Nelson Mandela ja taistelu apartheidia vastaan

Opettajalle:
Nelson Mandelan kuolemaa 5. joulukuuta 2013 juhlistavat ihmiset ympäri maailmaa. Mandela, Etelä-Afrikan tasavallan entinen presidentti ja Nobelin rauhanpalkinnon saaja, vietti yli 40 vuotta – joista 27 vuotta vankilassa – keskeisenä hahmona taistelussa Etelä-Afrikan raakaa ja rajoittavaa rotuhallintoa vastaan, jota kutsuttiin apartheidiksi. Vuonna 1994, pian apartheidin kaatumisen jälkeen, Mandela valittiin Etelä-Afrikan presidentiksi monirotuisissa demokraattisissa vaaleissa, mikä teki hänestä maan ensimmäisen mustaihoisen presidentin.

Mandela on ollut inspiroiva hahmo ihmisille ympäri maailmaa – erityisesti rotuun perustuvan oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kannattajille. Sen lisäksi, että Mandela oli vastarinnan ja sinnikkyyden ikoni, hän oli myös rauhan symboli, sillä hän johti siirtymistä apartheidista monirotuiseen demokratiaan ja toteutti kansallisen sovinnon suunnitelmaa.
Tässä harjoituksessa oppilaita kehotetaan pohtimaan Etelä-Afrikan apartheidin historiaa, pitkää taistelua sitä vastaan ja Nelson Mandelan perintöä tämän taistelun johtajana. Ensimmäinen luku tarjoaa historiallisen katsauksen apartheid-järjestelmään, Afrikan kansalliskongressin syntyyn ja apartheidin vastaiseen vapaustaisteluun. Tässä luvussa kuvataan Mandelan roolia apartheidin vastaisena aktivistina. Toisessa luvussa tarkastellaan apartheidin kaatumista 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa, siirtymistä monirotuiseen demokratiaan ja Nelson Mandelan presidenttikauden alkua – erityisesti totuus- ja sovintokomission perustamista. Kunkin lukukerran jälkeen esitetään kysymyksiä keskustelua varten.
Lukukertojen jälkeen tämä oppitunti sisältää laajan tutkimus- ja kriittisen ajattelutehtävän. Oppilaita pyydetään tekemään itsenäisesti tai ryhmätyönä tutkimusta Jim Crow -erottelujärjestelmästä, joka vallitsi pitkään Yhdysvaltain eteläosissa, ja vertailemaan sitä Etelä-Afrikan apartheidiin.

Student Reading 1:
Apartheid ja sen vastustajat

Vaikka eurooppalaiset asuttivat nykyisen Etelä-Afrikan alueen ensimmäisen kerran 1600-luvun puolivälissä, apartheid-järjestelmä, johon Etelä-Afrikan kansakunta liitettiin niin läheisesti 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, otettiin virallisesti käyttöön vasta afrikaaner-johtajan johtaman kansallispuolueen vaaleissa vuonna 1948. Vaikka tämä tiukka rotuluokitus- ja erottelujärjestelmä perustui erilaisiin olemassa oleviin toimenpiteisiin, joilla oli rajoitettu muiden kuin valkoihoisten oikeuksia, 1950-luvulla syrjiviä lakeja laajennettiin dramaattisesti.
Artheidin aikana Etelä-Afrikan väestö jaettiin neljään erilliseen roturyhmään: valkoihoisiin (mukaan lukien afrikaanerit, jotka puhuvat germaanista kieltä nimeltä afrikaans), mustiin, värillisiin ja intialaisiin. Näiden rotuluokkien perusteella toteutettiin tiukka asumis-, taloudellinen ja sosiaalinen erottelu. Muut kuin valkoihoiset eivät saaneet äänestää kansallisissa vaaleissa. Lisäksi apartheidissa otettiin käyttöön ”kotimaa-järjestelmä”, jossa hallitus pyrki perustamaan erilliset osavaltiot kunkin maan monien mustien etnisten ryhmien jäsenille. Tähän liittyi usein perheiden pakkosiirto alkuperäisistä kodeistaan vastaperustettuihin ”bantustaneihin” (tai etnisiin osavaltioihin). Toisissa tapauksissa se tarkoitti rotujen ja etnisten ryhmien välisten perheiden hajottamista. Kun ei-valkoiset suljettiin kurjiin gettoihin, joissa oli vain vähän kunnollisia koulutus- ja työllistymismahdollisuuksia, valkoisille tarjottiin demokratian perusoikeudet.
Vuonna 1955 julkaistussa artikkelissaan Nelson Mandela – tuolloin johtava aktivisti apartheidin vastaisessa kasvavassa taistelussa – kuvaili järjestelmän kauheuksia ja julmia keinoja, joilla sitä sovellettiin:

Afrikkalaisten kotien ja perheiden hajottaminen ja lasten väkisin erottaminen äideistä, afrikkalaisille vangeille annettu ankara kohtelu ja afrikkalaisten pitäminen väkisin vangittuina maatilojen siirtokunnissa tekaistujen lakisääteisten rikkomusten vuoksi ovat muutamia esimerkkejä rotuun perustuvan epätasa-arvoisuuden hirvittävien ja vahingollisten oppien todellisesta toteutumisesta. Näihin voidaan lisätä kymmeniä tuhansia hallituksen kansaan kohdistamia törkeitä väärinkäytöksiä: Euroopan maanviljelijät ruoskittavat ja murhaavat afrikkalaisia työläisiä maaseudulla eurooppalaisten maanviljelijöiden toimesta, koska he ovat olleet ”röyhkeitä baasille”; poliisi pahoinpitelee afrikkalaisia työläisiä ilkeällä tavalla ja heittää heidät vankiloihin, kun he laskevat alas työvälineitä vaatimustensa ajamiseksi; halveksunnan ja vihan lietsominen ei-eurooppalaisia kohtaan; rotuennakkoluulojen lietsominen valkoisten ja ei-valkoisten sekä eri ei-valkoisten ryhmien välillä; afrikkalaisten jakaminen pieniin vihamielisiin heimoyksiköihin; yhden ryhmän tai heimon kiihottaminen toista ryhmää tai heimoa vastaan; aktiivisten työläisten kieltäminen kansanjärjestöissä ja heidän sulkemisensa tietyille alueille.

Sen ylläpitämien epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi apartheid-järjestelmä synnytti laajan vastarintaliikkeen. Ensisijainen apartheidin vastaista taistelua johtava järjestö oli Afrikan kansalliskongressi (ANC). ANC perustettiin vuonna 1913 vastauksena ei-valkoisten eteläafrikkalaisten sortoon valkoisen hallitsevan luokan toimesta. Vuonna 1943 Nelson Mandela, joka oli tuolloin oikeustieteen opiskelija, liittyi ANC:hen ja oli mukana perustamassa sen nuoriso-osastoa ANCYL:ää. Mandela ja muut nuoret aktivistit olivat alkaneet puolustaa apartheidin vastaista joukkokampanjaa. Vuonna 1949 ANCYL sai ANC:n määräysvallan, ja vuotta myöhemmin Mandela valittiin ANCYL:n kansalliseksi puheenjohtajaksi. Noihin aikoihin Mandelan poliittiset näkemykset alkoivat muuttua: vaikka hän oli aiemmin vastustanut rotuerottelua apartheidin vastaisessa taistelussa, hän sai vaikutteita sosialististen ajattelijoiden kirjoituksista, jotka kannattivat rotuerottelua. Häneen vaikuttivat myös Mahatma Gandhin väkivallattomat strategiat. Gandhi asui itse Etelä-Afrikassa yli 20 vuotta, vuosina 1893-1914.
ANC:n uusi johto ohjasi järjestöä kohti väkivallattoman suoran toiminnan strategiaa – mukaan lukien lakot, boikotit ja muut kansalaistottelemattomuuden teot. Tämä tunnettiin nimellä ”uhmakkuuskampanja”. Kampanjan käynnistäneessä konferenssissa vuonna 1950 ANC:n johtama koalitio julkaisi julkilausuman, jossa sanottiin:

Kaikki ihmiset, riippumatta kansallisesta ryhmästä, johon he kuuluvat, ja ihonväristä, jotka ovat tehneet Etelä-Afrikasta kotinsa, ovat oikeutettuja elämään täyttä ja vapaata elämää.
Täydelliset demokraattiset oikeudet, joilla on suora sananvalta hallituksen asioihin, ovat jokaisen eteläafrikkalaisen luovuttamaton oikeus – oikeus, joka on nyt toteutettava, jos Etelä-Afrikka halutaan pelastaa yhteiskunnalliselta kaaokselta ja tyrannialta sekä pahoilta, jotka johtuvat siitä, että valtavilta kansanjoukoilta on nykyisin evätty äänioikeus rodun ja ihonvärin perusteella.
Kamppailu, jota muiden kuin eurooppalaisten kansojen kansalliset järjestöt käyvät, ei ole suunnattu ketään rotua tai kansallista ryhmää vastaan. Se on niitä epäoikeudenmukaisia lakeja vastaan, jotka pitävät suuria kansanosia jatkuvassa alistuksessa ja kurjuudessa. Se on sellaisten olosuhteiden luomista varten, jotka palauttavat ihmisarvon, tasa-arvon ja vapauden jokaiselle eteläafrikkalaiselle.

Mandela muisteli myöhemmin ponnistuksia:

Ennen kampanjaa ANC oli enemmän puhetta kuin toimintaa. Meillä ei ollut palkattuja järjestäjiä, ei henkilökuntaa, ja jäsenistömme ei tehnyt juuri muuta kuin huuli pyöreänä aatteemme puolesta. Kampanjan tuloksena… ANC:stä tuli todellinen joukkopohjainen järjestö, jolla oli joukko kokeneita aktivisteja, jotka olivat uhmanneet poliisia, tuomioistuimia ja vankiloita… Defiance-kampanjasta lähtien vankilaan joutumisesta tuli afrikkalaisten keskuudessa kunniamerkki.
(The Long Walk To Freedom, Abacus Edition, s. 159).

Väkivallattoman vastarintansa aikana monet mielenosoittajat kerättiin yhteen ja pidätettiin, kun hallitus ryhtyi laittomaan kaikenlaista vastustusta. Mandela ja useat kollegansa pidätettiin 1950-luvulla, mutta heidät vapautettiin lopulta pitkän maanpetosoikeudenkäynnin päätteeksi vuonna 1961.
Yritettyään tukahduttaa vastarinnan Etelä-Afrikan hallitus turvautui myös väkivaltaiseen sortoon. Verisin tapaus sattui vuonna 1960, kun poliisi avasi tulen 7000 mielenosoittajan ryhmää kohti Sharpevillen kaupungissa ja tappoi 69 heistä. Vastauksena turvallisuusjoukkojen lisääntyvään tukahduttamiseen ja väkivallattomien toisinajattelun muotojen tukahduttamiseen Mandela ja muut ANC:n johtajat päättivät, että liikkeellä pitäisi olla aseistettu siipi, kuten muillakin vallankumouksellisilla liikkeillä, jotka vastustivat kolonialismia Afrikassa tuohon aikaan. Mandela matkusti 1960-luvun alussa kansainvälisesti kerätäkseen rahaa aseellista taistelua varten. ANC:n aseellinen siipi (Umkhonto we Sizwe eli Kansakunnan keihäs) toteutti sabotaaseja, joiden tarkoituksena oli tuhota hallituksen omaisuutta tappamatta siviilejä: se räjäytti pommeja hallituksen sotilaslaitosten, liikenneinfrastruktuurin ja voimalaitosten tuhoamiseksi. Kahdessa oikeudenkäynnissä vuosina 1962 ja 1963 Mandela todettiin syylliseksi työläisten lakkoihin ja sabotaasiin yllyttämiseen sekä salaliittoon hallituksen väkivaltaiseksi kaatamiseksi. Hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen, ja hän vietti seuraavat 27 vuotta elämästään kaltereiden takana, usein julmissa oloissa. Vankilassa ollessaan Mandela ja muut poliittiset vangit kävivät monia poliittisia keskusteluja ja keskusteluja. Robben Islandin vankilaa, jossa Mandela vietti 20 vuotta, kutsuttiin joskus ”Robben Islandin yliopistoksi.”

Vankilassa ollessaan Mandelasta tuli – sekä Etelä-Afrikassa että kansainvälisesti – epäoikeudenmukaisuuden vastaisen taistelun symboli, vaikka hän jäikin syrjään suorasta osallistumisesta liikkeeseen. Hänen ollessaan vangittuna Robben Islandilla taistelu apartheidia vastaan jatkui. Uusia järjestöjä ja johtajia syntyi edistämään asiaa, ja tuhannet tavalliset eteläafrikkalaiset vaaransivat henkensä vastustaakseen julmaa järjestelmää. Voimakkaaseen kansainväliseen liikkeeseen kuului eteläafrikkalaisten tuotteiden boikotteja ja kieltoja, mielenosoituksia, joihin kuului massiivinen kansalaistottelemattomuus, sekä räjähdysmäinen musiikin ja taiteen räjähdysmäinen nousu, jossa vaadittiin apartheidin lopettamista ja Nelson Mandelan ja muiden poliittisten vankien vapauttamista.

Väkivalta ja epävakaus lisääntyivät Etelä-Afrikassa. Apartheid-hallitus joutui kohtaamaan kasvavaa sisäistä ja kansainvälistä painostusta. Vuonna 1985 silloinen presidentti P.W. Botha tarjoutui vapauttamaan Mandelan vankilasta, jos tämä suostuisi ”ehdoitta hylkäämään väkivallan poliittisena aseena”. Mandela kieltäytyi tarjouksesta. Hän kirjoitti: ”Mitä vapautta minulle tarjotaan, kun kansanjärjestö on edelleen kielletty? Vain vapaat miehet voivat neuvotella. Vanki ei voi tehdä sopimuksia.”

Huolimatta siitä, että Mandela on tunnustettu keskeiseksi hahmoksi apartheidin vastaisessa taistelussa, hän on aina ollut nopea huomauttamaan, ettei hän ollut henkilökohtaisesti vastuussa apartheidin kaatamisesta. Kuten hän sanoi vapautuessaan vankilasta vuonna 1990: ”En seiso tässä edessänne profeettana vaan teidän, kansan, nöyränä palvelijana. Teidän väsymättömät ja sankarilliset uhrauksenne ovat mahdollistaneet sen, että voin olla täällä tänään. Siksi annan loppuelämäni vuodet teidän käsienne varaan.”

Keskustelua varten:

1. Onko oppilailla kysyttävää lukemisesta? Miten niihin voisi vastata?

2. Lukemisen mukaan mitkä olivat apartheid-järjestelmän tunnusomaisia piirteitä?

3. Miten nuoret vaikuttivat apartheidin vastaisen taistelun voimistumiseen 1950-luvulla?

4. Millainen oli Defiance-kampanja ja mitkä olivat sen tavoitteet?

5. Monet eteläafrikkalaiset ryhtyivät toimiin apartheidia vastaan huolimatta suuresta riskistä itselleen ja perheilleen. Onko olemassa sellaisia asioita tai asioita, jotka ovat sinulle nykyään niin tärkeitä, että ne motivoivat sinua puhumaan ääneen jopa henkilökohtaisen riskin uhalla?

Opiskelijalukemisto 2:
Aptheidin loppu ja kansallisen sovinnon alku

1980-luvulle tultaessa apartheidin vastustus oli saavuttanut huippunsa. Monet pelkäsivät, että sisällissota Etelä-Afrikassa oli väistämätön. Lopulta hallitsevan kansallisen puolueen johtajille ei jäänyt juuri muuta vaihtoehtoa kuin harkita radikaalia kurssinmuutosta. Vuonna 1989 F.W. de Klerk astui Etelä-Afrikan presidentiksi. Hän aloitti välittömästi keskustelut Mandelan vapauttamisesta ja ANC:n laillistamisesta. Helmikuuhun 1990 mennessä molemmat oli toteutettu.
Mandelan ollessa vapaa ja ANC:n toimiessa maan ei-valkoisen enemmistön ensisijaisena poliittisena puolueena apartheid näytti olevan loppusuoralla. ANC:n ja hallitsevan kansallisen puolueen edustajien käydessä usein kiistanalaisia neuvotteluja hallituksen turvallisuusjoukot tekivät kuitenkin yhteistyötä heimonationalistien kanssa väkivallan levittämiseksi. Lopulta ANC ja Kansallispuolue pääsivät sopimukseen siitä, että järjestettäisiin monirotuiset kansalliset vaalit. Huhtikuussa 1994 Nelson Mandelasta – ANC:n ehdokkaasta – tuli Etelä-Afrikan historian ensimmäinen musta presidentti. Tämä voitto merkitsi apartheidin virallista loppua ja mustien eteläafrikkalaisten suuren voiton hetkeä.

Useiden vuosien ajan ennen apartheidin kaatumista valkoiset eteläafrikkalaiset olivat pelänneet apartheidin loppua, sillä he pelkäsivät, että se merkitsisi valkoisiin kohdistuvan kostokampanjan alkua. Kesäkuussa 1990 Philadelphia Inquirerin toimittaja David Zucchino puhui valkoisen eteläafrikkalaisen kanssa, joka ilmaisi tällaisen huolen:

Fuhri, jähmeä karjankasvattaja, jonka eteläafrikkalaiset esi-isät juontavat juurensa vuoteen 1789, tietää afrikaner-sydämessään, että de Klerk on rikkonut kansansa ja kansansa perussääntöä: Mustat ja valkoiset pysyvät ikuisesti erillään toisistaan.
Fuhri tuntee apartheidin muurien murtuvan. Mustat alkavat vaatia valkoisten oikeuksia. Hän uskoo de Klerkin luovuttavan liikaa ja liian nopeasti mustille. ”Heille oikeudenmukaisuus ja ystävällisyys on heikkoutta. Väkivalta ja valta on se, mitä he ymmärtävät”, Fuhri, 40, sanoi eräänä iltana sen jälkeen, kun hänen talonsa oli lukittu yöksi, ja hänen perheensä oli piiloutunut turvallisesti sisälle. ”Nämä mustat murhaavat toisiaan, ja sitten he murhaavat meidät.”
Hänen ääneensä hiipi pelko. Hän sanoi, että lowveldin aikoinaan tottelevaiset mustat ovat alkaneet puhua takaisin valkoisille. Heistä on tulossa ”röyhkeitä” ja he kivittävät valkoisia, jotka ajavat liian lähelle mustien asuinalueita.

Sen sijaan Mandelan johdolla ANC johti maan tietä kohti sovintoa. Sen sijaan, että Mandela ja hänen hallintonsa olisivat pyrkineet kostamaan vuosikymmeniä kestäneen sorron, he noudattivat politiikkaa, jonka tarkoituksena oli sujuvoittaa siirtymistä apartheidista monirotuiseen demokratiaan. Kansallisen sovinnon edistäminen johtui osittain halusta estää rotuväkivallan jatkuminen ja estää Etelä-Afrikan valkoista väestöä pakenemasta maasta joukoittain. Mandela teki lukuisia korkean profiilin vierailuja apartheid-hallinnon tärkeiden henkilöiden luokse ja pyrki antamaan esimerkin anteeksiannosta. Tätä varten hänen hallituksensa perusti myös totuus- ja sovintokomission. New York Times -lehdessä vuonna 2001 julkaistussa, komissiota koskevassa keskustelussa Yhdysvaltain piirituomari Mark Wolf kuvaili sen tarkoitusta ja tehtävää:

Komissio perustettiin vuonna 1995 perustuslaillisena kompromissina verenvuodatuksen jatkumisen estämiseksi. Monet Afrikan kansalliskongressin jäsenet vaativat Nürnbergin tapaisia oikeudenkäyntejä valkoisia virkamiehiä vastaan, jotka pyysivät yleistä armahdusta ennen kuin suostuisivat luopumaan vallasta. Periaatteessa totuus- ja sovintokomissio tarjosi armahduksen syytteistä vain henkilöille, jotka tunnustivat poliittiset rikoksensa julkisesti. Valtion korvaukset korvasivat uhrien oikeuden nostaa siviilioikeudellisia kanteita, ja ne, jotka eivät saaneet armahdusta, oli määrä asettaa syytteeseen. n komission päätavoitteena oli haavojen parantaminen.

Demokratiaan siirtyminen ei ratkaissut kaikkia Etelä-Afrikan ongelmia. Nykyään monet eteläafrikkalaiset kärsivät edelleen rikollisuudesta ja köyhyydestä, eikä vapaustaistelu saavuttanut tavoitettaan taloudellisen oikeudenmukaisuuden aikaansaamisesta. Mandela tullaan kuitenkin muistamaan hänen henkilökohtaisesta omistautumisestaan kansakunnan haavojen parantamisessa sen jälkeen, kun apartheidin kaltainen julma ja vakiintunut hallinto oli kaatunut. Kuten Philadelphia Inquirerin kolumnisti Trudy Rubin kirjoitti artikkelissaan 9. kesäkuuta 2013:

Mandelan nerokkuus oli hänen kykynsä antaa anteeksi ja karisma, jonka ansiosta hän sai mustat maanmiehensä tekemään samoin ja sai valkoiset maanmiehensä vakuuttuneiksi siitä, että hän tarkoitti sitä, mitä hän sanoi. Kaikki eteläafrikkalaiset eivät uskoneet häntä, mutta – ainakin hänen elinaikanaan – he hyväksyivät hänen lähestymistapansa.
Tätä yhdistelmää – karismaa ja strategista halua antaa anteeksi omille etnisille sortajilleen – esiintyy niin harvoin muiden ongelmamaiden johtajien keskuudessa, että se on lähes ainutlaatuinen Mandelalle. Ymmärtääkseen tämän miehen täyden merkityksen tarvitsee vain katsoa valtioita, jotka tarvitsevat kipeästi Mandelaa, mutta joilla ei ole tarpeeksi onnea saadakseen sellaisen…

Mandelan sovittelupolitiikka hälvensi Etelä-Afrikan valkoisten pahimmat pelot. Kun Philadelphia Inquirer vieraili uudelleen Fuhrin perheen luona vuonna 1997, heidän kantansa oli pehmennyt huomattavasti – eikä vähiten Nelson Mandelan ansiosta:

Kuten monet afrikkalaiset, Fuhri keräsi elintarvikkeita ja aseita ennen vuoden 1994 vaaleja odottaen, että mustat ryntäisivät preerian yli viemään hänen talonsa – ja myös hänen tyttärensä.
Mutta jopa sen jälkeen, kun mustat saivat poliittisen vallan Etelä-Afrikassa – mitä monet valkoiset eivät voineet kuvitellakaan seitsemän vuotta sitten – kostoaaltoa ei koskaan tapahtunut. …Vuonna 1990 Fuhri kutsui Mandelaa ”itse Saatanaksi”. Kun Mandela astui ulos vankilan portista, Fuhri sanoi silloin, ”se iski minuun sellaista pelkoa, että halusin piiloutua.”
Hänen näkemyksensä ovat sittemmin pehmenneet jonkin verran. ”Nyt kutsumme Mandelaa lempeäksi vanhaksi mieheksi”, Fuhri sanoi.

Niin kauan kuin köyhyyttä ja eriarvoisuutta kohtaavien eteläafrikkalaisten taistelu oikeudenmukaisuuden puolesta jatkuu, Mandela on inspiroiva hahmo ihmisille ympäri maailmaa – erityisesti rotusyrjinnän vastustajille.

Keskustelua varten:

1. Onko oppilailla kysyttävää luettavasta aiheesta? Miten niihin voisi vastata?
2. Lukemisen mukaan mitä valkoiset eteläafrikkalaiset pelkäsivät apartheidin kaaduttua? Miten rasismi ruokki näitä pelkoja?
3. Mikä oli totuus- ja sovintokomissio? Miksi Mandelan hallinto harjoitti sovittelupolitiikkaa pitkäaikaisten vastustajiensa kanssa?
4. Mitä mieltä olet tästä? Olisiko apartheidin aikana valta-asemissa olleita pitänyt mielestäsi rangaista ankarammin? Miksi vai miksi ei?
5. Vaikka he ovat saaneet poliittisia oikeuksia, monet mustat eteläafrikkalaiset kärsivät edelleen köyhyydestä ja eriarvoisuudesta. Uskotko, että vapaustaistelun menetelmillä on merkitystä näiden jatkuvien epäoikeudenmukaisuuksien kohtaamisessa?

Tutkimus ja kriittinen ajattelutehtävä

Kun apartheid oli virallistettu Etelä-Afrikan lainsäädännössä vuonna 1948, Yhdysvaltojen eteläosien mustat olivat eläneet rotuerottelujärjestelmän alaisuudessa jo yli puoli vuosisataa. Tämä Jim Crow -nimellä tunnettu järjestelmä oli joukko lakeja ja epävirallisia käytäntöjä, jotka otettiin käyttöön 1800-luvun lopulla sen jälkeen, kun orjuus oli lakkautettu ja Yhdysvaltain hallitus oli tosiasiallisesti luopunut sisällissodan jälkeisestä jälleenrakennuksesta.

Jim Crow:n kannattajat yrittivät perustella sitä väittämällä, että vaikka mustat ja valkoiset olivat erillään, he olivat tasa-arvoisia. Todellisuudessa rotuerottelu merkitsi kuitenkin huomattavasti huonompia olosuhteita mustille.

Apartheidilla ja Jim Crow:lla oli monia yhtäläisyyksiä, mutta muilta osin ne olivat varsin erilaisia. Mitkä olivat joitakin näistä yhtäläisyyksistä ja eroista?
Tässä tehtävässä anna oppilaiden käydä ryhmissä tai yksittäin kirjastossa tai etsiä internetistä tietoa apartheid- ja Jim Crow -järjestelmistä. Pyydä oppilaita sitten laatimaan Venn-diagrammi, johon merkitään näiden kahden järjestelmän yhtäläisyydet ja erot. Pyydä oppilaita esittelemään havaintonsa luokalle.