Mutta useat antropologit ovat huomauttaneet, että tätä vaihtotaloutta ei ole koskaan nähty, kun tutkijat ovat matkustaneet maapallon kehittymättömiin osiin. ”Mitään esimerkkiä puhtaasta ja yksinkertaisesta vaihtotaloudesta ei ole koskaan kuvattu, puhumattakaan rahan syntymisestä siitä”, kirjoitti Cambridgen antropologian professori Caroline Humphrey vuonna 1985 ilmestyneessä artikkelissaan. ”Kaikki saatavilla oleva etnografia viittaa siihen, ettei sellaista ole koskaan ollutkaan.”
Humphrey ei ole yksin. Muut akateemikot, kuten ranskalainen sosiologi Marcel Mauss ja Cambridgen poliittinen taloustieteilijä Geoffrey Ingham, ovat jo pitkään kannattaneet samanlaisia väitteitä.
Kun vaihtokauppaa on esiintynyt, se ei ole ollut osa puhtaasti vaihtotaloutta, eikä raha ole syntynyt siitä – pikemminkin se on syntynyt rahasta. Esimerkiksi Rooman kaaduttua eurooppalaiset käyttivät vaihtokauppaa korvaamaan roomalaista valuuttaa, johon ihmiset olivat tottuneet. ”Useimmissa tuntemissamme tapauksissa se tapahtuu sellaisten ihmisten välillä, jotka tuntevat rahan käytön, mutta joilla sitä ei syystä tai toisesta ole paljonkaan”, selittää London School of Economicsin antropologian professori David Graeber.
Jos siis vaihtokauppaa ei ole koskaan ollut olemassa, mitä sitten on? Antropologit kuvaavat monenlaisia vaihtotapoja, joista yksikään ei ole ”kaksi lehmää kymmenestä vehnäkauhasta” -mallia.
Esimerkiksi irokeesien alkuperäisamerikkalaiset yhteisöt varastoivat tavaroitaan pitkiin taloihin. Naisneuvostot jakoivat sitten tavarat, Graeber selittää. Muut alkuperäiskansojen yhteisöt luottivat ”lahjatalouteen”, joka meni jotakuinkin näin: Jos olit leipuri, joka tarvitsi lihaa, et tarjonnut rinkeleitäsi teurastajan pihveistä. Sen sijaan sait vaimosi vihjaamaan lihakauppiaan vaimolle, että teillä kahdella oli vähän rautaa, ja hän sanoi jotain sellaista kuin: ”Niinkö? Ottakaa hampurilainen, meillä on paljon!” Myöhemmin lihakauppias saattaisi haluta syntymäpäiväkakun tai apua uuteen asuntoon muuttamisessa, ja sinä auttaisit häntä.
Paperilla tämä kuulostaa hieman viivästyneeltä vaihtokaupalta, mutta siinä on joitakin merkittäviä eroja. Ensinnäkin se on paljon tehokkaampi kuin Smithin ajatus vaihtokauppajärjestelmästä, koska se ei riipu siitä, että kummallakin henkilöllä on samanaikaisesti se, mitä toinen haluaa. Se ei myöskään ole tit for tat: Kukaan ei koskaan määritä tiettyä arvoa lihalle tai kakulle tai talonrakennustyöhön, eli velkoja ei voi siirtää.
Eikä lahjataloudessa vaihto ole persoonatonta. Jos vaihdat jonkun kanssa, josta välität, ”välität väistämättä myös hänestä niin paljon, että otat huomioon hänen yksilölliset tarpeensa, toiveensa ja tilanteensa”, väittää Graeber. ”Vaikka vaihtaisitkin yhden asian toiseen, muotoilet asian todennäköisesti lahjaksi.”
Kauppaa käytiin kyllä muissakin kuin rahayhteiskunnissa, mutta ei kylätovereiden kesken. Sen sijaan sitä käytettiin lähes yksinomaan vieraiden tai jopa vihollisten kanssa, jolloin siihen liittyi usein monimutkaisia rituaaleja, joihin liittyi kaupankäyntiä, tanssia, juhlimista, pilkkataistelua tai seksiä – ja joskus kaikki nämä kietoutuivat toisiinsa. Otetaan esimerkiksi Australian Gunwinggu-alkuperäiskansa, jota antropologi Ronald Berndt havainnoi 1940-luvulla:
Vierailijaryhmän miehet istuvat hiljaa, kun vastakkaiseen ryhmään kuuluvat naiset tulevat heidän luokseen ja antavat heille kankaita, lyövät heitä ja kutsuvat heitä parittelemaan. Naiset ottavat haluamansa vapauden miesten kanssa huvittuneisuuden ja suosionosoitusten keskellä, samalla kun laulu ja tanssi jatkuvat. Naiset yrittävät avata miesten lannevaatteet tai koskettaa heidän penistään ja raahata heidät ”kehäpaikalta” yhdyntää varten. Miehet lähtevät … kumppaneidensa kanssa osoittaen vastahakoisuutta kopuloimaan pensaikkoon pois tanssijoita valaisevien tulien luota. He saattavat antaa naisille tupakkaa tai helmiä. Kun naiset palaavat takaisin, he antavat osan tästä tupakasta omille miehilleen.
Se on siis hieman monimutkaisempaa kuin pelkkä kangaspalan vaihtaminen kouralliseen tupakkaa.