Pakistanin lyhyt historia maana on ollut hyvin myrskyisä. Maakuntien väliset taistelut – samoin kuin syvään juurtunut konflikti, joka johti ydinvoimapulaan Intian kanssa – estivät Pakistania saavuttamasta todellista vakautta viimeisten viiden vuosikymmenen aikana. Se vaihtelee sotilashallinnon ja demokraattisesti valittujen hallitusten välillä, sekulaarin politiikan ja taloudellisen tuen välillä kylmän sodan ja terrorismin vastaisen sodan ”etulinjan” valtiona. Viime aikoina julistettu poikkeustila ja entisen pääministerin Benazir Bhutton poliittinen salamurha osoittavat taloudellisen ja poliittisen epävakauden jatkuvan suuntauksen.
Yleiskatsaus
Kun Pakistanista tuli valtio 14. elokuuta 1947, se muodosti tuolloin maailman suurimman muslimivaltion. Pakistanin perustaminen oli katalysaattori historian suurimmalle väestöliikkeelle. Lähes seitsemäntoista miljoonaa ihmistä – hinduja, muslimeja ja sikhejä – on raportoitu muuttaneen molempiin suuntiin Intian ja Pakistanin kahden siiven välillä (itäinen siipi on nykyään Bangladesh). Intian mantereen yhdeksästäkymmenestäviidestä miljoonasta muslimista kuusikymmentä miljoonaa tuli Pakistanin kansalaisiksi sen perustamisen yhteydessä. Myöhemmin 35 miljoonaa muslimia jäi Intian sisäpuolelle, mikä tekee siitä suurimman muslimivähemmistön muussa kuin muslimivaltiossa.
Pakistanin selviytymispyrkimykset ovat olleet syntymästään lähtien yhtä pakottavia kuin epävarmoja. Huolimatta ylivoimaisesti muslimiväestönsä yhteisestä uskonnosta Pakistan on käynyt epävarmaa kamppailua kansallisen identiteetin määrittelystä ja poliittisen järjestelmän kehittämisestä kielellisesti monimuotoista väestöään varten. Pakistanissa tiedetään olevan yli kaksikymmentä kieltä ja yli 300 erilaista murretta. Viralliset kielet ovat urdu ja englanti, mutta punjabi, sindhi, pashtu, baluchi ja seraiki ovat myös pääkieliä. Tämä monimuotoisuus on aiheuttanut kroonisia alueellisia jännitteitä ja peräkkäisiä epäonnistumisia perustuslain muodostamisessa. Pakistania ovat rasittaneet myös täysimittaiset sodat Intian kanssa, strategisesti haavoittuva luoteisraja ja useat talouskriisit. Sillä on vaikeuksia jakaa niukkoja taloudellisia resurssejaan ja luonnonvarojaan oikeudenmukaisesti.
Kaikki Pakistanin kamppailut alleviivaavat sitä dilemmaa, jonka se joutuu kohtaamaan sovittaessaan yhteen kansallisen yhdentymisen tavoitteen ja kansallisen turvallisuuden vaatimukset.
Sotilaallisen tappion jälkeen Intialta Intian itäisen alueensa, josta Intia sen jakaa, irtautuminen aiheutti Bangladeshin perustamisen vuonna 1971. Tämä tilanne ilmentää Pakistanin dilemman dramaattisinta ilmenemismuotoa hajautettuna kansakuntana. Pakistanin poliittista kehitystä varjostavat edelleen maakuntien väliset mustasukkaisuudet ja erityisesti Sindin, Baluchistanin ja Luoteisrajaprovinssin pienempien maakuntien syvät kaunat, jotka kohdistuvat Punjabin enemmistön monopoliasemaan vallan, voiton ja holhouksen muodossa. Pakistanin poliittisen epävakauden rinnalla on käyty kiivasta ideologista keskustelua siitä, minkälainen hallintomuoto Pakistanin pitäisi omaksua, islamilainen vai maallinen. Kansallisen poliittisen puolueen puuttuessa Pakistan on pitkään joutunut turvautumaan virkamieskuntaan ja armeijaan hallituksen jatkuvuuden ylläpitämiseksi.
Pakistanin synty
Pakistanin monitahoisten ongelmien juuret juontavat juurensa maaliskuuhun 1940, jolloin Intian muslimien liitto (All-India Muslim League) esitti virallisesti vaatimuksen Pakistanin perustamisesta, joka koostuisi Intian luoteis- ja koillisosien muslimienemmistöisistä maakunnista. Väittämällä, että Intian muslimit olivat kansakunta, eivät vähemmistö, Muslimiliitto ja sen johtaja Mohammad Ali Jinnah olivat toivoneet voivansa neuvotella perustuslaillisesta järjestelystä, joka takaisi oikeudenmukaisen vallanjaon hindujen ja muslimien välillä sen jälkeen, kun britit luopuisivat Intian hallinnasta. Pakistanin” vaatimus oli Jinnahin ja Liigan pyrkimys rekisteröidä vaatimuksensa olla kaikkien Intian muslimien puolestapuhuja sekä niissä maakunnissa, joissa muslimit olivat enemmistönä, että niissä maakunnissa, joissa he olivat vähemmistönä. Jinnah ja Liitto saivat kuitenkin eniten kannatusta muslimien vähemmistöinä olevissa maakunnissa. Vuoden 1937 parlamenttivaaleissa Liiga oli kohdannut vakavan torjunnan muslimiäänestäjien keskuudessa enemmistöprovinteissa.
Vaatimus erillisestä muslimivaltiosta ja väite puhua kaikkien Intian muslimien puolesta olivat ilmeisessä ristiriidassa. Brittiläisen Rajin jäljellä olevina vuosina Intiassa Jinnah tai Muslimiliitto eivät selittäneet, miten vähemmistöprovinteissa asuvat muslimit voisivat hyötyä Pakistanista, joka perustuisi jakamattomaan Punjabiin, Sindiin, Luoteisrajan provinssiin ja Baluchistaniin luoteessa sekä jakamattomaan Bengaliin ja Assamiin koillisessa. Jinnah oli ainakin yrittänyt kiertää epäjohdonmukaisuudet väittämällä, että koska Intiassa oli kaksi kansakuntaa – intialainen ja muslimikansa – mikä tahansa vallansiirto briteiltä Intialle merkitsisi väistämättä keisarillisten vallanpitäjien luoman yhtenäisen keskuksen lakkauttamista. Intian unionin jälleenrakentamisen olisi perustuttava joko konfederaatioon tai Pakistanin (joka edustaa muslimienemmistöisiä maakuntia) ja Hindustanin (joka edustaa hindujenemmistöisiä maakuntia) välisiin sopimusjärjestelyihin. Jinnah oli myös sitä mieltä, että Pakistanin olisi sisällettävä jakamaton Punjab ja Bengali. Merkittävät ei-muslimivähemmistöt näissä molemmissa maakunnissa olivat paras tae siitä, että Intian kansalliskongressi näkisi järkeväksi neuvotella Muslimiliiton kanssa vastavuoroisista järjestelyistä, joilla turvattaisiin muslimivähemmistöjen edut Hindustanissa.
Jinnahin suurista vaatimuksista huolimatta Muslimiliitto ei onnistunut rakentamaan tehokasta puoluekoneistoa muslimienemmistöisiin maakuntiin. Näin ollen liigalla ei ollut todellista määräysvaltaa sen enempää poliitikkoihin kuin islamin nimissä mobilisoituun kantaväestöönkään. Lopullisten neuvottelujen aikana Jinnahin vaihtoehtoja rajoitti muslimienemmistöisten maakuntien poliitikkojen epävarma sitoutuminen liigan tavoitteisiin Pakistanin vaatimuksessa. Yhteisöongelmien puhkeaminen rajoitti Jinnahia entisestään. Lopulta Jinnahilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tyytyä Pakistaniin, johon ei kuulunut Punjabin ja Bengalin ei-muslimienemmistöisiä alueita, ja luopua toiveistaan ratkaisusta, jolla olisi voitu turvata kaikkien muslimien edut. Pahin leikkaus oli kuitenkin se, että kongressi kieltäytyi tulkitsemasta jakoa Intian jakamiseksi Pakistaniin ja Hindustaniin. Kongressin mukaan jako tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että tietyt muslimienemmistöiset alueet olivat ”irtautumassa” ”Intian unionista”. Tästä seurasi, että jos Pakistan ei selviäisi, muslimialueiden olisi palattava Intian unioniin; sen uudelleenluomiseen kahden suvereenin valtion pohjalta ei olisi mitään apua.
Tässä sopimuksessa mikään ei ollut esteenä muslimialueiden palauttamiselle Intian unioniin, paitsi käsitys keskusvallasta, jota ei ollut vielä vakiinnutettu. Keskusviranomaisen perustaminen osoittautui vaikeaksi, varsinkin kun maakuntia oli hallinnoitu New Delhistä käsin niin pitkään ja kun Pakistanin itä- ja länsisiiven erotti toisistaan tuhat mailia Intian aluetta. Vaikka islamilaiset tunteet olivatkin paras toivo Pakistanin maakuntien pitämiseksi yhtenäisinä, niiden moniarvoiset perinteet ja kielelliset sidonnaisuudet olivat valtavia kompastuskiviä. Islam oli varmasti ollut käyttökelpoinen rallihuuto, mutta sitä ei ollut tehokkaasti muunnettu sellaiseksi vankaksi tueksi, jota Jinnah ja Liitto tarvitsivat muslimiprovinsseilta neuvotellakseen järjestelystä kaikkien Intian muslimien puolesta.
Pakistanin provinssien moninaisuus oli siis potentiaalinen uhka keskusvallalle. Vaikka maakuntien areenat olivat edelleen poliittisen toiminnan pääkeskuksia, ne, jotka ryhtyivät luomaan keskushallintoa Karachiin, olivat joko poliitikkoja, joilla ei ollut todellista tukea, tai virkamiehiä, jotka oli koulutettu brittiläisen Intian hallinnon vanhoihin perinteisiin. Muslimiliiton rakenteen luontaiset heikkoudet yhdessä sellaisen keskushallintokoneiston puuttumisen kanssa, joka olisi voinut koordinoida valtion asioita, osoittautuivat Pakistanin kannalta kokonaisuutena lamauttavaksi haitaksi. Miljoonien pakolaisten läsnäolo vaati kiireellisiä korjaavia toimia keskushallinnolta, jolla ei ollut sen lisäksi, että sitä ei ollut perustettu, riittäviä resursseja eikä valmiuksia. Kaupalliset konsernit eivät olleet vielä investoineet joihinkin kipeästi tarvittaviin teollisuusyksiköihin. Ja tarve saada tuloja maataloussektorilta vaati valtion väliintuloja, mikä aiheutti hajaannuksen Muslimiliiton hallintokoneiston ja Muslimiliittoa hallitsevan maaeliitin välille.
Valta ja hallinto
Vallanjaon aiheuttamat häiriöt vaikuttivat sekä armeijaan että siviilibyrokratiaan. Pakistanissa pyörivät useat poliitikot läpi alkavien poliittisten ja taloudellisten kriisiensä. Poliitikot olivat korruptoituneita, kiinnostuneita poliittisen valtansa säilyttämisestä ja eliitin etujen turvaamisesta, joten heidän olemisensa edustusviranomaisena ei antanut paljon toivoa demokraattisesta valtiosta, joka tarjosi sosioekonomista oikeudenmukaisuutta ja oikeudenmukaista hallintoa kaikille Pakistanin kansalaisille. Monenlaiset kiistat kansalliskielestä, islamin asemasta, maakuntien edustuksesta sekä vallanjaosta keskustan ja maakuntien välillä viivästyttivät perustuslain laatimista ja lykkäsivät parlamenttivaaleja. Lokakuussa 1956 päästiin yhteisymmärrykseen ja Pakistanin ensimmäinen perustuslaki julistettiin. Demokraattisen hallinnon kokeilu oli lyhyt mutta ei suotuisa. Ministeriöitä perustettiin ja hajotettiin nopeasti peräkkäin, ja lokakuussa 1958 kenraali Mohammad Ayub Khan toteutti sotilasvallankaappauksen hämmentävän helposti.
Presidentti Ayub Khan pystyi vuosien 1958 ja 1971 välisenä aikana keskittämään hallituksen itsevaltaisen hallinnon avulla ilman epävakaiden ministerikoalitioiden aiheuttamia hankaluuksia, jotka olivat olleet tunnusomaisia ensimmäiselle vuosikymmenelle itsenäisyyden jälkeen. Khan kokosi yhteen liittouman, joka koostui pääasiassa Punjabin armeijasta ja siviilibyrokratiasta, pienestä mutta vaikutusvaltaisesta teollisuusluokasta sekä maaeliitin osista, ja korvasi parlamentaarisen hallituksen perusdemokratiajärjestelmällä. Perusdemokratioiden säännöstö perustui Khanin diagnoosiin, jonka mukaan poliitikoilla ja heidän ”vapaan kilpailun” tyyppisillä taisteluillaan oli ollut huono vaikutus maahan. Siksi hän hylkäsi kaikki vanhat poliitikot vuoden 1959 vaalilautakuntien hylkäysmääräyksen (EBDO) nojalla. Perusdemokratiainstituutio pantiin sitten täytäntöön perustellen sitä sillä, ”että se oli demokratia, joka sopi kansan nerouteen”. Pieni joukko perusdemokraatteja (aluksi kahdeksankymmentätuhatta, jotka jakautuivat tasan molempien siipien kesken ja joita lisättiin myöhemmin vielä neljälläkymmenellä tuhannella) valitsi jäsenet sekä maakunta- että kansalliskokouksiin. Näin ollen perusdemokraattien järjestelmä ei valtuuttanut yksittäisiä kansalaisia osallistumaan demokraattiseen prosessiin, vaan avasi mahdollisuuden lahjoa ja ostaa ääniä niiltä rajoitetuilta äänestäjiltä, jotka olivat tarpeeksi etuoikeutettuja voidakseen äänestää.
Antamalla siviilibyrokratialle (harvoille valituille) osan vaalipolitiikassa Khan oli toivonut voivansa pönkittää keskushallintoa ja pitkälti amerikkalaisjohtoisia ohjelmia Pakistanin talouskehitystä varten. Hänen politiikkansa kuitenkin pahensi maakuntien välisiä ja niiden sisäisiä eroja. Tämä antoi itäisen siiven epäkohdille voimaa, joka uhkasi juuri sitä keskitettyä valvontaa, jota Khan yritti luoda. Länsi-Pakistanissa huomattavaa menestystä tuottavuuden lisäämisessä enemmän kuin tasoittivat kasvavat eriarvoisuudet maataloussektorilla ja niiden edustuksen puute, tuskallinen kaupungistumisprosessi ja vaurauden keskittyminen muutamiin teollisuuslaitoksiin. Vuoden 1965 Intian kanssa käydyn sodan jälkeen Itä-Pakistanin kasvava alueellinen tyytymättömyys ja Länsi-Pakistanin kaupunkien levottomuudet auttoivat heikentämään Ayub Khanin auktoriteettia, mikä pakotti hänet luopumaan vallasta maaliskuussa 1969.
Bangladesh irtautuu
Ayub Khanin jälkeen kenraali Agha Muhammad Yahya Khan johti toista sotilashallintoa vuosina 1969-1971. Siihen mennessä maa oli ollut sotilashallinnon alaisena kolmetoista vuotta kahdestakymmenestäviidestä olemassaolovuodestaan. Tämä toinen sotilashallinto korosti sitä, missä määrin byrokraattisen ja sotilaallisen holhouksen alainen keskittämisprosessi oli pirstonut Pakistanin yhteiskuntaa ja politiikkaa. Vuonna 1970 pidetyt aikuisten äänioikeuteen perustuvat parlamenttivaalit paljastivat ensimmäistä kertaa Pakistanin historiassa, miten alueellisuus ja sosiaaliset ristiriidat olivat hallinneet politiikkaa hallitusta kehittämispyrkimyksestä huolimatta. Mujibur Rahmanin johtama Awami-liitto kampanjoi kuuden kohdan ohjelmalla, joka koski maakuntien itsehallintoa, valloitti Itä-Pakistanissa yhtä lukuun ottamatta kaikki paikat ja sai ehdottoman enemmistön kansalliskokouksessa. Länsi-Pakistanissa Zulfiqar Ali Bhutton johtaman Pakistanin kansanpuolueen populistinen ohjelma vei voiton islamilaisilta puolueilta (Muslimiliitto, vanhin poliittinen puolue, sai vain muutaman paikan) ja nousi suurimmaksi yksittäiseksi ryhmäksi. Näköpiirissä oleva Awami-liigan hallitus oli uhka Länsi-Pakistanin poliitikoille, jotka salaliitossa sotilasjohdon kanssa estivät Mujiburia ottamasta valtaa. Tämä oli viimeinen pisara itäiselle siivelle, joka oli jo kyllästynyt aliedustukseensa kaikilla hallinnon aloilla, taloudelliseen puutteeseen ja demokraattisen prosessin tukahduttamiseen. Itä-Pakistanin aseellinen kapina synnytti kaikki nämä turhautumiset, mikä johti Intian sotilaalliseen väliintuloon sen murskaamiseksi. Pakistan oli nyt mukana kolmannessa sodassaan Intian kanssa, mikä avasi tien Bangladeshin perustamiselle vuonna 1971.
Demokraattinen hallitus
Pakistanin pilkkominen saattoi sekä siviilibyrokratian että armeijan huonoon valoon, eikä kenraali Yahya Khanille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa kaikki valta Pakistanin kansanpuolueelle (PPP), joka näki edustajiston muodostamisen Zulfikar Ali Bhutton johdolla. Bhutton vaalivoima rajoittui kuitenkin Punjabiin ja Sindiin, eikä se sielläkään perustunut vankkaan poliittiseen puolueorganisaatioon. Tämä sekä PPP:n kannattajien puute Luoteisrannikon rajaprovinssissa ja Belutšistanissa merkitsivät sitä, että Bhutto ei voinut toimia keskuskoneistossa ilman siviilibyrokratian ja sotilasjohdon ainakin epäsuoraa tukea. Vuoden 1973 perustuslaissa tehtiin suuria myönnytyksiä muille kuin Punjabin maakunnille ja luotiin suunnitelma poliittisesta järjestelmästä, joka perustui näennäiseen kansalliseen konsensukseen. Bhutto ei kuitenkaan onnistunut panemaan täytäntöön perustuslain liittovaltiomääräyksiä. Hän turvautui valtion pakkokeinoihin poliittisen opposition tukahduttamiseksi ja laiminlöi PPP:n rakentamisen todella suosituksi kansalliseksi puolueeksi. Bhutto ei pystynyt vakiinnuttamaan yhteiskunnallista tukipohjaa, koska hänen retoriikkansa ja hänen jokseenkin sattumanvaraisten talousuudistustensa vähäiset onnistumiset olivat ristiriidassa keskenään. Vaikka Bhutto menetti tilapäisesti kasvonsa vuonna 1971, siviilibyrokratia ja armeija pysyivät valtiorakenteen tärkeimpinä tukipilareina Pakistanin kansalaisten sijasta, jotka vielä kamppailivat saadakseen tunnustusta demokraattisessa prosessissa. Vaikka Bhutton PPP voitti vuoden 1977 vaalit, Pakistanin kansallinen liittouma – yhdeksän puolueen koalitio – syytti Bhuttoa vaalivilpistä. Väkivaltaiset levottomuudet kaupungeissa antoivat kenraali Zia-ul Haqin johtamalle armeijalle tekosyyn tehdä väkevä paluu poliittiselle areenalle, ja 5. heinäkuuta 1977 Pakistan asetettiin jälleen kerran sotilashallinnon alaisuuteen ja vuoden 1973 perustuslaki keskeytettiin.
Valtansa saatuaan kenraali Zia kielsi kaikki poliittiset puolueet ja ilmaisi päättäväisyytensä muovata Pakistanin valtio ja yhteiskunta islamilaiseen muottiin. Huhtikuussa 1979 Bhutto teloitettiin murhasyytteiden perusteella, ja PPP:n jäljellä oleva johto vangittiin tai karkotettiin. Järjestämällä puolueettomia vaaleja ja aloittamalla useita islamilaistamispolitiikkoja Zia pyrki luomaan kansan tukipohjan toivoen voivansa legitimoida armeijan roolin Pakistanin politiikassa. Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin joulukuussa 1979 sai aikaan sen, että Zian hallinto sai kansainvälistä tukea Neuvostoliiton alueeseen rajoittuvana vakaana hallituksena. Vaikka Pakistan oli nyt virallisesti irrottautunut sekä SEATOsta että CENTOsta ja liittynyt liittoutumattomien liikkeeseen, länsi piti sitä tärkeänä etulinjan valtiona ja se on merkittävä amerikkalaisen sotilas- ja rahoitustuen saaja. Huolimatta lukuisista tilastoista, jotka mainostivat talouden terveyttä, tyytymättömyyden murinaa, vaikkakin vaimeana, kuului edelleen. Joulukuun 30. päivänä 1985, vahvistettuaan oman asemansa kiistanalaisessa ”islamilaisessa” kansanäänestyksessä, saatettuaan päätökseen uuden kierroksen puolueettomia maakunta- ja kansalliskokousten vaaleja ja tehtyään joukon muutoksia vuoden 1973 perustuslakiin, Zia poisti vihdoin sotatilalain ja julisti uuden demokraattisen aikakauden alkaneen Pakistanissa.
Uusi demokraattinen aikakausi sujui yhtä myrskyisästi kuin Pakistanin aiempi poliittinen historia. Suurimmat poliittiset puolueet kehottivat boikotoimaan vuoden 1985 vaaleja puolueiden puolueettomien puolueiden puolueiden alustan vuoksi. Poliittisten puolueiden puuttuessa ehdokkaat keskittyivät paikallisiin kysymyksiin, jotka syrjäyttivät suurimman osan ehdokkaista kuulumisen tiettyihin puolueisiin. Pakistanin kansa oli ilmeisen kiinnostunut osallistumaan demokraattiseen prosessiin ja jätti boikottikehotuksen huomiotta. 52,9 prosenttia äänesti kansalliskokouksessa ja 56,9 prosenttia maakuntavaaleissa.
Presidentti Zian ensimmäinen aloite oli tehdä vuoden 1973 perustuslakiin muutoksia, jotka varmistaisivat hänen valtansa parlamentaarisessa järjestelmässä. Kahdeksas muutos osoittautui kaikkein haitallisimmaksi kansan uskolle demokraattiseen järjestelmään. Nyt presidentillä oli täysi määräysvalta ja valta ryhtyä mihin tahansa toimenpiteeseen, jonka hän katsoi tarpeelliseksi kansallisen koskemattomuuden turvaamiseksi. Seuraavien kahdentoista vuoden aikana presidentit käyttivät tätä muutosta erottaakseen useita pääministereitä virastaan pääasiassa joko henkilökohtaisten kamppailujen tai vallanvaihdosta johtuvan epävarmuuden vuoksi.
Vuoden 1988 vaalien jälkeen pääministeriksi nimitettiin Muhammad Khan Junejo, jolle kansalliskokous antoi yksimielisen luottamuslauseen. Junejo vaikutti lupaavalta tekijältä Pakistanin hallituksessa; hän edisti sujuvaa siirtymistä armeijalta siviilivallalle, mikä synnytti optimismia Pakistanin demokraattisen prosessin suhteen. Ensimmäisten virkavuosiensa aikana Junejo onnistui löytämään tasapainon parlamentaarisen valtakirjan vakiinnuttamisen demokraattisena elimenä ja presidentti Zian siunauksen säilyttämisen välillä. Hän laati viisikohtaisen ohjelman, jolla pyrittiin parantamaan kehitystä, lukutaitoa, poistamaan korruptio ja parantamaan tavallisten ihmisten asemaa. Hän myös paransi ulkopolitiikkaa ulkomailla ja kamppaili suuren budjettivajeen kanssa, joka johtui sotatilalakihallinnon raskaista menoista. Toukokuun 29. päivänä 1988 presidentti Zia kuitenkin hajotti kansalliskokouksen ja erotti pääministerin perustuslain 58-2-b artiklan nojalla. Hän väitti, että Jenejo vehkeili häntä vastaan heikentääkseen hänen asemaansa; hän syytti kansalliskokousta korruptiosta ja siitä, että se ei ollut kyennyt panemaan täytäntöön islamilaista elämäntapaa.
Opositiopuolueet kannattivat Zian päätöstä, koska se toimi niiden eduksi, sillä se mahdollisti ennenaikaiset vaalit. Ne vaativat vaalien aikatauluttamista yhdeksänkymmenen päivän kuluessa perustuslain mukaisesti. Presidentti Zia tulkitsi tätä perustuslain pykälää eri tavalla. Hän katsoi, että hänen oli ilmoitettava vaalien aikataulu yhdeksänkymmenen päivän kuluessa, mutta vaalit voitaisiin pitää myöhemmin. Samalla hän halusi järjestää vaalit puoluepoliittisesti, kuten hän oli tehnyt vuonna 1985, mutta korkein oikeus katsoi, että tämä oli vastoin perustuslain henkeä. Poliittinen sekasorto syntyi, kun Zia ehdotti vaalien lykkäämistä poliittisen järjestelmän uudistamiseksi islamin nimissä. Pelättiin, että Zia saattaisi määrätä sotatilalain, ja Muslimiliitto jakautui Zian ja Junejon kannattajiin. Kaikki tämä pysähtyi, kun Zia kuoli lento-onnettomuudessa 17. elokuuta.
Ghulam Ishaq Khan vannoi presidentinvalan senaatin puheenjohtajana, ja vaalit aloitettiin. Tämä yllätti ulkopuoliset tarkkailijat, jotka pelkäsivät, että armeija voisi helposti ottaa vallan. Vuoden 1988 marraskuun vaalit perustuivat poliittisten puolueiden vaaliohjelmiin ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen. Mikään puolueista ei saanut enemmistöä kansalliskokoukseen, mutta Pakistanin kansanpuolue nousi suurimmaksi yksittäiseksi paikkamäärän haltijaksi. PPP:n puheenjohtaja Benazir Bhutto nimitettiin pääministeriksi sen jälkeen, kun PPP muodosti koalition pienemmistä puolueista muodostaakseen toimivan enemmistön. Aluksi toivottiin, että Bhutto tekisi yhteistyötä oppositiopuolue IJI-puolueen johtajan Nawaz Sharifin kanssa, joka johti Punjabin puoluetta, enemmistöprovinssia. Pian he kuitenkin kiihdyttivät katkeruuden uusiin mittasuhteisiin ja tyhjensivät taloutta lahjuksilla muille poliitikoille puoluekantojen heiluttamiseksi. Nämä tilit ja se, että talouselämässä ei tapahtunut parannusta, vahingoittivat keskushallituksen imagoa. Vuonna 1990 presidentti erotti Bhutton perustuslain kahdeksannen muutoksen nojalla, ja korkein oikeus vahvisti tämän päätöksen. Niinpä vaalit järjestettiin jälleen kerran vajaat kaksi vuotta myöhemmin.
Pakistanilaiset olivat menettämässä uskonsa demokraattiseen järjestelmään. Heidän mielestään se oli korruptoitunut, sattumanvarainen ja perustui sotilas- ja byrokraattisen eliitin riitoihin. Tätä asennetta vahvisti se, että Nawaz Sharif nimitettiin pääministeriksi vuonna 1990 ja erotettiin vuonna 1993, vaikka hän oli vapauttanut investoinnit, palauttanut kotimaisten ja kansainvälisten sijoittajien luottamuksen niin, että investoinnit kasvoivat 17,6 prosenttia. Tämän seurauksena BKT:n kasvuvauhti oli 6,9 prosenttia ja inflaatio pysyi alle 10 prosentissa. Presidentti Ghulam Ishaq Khania syytettiin salaliitosta Benazir Bhutton kanssa Sharifin erottamiseksi. Ensimmäistä kertaa Pakistanin historiassa korkein oikeus julisti kansalliskokouksen ja Sharifin erottamisen perustuslain vastaiseksi ja palautti Sharifin ja kansalliskokouksen virkaan. Tämä toimi osoitti, että presidentti ei ollut ylivaltainen, mutta sitä seuranneet tapahtumat osoittivat, kuinka epävakaa hallitus oli. Lahjusten ja palatsin juonittelun avulla Ghulam pystyi vaikuttamaan Punjabin kapinaan vuonna 1993, joka esitti Sharifin ja hänen puolueensa epäpätevinä. Tilanne aiheutti järjestelmässä mullistuksen, joka johti armeijan esikuntapäällikön kenraali Abdul Waheed Kakerin väliintuloon. Sovittiin, että sekä presidentti että pääministeri eroaisivat ja järjestettäisiin uudet vaalit.
Vielä alhaisempi äänestysprosentti vaikutti liian usein käytyjen vaalien legitimiteettiin. Näissä vaaleissa mandaatin jakoivat samat toimijat, PPP Bhutton kanssa ja Muslimiliitto Sharifin kanssa. Sharif oli menettänyt kansan kannatuksen Punjabissa, minkä vuoksi PPP sai valtaosan paikoista. Niinpä PPP sai jälleen kerran paikkojen enemmistön ja Bhutto nousi pääministeriksi. Hän onnistui saamaan Farooq Ahmad Khan Legharin valituksi presidentiksi, mikä varmisti hänen hallituksensa kahdeksannen tarkistuksen vastustamisen. Bhutto ei kuitenkaan kyennyt johtamaan oikeudenmukaista hallitusta; hän sortui korruptioon ja valtion varojen väärinkäyttöön, mikä oli haitaksi Pakistanin kansalle. Sekä ylituomari että presidentti halusivat säilyttää itsenäisen asemansa hallituksessa, kun taas Bhutto yritti ohittaa poliittisen järjestelmän. Presidentti Leghari erotti hänet pian korkeimman oikeuden tuella. Yleisö iloitsi tästä päätöksestä ja valmistautui helmikuussa 1997 uusiin vaaleihin, jotka olivat viidennet kahdentoista vuoden aikana. Äänestäjien tuki vaaleille väheni samassa suhteessa näiden kahdentoista vuoden aikana.
Oli ilmeistä, että kaksi johtavaa puoluetta vuorottelivat yleisön kannatuksessa, kun Sharif palautettiin pääministeriksi ja Muslimiliitto enemmistöpuolueeksi. Muslimiliitto käytti parlamentaarista enemmistöään toteuttaakseen perustavanlaatuisen muutoksen poliittiseen järjestelmään tekemällä perustuslakiin kolmetoista muutosta. Kolmannellatoista muutoksella rajoitettiin presidentin valta nimelliseksi valtionpäämieheksi ja palautettiin parlamentin asema hallituksen keskushallintoviranomaisena. Tällä muutoksella luotiin periaatteessa tarkistus- ja tasapainomenettely kahdeksanteen artiklaan pyrkimyksenä säilyttää poliittinen vakaus. Vuonna 1999 kahdeksannesta muutoksesta poistettiin rajoitukset, jotka antoivat presidentille valtuudet hajottaa kansalliskokous tai erottaa pääministeri. Nämä lainsäädännölliset saavutukset olivat vaikuttavia, mutta kaiken kaikkiaan Muslimiliiton tulos oli vaihteleva. Se sai perinnöksi paljon esteitä, talouden, joka oli romahtamaisillaan, ja poliittisen korruptiokulttuurin. Toukokuussa 1998 tehty päätös tehdä ydinkokeita vastauksena Intian ydinkokeisiin johti pakotteiden määräämiseen, jotka tukahduttivat taloutta entisestään. Bhutton korruptoitunut ulkomaisten varojen käyttö ja ulkomaisten investointien jäädyttäminen vaikeuttivat investointisuhteita entisestään.
Turbulenssi
Pääministeri Sharif oli saamassa paheksuntaa monelta taholta, sillä häntä pidettiin vallanhimoisena ja mahdollisesti korruptoituneena. Hän oli syrjäyttänyt korkeimman oikeuden ylituomarin ja armeijan päällikön pian sen jälkeen, kun kahdeksas lakimuutos oli tarkistettu, hän puuttui lehdistöön, joka ei tukenut häntä, ja hänen perheyrityksensä Ittefaq Industries menestyi poikkeuksellisen hyvin taloudellisen taantuman aikana, mikä johti epäilyihin korruptiosta. Armeijan päällikkö Jehangir Karamat oli yksi niistä monista, jotka olivat huolissaan Sharifin kasvavasta vallasta, ja hän vaati armeijan ottamista mukaan maan päätöksentekoprosessiin siviilihallituksen tasapainottamiseksi. Kaksi päivää myöhemmin hän erosi ja tilalle tuli kenraali Pervez Musharraf. Musharraf oli ollut yksi tärkeimmistä strategioista Intian kanssa käydyssä Kashmirin kriisissä. Hän epäili pian, ettei hänellä ollut siviilihallituksen poliittista tukea aggressiivisille pyrkimyksilleen Kašmirissa. Shariffin vastahakoisuus Kashmirin oppositiossa, lisääntyvät ryhmäkiistat ja terrorismi yhdessä antoivat Musharrafille oikeutuksen johtaa vallankaappausta siviilihallituksen syrjäyttämiseksi. Lokakuun 12. päivänä 1999 hän syrjäytti menestyksekkäästi Sharifin ja Muslimiliiton sillä perusteella, että hän ylläpiti lakia ja järjestystä ja vahvisti samalla hallintoelintä.
Pakistanilaiset ajattelivat, että tämä saattaisi olla väliaikaista, ja kun tilanne olisi vakiintunut, Musharraf vaatisi uusia kansalliskokousvaaleja. Musharraf on kuitenkin kieltäytynyt palauttamasta kansalliskokousta vaaleilla ennen lokakuuta 2002, joka on korkeimman oikeuden asettama määräaika. Heinäkuussa 2001 Musharraf julisti itsensä presidentiksi ennen kuin hän tapasi Intian pääministerin legitimoidakseen valtansa Pakistanin hallituksessa. Sen jälkeen hän on kutsunut takaisin kaikki Pakistanin alueelliset taistelevat islamilaiset ryhmittymät ja kannustanut niitä palauttamaan aseensa keskushallinnolle. Hän on ollut järkkymätön Pakistanin Kashmiria koskevassa kannassa, mikä johti neuvottelujen lyhenemiseen Intian kanssa. Hän tekee nyt yhteistyötä Yhdysvaltain hallituksen ja länsimaiden kanssa terrorismin vastaisessa koalitiossa, mikä asettaa hänet hankalaan asemaan Afganistanin naapureidensa ja niiden Pakistanin sisäisten hajanaisten ryhmien kanssa, jotka sympatisoivat Talebania ja Osama Bin Ladenia etnisellä, ideologisella ja poliittisella tasolla.
Mohammad Ali Jinnah oli aina visioinut demokraattista Pakistania, ja monet hänen seuraajistaan ovat ponnistelleet tämän päämäärän puolesta, mutta eivät kuitenkaan enempää kuin pitämällä yllä omaa valtaansa. On ironista, että tällainen poliittinen epävakaus vaivaa maata, jonka johtajien ykköstavoite on oman vallan turvaaminen. Ehkä on aika vaihtaa yhtälöä. Sekä siviili- että sotilasjohtajien toimet ovat koetelleet Pakistanin kansaa ja sen taistelua kansakuntana. Pakistanilla on edessään kadehdittava tehtävä asettaa hallituksen painopisteet moninaisten ja epätasaisesti kehittyneiden osakokonaisuuksiensa tarpeiden mukaisesti. Riippumatta hallintomuodosta – siviili- tai sotilashallitus, islamilainen tai maallinen hallinto – ratkaisut, jotka koskevat toisaalta lukutaidottomuuden ja taloudellisen epätasa-arvon ongelmaa ja toisaalta kansallisen yhdentymisen ja kansallisen turvallisuuden vaatimuksia, määrittävät myös sen, missä määrin Pakistanin poliittinen vakaus tai epävakaus jatkuu tulevina vuosikymmeninä. Mutta kansa ja kansakunta jatkavat sinnikkäästi tarjoten maailmalle suuria kulttuurisia, uskonnollisia ja älyllisiä perinteitä.