Patti LuPone, oikealta nimeltään Patti Ann LuPone, (s. 21. huhtikuuta 1949, Northport, Long Island, New York, Yhdysvallat), yhdysvaltalainen teatteri- ja elokuvanäyttelijätär, joka tunnetaan voimakkaasta äänestään ja grand dame -persoonastaan.
LuPone varttui Long Islandilla. Hän aloitti tanssimisen nelivuotiaana ja esiintyi myöhemmin kahden vanhemman veljensä kanssa. Lukion jälkeen hän kirjoittautui Juilliard Schoolin draamaosastolle, jonka amerikkalainen tuottaja John Houseman ja ranskalainen ohjaaja Michel Saint-Denis olivat juuri perustaneet. Vuonna 1971 hän debytoi näyttämöllä Iphigenia-musikaalin nimihenkilönä Young Vic -teatterissa Lontoossa. Huolimatta riitaisasta suhteesta Housemaniin, jonka vastakkainasettelevasta tyylistä hän ei pitänyt, hän liittyi Housemanin seurueeseen, Acting Companyyn, vuonna 1972.
Vuonna 1973 LuPone debytoi Broadwaylla Irinan roolissa Anton Tšehovin Kolme sisarta -teoksessa. Vaikka hänen työnsä Harkness-teatterin sadussa The Robber Bridegroom (1975) toi hänelle Tony Award -ehdokkuuden parhaasta musikaalinäyttelijättärestä, häntä pyydettiin uudelleen koe-esiintymään Broadway-tuotantoon, ja hän erosi Acting Companysta vuonna 1976. Sen jälkeen hän otti vastaan rooleja Stephen Schwartzin The Baker’s Wife -teoksen kiertävässä tuotannossa (1976) ja David Mametin näytelmäsarjassa, johon kuului muun muassa The Water Engine -näytelmän tuotanto (1978) New Yorkin Plymouth-teatterissa.
Vuonna 1979 LuPone debytoi Eva Perónin roolissa Andrew Lloyd Webberin Evitassa. Aluksi Los Angelesissa esitetty produktio matkusti New Yorkiin myöhemmin samana vuonna. LuPonen ruumiillistama Argentiinan johtajan valtaannousu toi hänelle Tony-palkinnon parhaasta musikaalinäyttelijättärestä. Hän jatkoi työtään tasaisesti New Yorkissa ja muissa amerikkalaisissa kaupungeissa ennen kuin hän liittyi Lontoon tuotantoihin vuonna 1985. Samana vuonna hänen esityksensä sekä Fantinena Les Misérables -elokuvassa Royal Shakespeare Companyn kanssa että Mollina The Cradle Will Rock -elokuvassa toivat hänelle Laurence Olivier -palkinnon parhaana musikaalinäyttelijättärenä.
LuPone palasi Yhdysvaltoihin, jossa hän esiintyi muun muassa elokuvissa Witness (1985) ja Driving Miss Daisy (1989). Televisiosarjassa Life Goes On (1989-93) hän esitti Downin syndroomaa sairastavan lapsen äitiä. Hänen esityksensä Norma Desmondin roolissa Lloyd Webberin Lontoon Sunset Boulevard -näytelmässä (1992) sai ristiriitaiset arvostelut, minkä vuoksi Lloyd Webber korvasi hänet Glenn Close’lla Broadway-tuotannossa. LuPone pysyi kuitenkin kiireisenä. Hän sai lisää elokuvamenestystä elokuvissa Summer of Sam (1999) ja State and Main (2000). Lisäksi hän sai lisää tunnustusta näyttämötyöstään, erityisesti groteskisti rakastuneena rouva Lovettina elokuvassa Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street (2005) ja pakkomielteisenä Momma Rosena elokuvassa Gypsy (2007), josta hän voitti jälleen Tony-palkinnon parhaana musikaalinäyttelijättärenä.
Vuonna 2007 LuPone näytteli pääosaa Los Angelesin oopperan produktiossa, joka esitti Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin ohjaamaa teosta Maahagonnyn kaupungin ylösnousemusta ja tuhoa. Kolme vuotta myöhemmin hän liittyi Women on the Verge of a Nervous Breakdown -musikaalin (Naiset hermoromahduksen partaalla) Broadway-musikaalisovitukseen Pedro Almodóvarin samannimisestä elokuvasta. LuPonen myöhempiin Broadway-esiintymisiin kuuluivat Mametin The Anarchist (2012), jossa hän esitti ehdonalaiseen vapauteen pyrkivää vankia, ja War Paint (2017), musikaali kilpailevista kosmetiikkamagnaateista Elizabeth Ardenista ja Helena Rubinsteinista. Esityksestään lontoolaisessa Company-tuotannossa (2018-19) LuPone voitti toisen Laurence Olivier -palkintonsa, parhaana näyttelijättärenä musikaalin sivuosassa.
Teatterityönsä lisäksi LuPone jatkoi esiintymistään elokuvissa ja televisiossa. Hänellä oli erityisesti toistuvia rooleja televisiosarjoissa Oz, 30 Rock, American Horror Story ja Penny Dreadful. Hänen muistelmateoksensa Patti LuPone julkaistiin vuonna 2010.