Muuten kuin kysyivät, miksi unohdamme muistoja varhaisimmilta elinvuosilta, Bauer ja Larkina kysyivät, miksi muistamme muistoja esikoulun loppuvuosista lähtien. He tekivät kolmivuotisen kohorttisekventiaalisen tutkimuksen, jossa seurattiin 4-vuotiaiden, 6-vuotiaiden ja 8-vuotiaiden lasten otoksia tarkkaillakseen omaelämäkerrallisessa muistissa tapahtuvia ikään liittyviä muutoksia kolmen vuoden aikana. Lasten muistikertomusten lisäksi he mittasivat kullakin ajankohdalla erilaisia mahdollisia korrelaatioita, kuten kielellisiä taitoja, äidin kerrontatyyliä, yleisiä kognitiivisia kykyjä (prosessointinopeus, työmuisti, jatkuva tarkkaavaisuus) ja muistin erityiskykyjä (muiden kuin omaelämäkerrallisten tarinoiden palauttaminen mieleen, tarkoituksellinen ja strateginen muistaminen ja metamuisti, lähdemuisti). Tutkijat havaitsivat, että lasten muistoista tuli yhä pidempiä, täydellisempiä ja johdonmukaisempia. Ei-autobiografinen tarinamuistelu ja muut muistispesifiset sekä yleiset kognitiiviset kyvyt ennustivat muistin kasvua, kun taas kielelliset taidot ja äidin kerrontatyyli eivät ennustaneet, kun muut ennustavat tekijät otettiin huomioon. Tämä tutkimus tarjoaa arvokkaita tietoja ja näkemyksiä lapsuusiän muistisairauden jälkeisen muistin kukoistuksen korrelaatioista ottamalla mukaan myös aluekohtaiset yleiset kognitiiviset muuttujat, jotka voivat olla erityistaitojen taustalla.
Reesen ja Robertsonin vaikuttavassa pitkittäistutkimuksessa seurattiin lapsuusiän muistisairauden kehitystä 1,5 vuoden iästä murrosikään. Tutkijat sisällyttivät varhaislapsuusvaiheessa mittauspatteriston, johon kuuluivat itsetuntemus, kiintymyssuhdeturva, nonverbaalinen ja verbaalinen muisti, kielelliset ja narratiiviset taidot, mielen teoria ja äidin narratiivinen tyyli. Varhaisimmat muistot mitattiin 12 ja 16 vuoden iässä. Tutkijat havaitsivat, että lapsuuden muistinmenetys jatkoi kehittymistään nuoruusiässä siten, että varhaisimman muistin ikä siirtyi vanhemmaksi neljän vuoden aikana, 40 kuukaudesta 12-vuotiaana 52 kuukauteen 16-vuotiaana. Äidin kerrontatyyli osoittautui tärkeimmäksi yksittäiseksi ennustavaksi tekijäksi, joka selitti yksilöllisiä eroja varhaisimman muistin iässä, jolloin korkeampi äidin elaboratiivisen muistelun taso varhaislapsuudessa oli yksiselitteisesti yhteydessä varhaisempiin ensimmäisiin muistikuviin molemmissa murrosikäkausissa. 16-vuotiaana tätä yhteyttä hillitsi edelleen lasten itsetuntemus varhaisessa vaiheessa, sillä korkeampi elaboratiivisen muistelun taso oli yhteydessä varhaisempiin ensimmäisiin muistoihin vain niillä murrosikäisillä, joiden itsetuntemus oli vähäisempää pikkulapsena. Nämä havainnot tukevat integroituja teorioita, joissa varhaismuistojen häviäminen nähdään erilaisten neuraalisten-kognitiivisten-sosiaalisten-kielellisten tekijöiden monimutkaisen vuorovaikutuksen tuloksena.
Ensimmäisen ja toisen teeman yhdistävässä Tustinin ja Haynen poikkileikkaustutkimuksessa tarkasteltiin varhaislapsuuden muistojen sisällön muokattavuutta ottamalla huomioon sekä ikä koodauksessa että ikä hakemisessa. Tutkijat haastattelivat aikuisia lapsuusmuistoista ja haastattelivat lapsia ja nuoria nuoria viimeaikaisista tapahtumista. Koodausikää voitiin siis sovittaa yhteen esimerkiksi pyytämällä sekä aikuisia että 5-vuotiaita lapsia muistelemaan tapahtumia 5-vuotiaana. Vaikka aikuisten olisi odotettu raportoivan vähemmän tietoa tapahtumista, koska heidän muistinvälinsä oli huomattavasti pidempi kuin lasten (yli kymmenen vuotta verrattuna alle kuukauteen), Tustin ja Hayne havaitsivat, että aikuiset raportoivat itse asiassa enemmän tapahtuman yksityiskohtia kuin lapset. Aikuiset ilmoittivat myös saman määrän tietoa riippumatta siitä, tapahtuivatko tapahtumat heidän lapsuudessaan vai äskettäin. Tutkijat arvelivat, että aikuisten retrospektiiviset kertomukset lapsuuden tapahtumista saattavat sisältää sen lisäksi, mitä he alun perin koodasivat lapsena, myös muista lähteistä, kuten perhetarinoista, valokuvista ja videoista, saatuja tietoja sekä henkilökohtaiseen tietoon perustuvia päätelmiä. Näin ollen aikuisilla tehdyissä retrospektiivisissä tutkimuksissa on saatettu yliarvioida varhaislapsuuden muistojen sisältöä. Nämä havainnot osoittavat, että lasten muistin tutkiminen voi tarjota kriittisiä oivalluksia aikuisten lapsuusmuistista. Lisäksi niillä on merkittäviä vaikutuksia muistiteorioihin ja tosielämän tilanteisiin (esim. tuomioistuimessa).