauksissa, kuten lähetysalueilla. Itäisessä perinteessä papisto ei ainoastaan todista valanvaihtoa, vaan sen on annettava siunaus, jotta avioliitto olisi pätevä.
Ellei tietty piispa ole sitä kieltänyt, kuka tahansa piispa voi saarnata kaikkialla katolisessa kirkossa, ja kuka tahansa pappi tai diakoni voi myös saarnata missä tahansa (olettaen, että paikallispastori on antanut siihen luvan), jollei hänen saarnaamisoikeuttaan ole rajoitettu tai poistettu.
Hiippakunnan katedraalissa on erityinen tuoli, katedra, jota kutsutaan katedraaliksi, joskus myös valtaistuimeksi, ja joka on varattu pyhäkköön yksinomaan sen ordinaarin käyttöön; se symboloi hänen hengellistä ja kirkollista auktoriteettiaan.