Paradoksi on looginen arvoitus, joka näyttää olevan ristiriidassa itsensä kanssa. Ei se sitä ole. Itse asiassa se on. Oksymoroni on kielikuva – sanoja, jotka näyttävät kumoavan toisensa, kuten ”työloma” tai ”pikaklassikko.”
Paradoksi saa aivosi kipeiksi, koska se näyttää siltä, että jokin asia on totta ja väärin samaan aikaan. M.C. Escherin ”Suhteellisuus” on visuaalinen paradoksi. Lattia on katto! Osa paradoksin hauskuudesta on sen selvittäminen, onko se oikeasti paradoksi. Kävisikö tämä? Isä ja poika joutuvat auto-onnettomuuteen ja isä kuolee. Poika menee sairaalaan, mutta lääkäri sanoo: ”En voi leikata häntä. Hän on minun poikani.” Hämmentynyt? Ha! Ei kuitenkaan paradoksi – lääkäri on hänen äitinsä. Tässä on William Wordsworthin paradoksi: ”Lapsi on miehen isä”. Katso sanaa toiminnassa:
”Hän näytti omaksuvan kvanttiteorian hämmentävät paradoksit helposti.” (Big Science)
”Mujille vastaus on siisti paradoksi, kuin zenin koan: massiivinen minimalismi ikuisen kasvun kautta.” (New Yorker)
Oi maailman jumbokatkaravut, emme kutsu teitä ääliöiksi. Olette oksymoroneja! Sana itsessään on oksymoroni, ristiriita. Se tulee kreikan kielen sanoista oxys ”terävä” ja moros ”tyhmä”. Terävästi tyhmä. Oksymoroneja lievästi villiintynyt:
”Tämä artikkeli todistaa, että hyvät talousuutiset ovat oksymoroni.” (New York Times)
”Äärimmäinen oksymoroni: minut kutsuttiin kerran agorafobian kongressiin”, hän sanoi. (Washington Post)
Kummatkin ovat ristiriitoja, mutta paradoksi on jotain ajateltavaa, ja oksymoroni on kuvaus, josta nautitaan hetken ja joka sitten katoaa.