Onko ADHD todellinen?

Miksi suurin osa ihmisistä (lääkärit mukaan lukien) on sitä mieltä, että kyseessä on todellinen sairaus eikä vain temperamenttikysymys tai lapsuuden traumojen seuraus, kuten tohtori Berezin väittää?

Tässä muutamia syitä:

1. Stimulanttilääkkeet, kuten Ritalin ja Adderall, toimivat. Lapseni on erilainen ihminen lääkityksen aloittamisen jälkeen. Hän on rauhallisempi ja keskittyneempi kotona ja koulussa.

2. Useimmat lastenlääkärit ja lastenpsykiatrit sanovat, että ADHD on todellinen sairaus. Meillä on täysi syy luottaa lääkäreihimme, joilla on vuosien koulutus ja kokemus.

3. Tutkimukset (jopa Harvard Medical Schoolin tutkijoiden tekemät) ovat osoittaneet, että ADHD on todellinen sairaus, joka johtuu geeneistä. Siksi ADHD:lla on tapana esiintyä suvussa.

4. Aivokuvaukset osoittavat, että ADHD:tä sairastavien lasten aivot eivät ole samanlaiset kuin muiden lasten aivot. ADHD johtuu aivojen viasta tai kemiallisesta epätasapainosta.

5. ADHD on ollut olemassa jo pitkään. Molieren kaltaiset näytelmäkirjailijat kuvasivat ADHD:sta kärsiviä lapsia satoja vuosia sitten.

Jos tarkastelemme lähemmin kutakin näistä uskomuksista, huomaamme, ettei yksikään niistä perustu totuuteen. Nämä uskomukset perustuvat 50 vuotta kestäneeseen PR-kampanjaan, jolla on ”myyty” ADHD-niminen sairaus vanhemmille, opettajille, lääkäreille ja suurelle yleisölle.

1. Stimulanttilääkkeet tehoavat.

Tämän uskomuksen kuulen useimmiten vanhemmilta vastaanotollani. Heille on kerrottu, että jos stimulantit tehoavat heidän lapseensa, lapsella täytyy olla ADHD. Stimulantit eivät auta lasta keskittymään, jos lapsella ei ole ADHD:ta. Totuus on, että stimulantit toimivat kaikilla, sekä aikuisilla että lapsilla. Bentsedriiniä, stimulanttia, joka muistuttaa kemiallisesti Adderallia, käytettiin laajalti toisessa maailmansodassa pitämään hävittäjälentäjät valppaina ja keskittyneinä. Kun Yhdysvaltain armeija sai selville, että saksalaiset pommikoneiden lentäjät käyttivät bentsedriiniä pitääkseen lentäjänsä valppaina Britanniaa vastaan käytyjen salamasotien aikana, he alkoivat sisällyttää lääkettä amerikkalaisten pommikoneiden lentäjien varusteisiin. Toki kaikilla toisen maailmansodan pommikoneiden lentäjillä ei ollut ADHD:ta!

Vuonna 1978 NIMH:n tutkijan johtamassa ja arvostetussa Science-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että stimulantit paransivat tarkkaavaisuutta ja keskittymiskykyä sekä ”normaaleilla” pojilla että pojilla, joilla oli diagnosoitu ADHD. Tämä tutkimus kyseenalaistaa näkemyksen, jonka mukaan jos lapsi reagoi positiivisesti stimulantteihin, hänellä täytyy olla ADHD.

Lisäksi 35 prosenttia korkeakouluopiskelijoista käyttää piristeitä parantaakseen keskittymistään. Harvalla heistä on diagnosoitu ADHD.

2. Lääkärit uskovat, että ADHD on todellinen.

Yli neljän vuosikymmenen ajan stimulanttilääkkeitä valmistavat lääkeyhtiöt ovat ”myyneet” lääkäreille ajatuksen, että ADHD on todellinen. Arvostetuissa lääketieteellisissä lehdissä julkaistut artikkelit olivat lääkeyhtiöiden markkinointiosastojen haamukirjoituksia. Lääkeyhtiöt sponsoroivat lääketieteellisiä konferensseja ja palkkasivat puhujia vakuuttamaan lääkärit siitä, että ADHD on todellinen sairaus, johon niiden tuotteet voivat auttaa. Lastenlääkäreille ja lastenpsykiatreille maksettiin komeasti siitä, että he toimivat lääkeyhtiöiden neuvonantajina. Lääketehtaiden PR-kampanja oli menestyksekkäämpi kuin ne olisivat voineet edes uneksia. Nykyään lapsille tarkoitetut stimulantit ovat monen miljardin dollarin teollisuus.

3. Tutkimukset osoittavat, että ADHD:lla on geneettisiä syitä.

Suuren tutkimuksen, joka edistää geneettistä tekijää ADHD:ssä, ohjasi Nigel Williams ja se julkaistiin arvostetussa Lancet-lehdessä vuonna 2010. Tutkijat havaitsivat, että harvinaiset kromosomaaliset deletoitumiset ja duplikaatiot olivat yhteydessä ADHD:hen. Tutkimus osoitti kuitenkin vain, että 78 prosentilla ADHD-diagnoosin saaneista lapsista ei ollut kyseistä geneettistä poikkeavuutta. Verratkaa tätä todelliseen geneettiseen sairauteen, kuten Downin syndroomaan, jossa 100 prosentilla diagnoosin saaneista lapsista on geneettinen poikkeavuus. Tällä hetkellä tiedemiehet maailmanlaajuisesti eivät ole yksimielisiä siitä, että ADHD:lle on olemassa geneettinen biomarkkeri.”

4. Aivokuvaukset osoittavat, että ADHD:tä sairastavilla lapsilla on aivovikoja.”

Suurin osa aivojen aktiivisuudesta tapahtuu hermosolutasolla, ei suuremmilla aivoalueilla, joita näemme nykyisillä kuvauksilla. Valtavat yksittäisten neuronien joukot ovat monimutkaisella tavalla vuorovaikutuksessa keskenään, mutta aivoskannaukset eivät voi näyttää meille, miten nämä neuronit ovat vuorovaikutuksessa keskenään.

5. ADHD on ollut olemassa jo pitkään.

Aktiivisen temperamentin omaavia lapsia, erityisesti poikia, on ollut olemassa jo pitkään. Tässä kohtaa tohtori Berzerinin kuvaus ”aktiivisesta, ulkoistavasta, narsistisesta ja osallistuvasta lapsesta” on erityisen hyödyllinen. Tällaisia lapsia on olemassa nyt, eikä ole mitään syytä ajatella, etteikö heitä olisi ollut olemassa ennenkin. Lapsuuden traumat, kuten hyväksikäyttö tai ahdistelu, jotka voivat pahentaa näitä temperamenttipiirteitä, ovat myös olleet olemassa jo kauan, ja kirjailijat, näytelmäkirjailijat ja tutkijat ovat havainneet niitä. Vanhempia, jotka eivät tarjoa rauhallista, jäsenneltyä ympäristöä lapsilleen, on ollut olemassa jo pitkään.

Hoidettuani vuosien varrella satoja ADHD-diagnoosin saaneita lapsia olen havainnut, että lapseen kohdistuva ympäristön aiheuttama stressi voi synnyttää oireita, jotka muistuttavat sitä, mitä yleisesti uskotaan ADHD:ksi. Temperamentti on tietysti myös tekijä. Jotkut lapset ovat yksinkertaisesti aktiivisempia, levottomampia ja haastavampia kuin toiset.

Lapset, joita on pahoinpidelty tai laiminlyöty, jotka ovat altistuneet perheväkivallalle tai vanhempien jatkuvalle riitelylle, joille ei ole asetettu asianmukaisia rajoja ja seurauksia ja joilla on lukuisia muita ympäristön stressitekijöitä, käyttäytyvät käyttäytymismallilla, joka näyttää siltä, mitä yleisölle on myyty ADHD:na. Liiallinen altistuminen elektronisille ruuduille – kuten televisiolle, tableteille, pelilaitteille ja älypuhelimille – voi myös rasittaa lapsen aivoja. Ratkaisu näiden lasten ongelmiin ei ole stimuloiva lääkitys, vaan stressin lähteen poistaminen.