Sun | Opinion
Thomas Sowell – 24. toukokuuta 2003
Kymmenen vuotta sitten – toukokuussa 1993 – tällä palstalla mainittiin ensimmäisen kerran epätavallisen älykkäistä pikkulapsista, jotka ovat myös epätavallisen myöhään alkaneet puhua. Minulle tuolloin tuntemattomana tämä pani liikkeelle eräitä huomattavia kehityskulkuja, jotka eivät ole vielä kulkeneet loppuun asti.
Tällaisten lasten vanhemmilta eri puolilta maata tulleet kirjeet johtivat siihen, että perustettiin 55 perheestä koostuva tukiryhmä, joka piti yhteyttä toisiinsa suurimmaksi osaksi postitse, mutta myös puhelimitse, ja eri osavaltioissa asuvien vanhempien välillä oli jopa joitakin henkilökohtaisia vierailuja.
Se johti myös kahteen kirjaan, joista viimeisimmässä – ”The Einstein Syndrome” – on mukana professori Stephen Camarata, Vanderbiltin yliopiston lääketieteellisen keskuksen puheterapeutti ja itse myöhäispuhuja.
Professori Camaratalla on oma tukiryhmänsä, johon kuuluu yli 600 myöhään puhuvien lasten perhettä, jotka ovat levittäytyneet eri puolille Yhdysvaltoja ja ulottuvat myös ulkomaille.
Hän johtaa tutkimusta lapsista, joilla on poikkeuksellisia kykyjä, mutta jotka eivät kuitenkaan välttämättä puhu kokonaista lausetta ennen kuin ovat kolmen tai neljän vuoden ikäisiä — tai vanhempia.
Albert Einstein oli tunnetuin tällainen henkilö, mutta on ollut monia muitakin.
Yksi huomattavimmista myöhäispuhujista oli Intiassa poika, joka syntyi köyhään Ramanujan-nimiseen perheeseen brittiläisen vallan aikana siellä. Hän sai jotenkin haltuunsa matematiikkaa käsittelevän kirjan, jonka oli kirjoittanut johtava brittiläinen matemaatikko.
Nuori Ramanujan kävi kirjan läpi ja opetti itseään matematiikassa. Sitten hän jatkoi matemaattisten seurausten johtamista edelleen omin päin. Lopulta hänen työnsä tunnustettiin Cambridgen yliopistossa, ja hänet vietiin Englantiin, jossa hänet valittiin Royal Societyn jäseneksi.
Musiikki on toinen ala, jolla jotkut myöhään puhuvat lapset ovat olleet merkittäviä.
Kuuluisa 1800-luvun pianisti Clara Schumann ja kuuluisa 1900-luvun pianisti Arthur Rubinstein olivat molemmat myöhään puhuvia ihmelapsia.
Ei tietenkään kaikista lapsista, joilla on niin sanottu Einsteinin syndrooma, tule kuuluisia. Mutta olipa heidän saavutustensa tai kuuluisuutensa taso mikä tahansa, heillä on ollut taipumus noudattaa mallia, johon kuuluu huomattavia kykyjä siinä, mitä eräs UCLA:n neuropsykiatrisen instituutin professori kutsui ”kolmeksi M:ksi – musiikiksi, matematiikaksi ja muistiksi.”
Sekä minun ryhmäni että professori Camaratan ryhmän lapsilla on taipumus kunnostautua logiikkaan perustuvien järjestelmien hallitsemisessa, olipa kyse sitten matemaattisista järjestelmistä, shakista, pianoista tai tietokoneista. Yli neljä viidesosaa näistä lapsista on poikia, mutta ne harvat tytöt, jotka ovat heidän joukossaan, jakavat kaiken kaikkiaan saman mallin.
Valitettavasti heillä on jotain muutakin yhteistä – ”asiantuntijat”, jotka ovat nopeita leimaamaan heidät, olipa tämä leima sitten kehitysvammainen tai autistinen tai mikä tahansa muu niistä leimoista, jotka lisääntyvät kuvaamaan lapsia, jotka poikkeavat ennakkokäsityksistä.
Einsteinia itseäänkin pidettiin henkisesti jälkeenjääneenä lapsena, ja niin oli myös toinen myöhäisempi puheiden laatija, Edward Teller.
Professori Camarata kohtaa klinikallaan toistuvasti myöhään puhuvia lapsia, jotka on leimattu autistisiksi, mutta jotka eivät selvästikään ole autistisia.
Ylihyvin usein heidät leimataan ”laaja-alaiseksi” kehityshäiriöksi, vaikka heidän ainoa ongelmansa on se, että he ovat myöhässä alkaneet puhua.
Väärien diagnoosien vanhemmille aiheuttamaan tarpeettomaan tuskaan liittyy liian usein hoitoja, jotka ovat niin ahdistavia – esimerkiksi lapsen sitominen tuoliin – että ne pakottavat jopa normaalin lapsen ongelmiin, kuten ihmisistä vetäytymiseen.
Älkää kuitenkaan erehtykö. Joillakin lapsilla puhumisen alkamisen viivästyminen voi olla oire syvemmistä, vakavammista, jopa vaarallisista ja pitkäkestoisista ongelmista. Toisille se ei ole.
Tämän selvittämiseksi tarvitaan useita ammatillisia arvioita. Mutta näiden arviointien laatu on ratkaisevan tärkeää.
Kunnalliset koulupiirit ovat yleensä pahimpia, kun on kyse holtittomista diagnooseista ja dogmaattisesta varmuudesta. Ne tarjoavat lapsille ilmaisia arviointeja, mutta se voi olla kalleinta ilmaista, mitä vanhempi koskaan saa.
Perheille ehkä paras neuvo on tuolta vuosikymmenen takaiselta kolumnilta:
”Tänä etikettien aikakautena, jolloin jokaista etikettiä varten on olemassa valtion ohjelma, vanhempien on oltava varuillaan siltä, etteivät heidän lapsensa joutuisi kyykkyyn. Panokset ovat aivan liian suuret.”
THOMAS SOWELL
www.tsowell.com