Vaikka Will Ferrell oli valkokankaalla alle viisi minuuttia, hänen cameo-osuutensa vuoden 2005 elokuvassa Wedding Crashers oli poikkeuksellinen, sillä se vakiinnutti ikuisiksi ajoiksi mieliimme mielikuvan siitä, miltä näyttää laiska, häikäilemätön aikuinen luuseri, joka asuu yhä kotona vanhempiensa luona.
Eräässä näyttävässä kohtauksessa Ferrellin hahmo Chazz Reinhold istuu kylpytakki päällä olohuoneen sohvalla. On keskipäivä, ja hän on juuri pyytänyt iäkästä äitiään tuomaan hänelle lihamureketta. Sillä välin Owen Wilsonin esittämä ystävä piipahtaa ja Chazz kysyy, haluaisiko hänkin. Herra Wilsonin hahmo, John Beckwith, suostuu lopulta.
”Hei, äiti, lihamureketta”, Chazz huutaa olkansa yli keittiön suuntaan. ”Me haluamme sen nyt … lihamurekkeen.”
Tarina jatkuu mainoksen alla
Nuorilla aikuisilla, jotka asuvat kotona vanhempiensa kanssa, ei ollut sen jälkeen mitään mahdollisuuksia. Heidät yhdistettäisiin ikuisesti maailman Chazz Reinholdeihin.
Lukiessani tällä viikolla tarinaa newyorkilaisesta tuomarista, joka määräsi 30-vuotiaan miehen muuttamaan pois vanhempiensa talosta, muistin elokuvan. Ikääntyvä pariskunta oli mennyt oikeuteen hakemaan häätöä. Poika, Michael Rotondo, väitti olevansa perheenjäsen ja näin ollen oikeutettu ainakin kuuden kuukauden lisäaikaan eritasoisessa ranchissa.
Asiaa ei auttanut se, että herra Rotondo näytti olkapään mittaisine tummine hiuksineen ja rähjäisine partoineen jotenkin surulliselta ja epäsympaattiselta. Hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaisia pyrkimyksiä lähteä perhepesästä itsenäiseen elämään. Julmassa maailmassa hän oli helppo kohde. Ei ole yllättävää, että tapaus lietsoi uutta vihamielisyyden aaltoa nykyisiä tuhatvuotiaita kohtaan, jotka asuvat vanhempiensa kanssa vielä pitkälle parikymppisinä – ja kolmekymppisinä – ennätysmäärin.
”Asuin omillani, kun olin 18-vuotias. Nykypäivän lapsia hemmotellaan uskomattomasti”, eräs Rotondon juttua kommentoinut sanoi. Tiivistän vastausten vallitsevan teeman: Nykyajan lapset ovat laiskoja, oikeutettuja, avokado-paahtoleipää syöviä kiittämättömiä, jotka pelkäävät lähteä maailmalle ja hankkia töitä. Ja heidän vanhempansa rohkaisevat tätä käytöstä antamalla heidän lastensa jäädä kotiin, ilman vuokraa ja vastuuta.
Vaikka siellä on epäilemättä joitakin halveksittavia opportunisteja, jotka yhä imevät vanhempiensa taloudellista niskaa ja tekevät vähän vastineeksi, se ei ole enemmistö parikymppisistä ja kolmekymppisistä lapsista, jotka yhä asuvat kotona. Ei lähellekään. Etenkin jos he asuvat jollakin maan kalliimmalla markkina-alueella, kuten Vancouverissa ja Torontossa, he asuvat siellä, koska asumiskustannukset ovat niin pirun kalliita ja koska he ovat koulun jälkeen velkaantuneempia kuin mikään sukupolvi ennen heitä.
Tämä on yksinkertaisesti fakta.
Nuoret kanadalaiset ovat 7000 dollaria enemmän velkaa (inflaatiokorjattuna) kuin ihmiset, jotka valmistuivat yliopistosta tai korkeakoulusta vuonna 1976, jolloin baby boomerit kävivät järjestelmän läpi. Ja tässä tilanteessa on yksinkertaisesti paljon enemmän ihmisiä, koska nykyään useammat lapset käyvät keskiasteen jälkeisiä oppilaitoksia.
Tarina jatkuu mainoksen alla
Me kaikki tiedämme korkeat asumiskustannukset. Vuonna 1976 keskimääräisen nuoren aikuisen (24-34-vuotias) piti säästää viisi vuotta, jotta hän pystyi maksamaan 20 prosenttia asuntolainasta. Nykyään se on kansallisesti 13 vuotta. Ontariossa se on 16 vuotta, ellei asu Suur-Torontossa, jossa se on 22 vuotta. Jos asut Vancouverin metropolialueella, se on 27 vuotta. Tämä perustuu British Columbian yliopiston hiljattain päivitettyyn tutkimukseen.
Lapsetkaan eivät ansaitse yhtä paljon kuin boomarit tienasivat samanikäisinä.
Nuorin poikamme lähti kotoa vasta 28-vuotiaana. Hän oli käynyt oikeustieteellisen, saanut artikkelinsa valmiiksi ja etsi töitä. Hänellä oli vuori velkoja opinnoistaan, ja ilman työtä mahdollisuus löytää viihtyisä yhden makuuhuoneen kellariasunto Vancouverin keskustasta 2200 dollarilla kuukaudessa ei tullut kysymykseen.
Hän ei halunnut asua kotona, usko pois. Hän antoi panoksensa sinne, minne pystyi. Mutta emme myöskään aikoneet veloittaa häneltä 500 dollarin kuukausivuokraa, kun hän ei tienannut mitään. Anteeksi jos se tekee meistä lapsellisia vanhempia. Olen iloinen voidessani sanoa, että hänellä on nyt hyvä työpaikka, hän asuu keskustassa ja on aloittanut toivottavasti menestyksekkään uran.
Variaatiot tuosta skenaariosta ovat usein tyypillisempiä lapsille, joita vielä nykyäänkin löytyy kotoa. Ei se fiktiivinen Chazz Reinholds tai tosielämän Michael Rotondo.
Me tunnumme niin innokkailta dumppaamaan nykypäivän nuoria, enkä tiedä miksi. Boomareilla ei ole koskaan ollut näin hyvin, eikä ole kaunista arvostella sukupolvea, joka kohtaa esteitä, joita me emme ole koskaan kohdanneet.