Talous
Kokonaisuutena Etelä-Amerikan maiden taloudet ovat muuttuneet perusteellisesti 1970-luvulta lähtien. Tämä on johtunut sekä ulkoisista olosuhteista, joihin nämä maat eivät voi vaikuttaa, että sisäpoliittisista päätöksistä, jotka on tehty muutoksen aikaansaamiseksi. Periaatteellisimmalla tasolla nämä maat ovat pääasiassa suhteellisen vähäarvoisten alkutuotteiden ja puolijalostettujen materiaalien viejiä ja arvokkaampien teollisuustuotteiden tuojia. Koko mantereella on tehty suuria ponnisteluja tehdasteollisuuden laajentamiseksi ja tuontiriippuvuuden vähentämiseksi.
1930-luvulta 1980-luvun loppupuolelle suurin osa Etelä-Amerikan maista noudatti tuontia korvaavaan järjestelmään perustuvia talouskehitysstrategioita. Kansalliset hallitukset käyttivät esimerkiksi tulli- ja hintapolitiikkaa edistääkseen kotimaista teollisuutta ja suojellakseen sitä ulkoiselta kilpailulta. Ne perustivat myös yhteisyrityksiä yksityisen pääoman kanssa ja perustivat valtion omistamia yrityksiä erityisesti raskaan teollisuuden, yleishyödyllisten laitosten ja liikenteen aloille. Ne myönsivät suuria tukia sosiaalisiin ohjelmiin esimerkiksi koulutuksen ja julkisen asuntotuotannon aloilla. Lisäksi kansalliset menot asevarusteluun ja ”puolustukseen” nousivat huimasti sotilashallinnon aikana.
Etelä-Amerikan maat ottivat lainaa ulkomaisilta yksityisiltä pankeilta ja kansainvälisiltä luottolaitoksilta, kuten Maailmanpankilta ja Amerikan maiden väliseltä kehityspankilta, rahoittaakseen olemassa olevia ohjelmia ja yrittäessään samalla laajentaa taloudellista tuottavuuttaan investoimalla esimerkiksi liikenteeseen, energiantuotantoon, teollistamiseen ja maatalouden nykyaikaistamiseen liittyviin aloihin. Monet maat elivät kuitenkin reilusti yli varojensa lainaamalla varoja maailmanmarkkinoilta korkeilla koroilla. Näin ollen ne joutuivat lainaamaan yhä enemmän rahaa vain voidakseen maksaa korkomaksut, jotka kertyivät vuosittain niiden jäljellä olevasta velasta, mikä synnytti niin sanotun ”velkakriisin.”
Velkakriisin myötä maksukyvyttömyys kohtasi monia Etelä-Amerikan maita. Vuosikymmeniä kestäneen huomattavan talouskehityksen jälkeen koko alue taantui merkittävästi 1980-luvulla. Vuosina 1980-1990 bruttokansantuote (BKT) asukasta kohti kiinteinä dollareina mitattuna laski kaikissa Etelä-Amerikan maissa Brasiliaa, Kolumbiaa ja Chileä lukuun ottamatta. Saman ajanjakson aikana inflaatio kiihtyi monissa maissa räjähdysmäisesti, joissakin tapauksissa yli 3 000 prosenttia vuodessa. Valuutan devalvointi, säästöohjelmat ja valtion investointien purkaminen olivat yleisimmin käytettyjä keinoja näiden ongelmien hillitsemiseksi.
Ongelmien vakavuus ja lainanantajien vaatimukset saivat useimmat Etelä-Amerikan maat aloittamaan taloutensa perinpohjaisen uudelleenjärjestelyn. Nämä uudelleenjärjestelyt tehtiin uusliberalistisen eli ”vapaiden markkinoiden” talousteorian mukaisesti, joka alkoi hallita alueen taloussuunnittelua ja kasvustrategioita 1990-luvulla. Talouskasvua pyrittiin vauhdittamaan myymällä valtionyrityksiä yksityisille sijoittajille ja poistamalla tai supistamalla voimakkaasti tukea sosiaalisille ohjelmille. Näiden toimien tarkoituksena oli lisätä tuottavuutta, vähentää julkisia menoja ja monipuolistaa taloudellista toimintaa. Myös alueellisen taloudellisen yhdentymisen merkitys oli kasvanut markkinoiden laajentamiseksi. Näillä muutoksilla oli suurin vaikutus sosioekonomisesti heikoimmassa asemassa oleviin. 2000-luvun vaihteessa monien Etelä-Amerikan maiden taloudet alkoivat kohentua, ja jotkut näistä maista pystyivät aloittamaan velkojensa maksamisen. Erityisesti Ecuador otti Yhdysvaltain dollarin valuutakseen vuonna 2001, mikä aiheutti alkuperäisyhteisöjen ja työssäkäyvien köyhien vastalauseita; tämä muutos sekä öljyn hinnan nousu auttoivat kuitenkin vakauttamaan Ecuadorin talouden samana vuonna. Argentiina, joka joutui talouskriisiin vuonna 2001, kun se laiminlöi ulkomaanvelkansa takaisinmaksun, oli alkanut elpyä vuoteen 2003 mennessä. Taloudellisen riippumattomuuden lisääntyminen käynnisti kansallistamissuuntauksen yhdessä vasemmistolaisten johtajien valinnan kanssa Venezuelassa, Brasiliassa, Chilessä, Argentiinassa, Ecuadorissa ja Boliviassa.
Encyclopaedia Britannican toimittajatErnst C. Griffin
Mineraalivarat
Etelä-Amerikka on verrattain rikas mineraalivarojen suhteen. Ne ovat kuitenkin hyvin paikallisia: vain harvoilla mailla on hyvä tasapaino polttoaineiden ja raaka-aineiden suhteen rajojensa sisällä, ja kaksi maata, Uruguay ja Paraguay, ovat lähes vailla mineraalirikkauksia. Tästä huolimatta Etelä-Amerikan taloudet ovat perinteisesti perustuneet kaivostoimintaan, kalastukseen ja metsätalouteen, maatalouteen sekä vientiin kelpaamattomiin teollisuustuotteisiin.