Muskettisoturi

EspanjaEdit

Tercio-muskettisoturi n. 1650

Espanjan armeijassa tercio eli espanjalainen neliö oli sekalainen jalkaväkimuodostelma, johon saattoi teoriassa kuulua jopa 3000 pikamiestä, miekkamiestä ja muskettisoturia; tosin taistelukentällä se olikin tavallisesti paljon pienempi. Se oli aikakaudellaan tehokas, sillä se hyödynsi haukan lähitaisteluvaikutusta yhdistettynä musketin pitkän kantaman ammuskeluominaisuuksiin. Se muistutti toiminnaltaan löyhästi muodostettua falangia, mutta oli paljon joustavampi ja tappavampi. Tercios-joukkojen muskettisoturit kehitettiin aikaisemmista arquebusierilla miehitetyistä coronelías-joukoista, jotka olivat luoneet maineensa voittamalla ranskalaiset ja vangitsemalla heidän kuninkaansa Pavian taistelussa vuonna 1525.

RanskaEdit

Vartion muskettisoturien univormut, 1660-1814

Vartion muskettisoturit olivat kuninkaallisen talouden eli Maison du Roin sotilashaaran eli Maison du Roi:n sotilashaaraan kuulunut, alun perin karkeasti ottaen suunnilleen komppaniavahvuusluokitukseltaan pienempi yksikkö. Heidät perustettiin vuonna 1622, kun Ludvig XIII varusti kevyen ratsuväen komppanian (Ludvigin isän Henrik IV:n perustamat ”carabiniers”) musketeilla. Muskettisoturit taistelivat taistelussa sekä jalkaisin jalkaväkenä että hevosen selässä lohikäärmeinä. Fontenoyn taistelussa vuonna 1745 kuninkaan muskettisoturit palvelivat tavallisena ratsuväkenä hyökäten brittiläistä jalkaväkeä vastaan vedettyine miekoineen.

Ollen yksi kuninkaallisen kaartin nuoremmista yksiköistä, muskettisoturit eivät olleet läheisesti sidoksissa kuninkaalliseen perheeseen. Perinteisiä henkivartiotehtäviä hoitivat itse asiassa Garde du Corps ja Cent-suisses. Myöhemmän perustamisensa vuoksi muskettisoturit olivat avoimia Ranskan alempien aatelisluokkien jäsenille tai sellaisten aatelisperheiden nuoremmille pojille, joiden vanhimmat pojat palvelivat arvokkaammassa Garde du Corpsissa ja Chevau-legersissä (kevythevoset). Muskettisoturit, joista monet olivat vielä teini-ikäisiä, saivat pian maineen hillittömästä käytöksestä ja taisteluhengestä.

Heidän korkea esprit de corpsinsa sai muskettisotureille kuninkaallisen suosion, ja heitä nähtiin usein hovissa ja Pariisissa. Pian heidän perustamisensa jälkeen kardinaali Richelieu perusti itselleen henkivartijayksikön. Jotta Richelieu ei loukannut kuningasta omahyväisyydellään, hän ei nimennyt heitä Garde du Corpsiksi, kuten kuninkaan henkilökohtaista kaartia, vaan muskettisotureiksi kuninkaan nuoremman kaartin ratsuväen mukaan. Tämä oli alku näiden kahden muskettisoturijoukon väliselle katkeralle kilpailulle. Kardinaalin kuollessa vuonna 1642 komppania siirtyi hänen seuraajalleen kardinaali Mazarinille. Mazarinin kuollessa vuonna 1661 kardinaalin muskettisoturit siirtyivät Ludvig XIV:lle sekä kuninkaan muskettisotureiden että kardinaalin muskettisotureiden vastenmielisyydeksi. Muskettisoturit organisoitiin sittemmin uudelleen kahden komppanian muodostamaksi kaartin ratsuväkirykmentiksi. Kuninkaan muskettisotureista tuli ensimmäinen komppania, joka tunnettiin kansanomaisesti nimellä ”harmaat muskettisoturit” (mousquetaires gris), kun taas kardinaalin muskettisotureista tuli toinen komppania, joka tunnettiin nimellä ”mustat muskettisoturit” (mousquetaires noirs), koska he ratsastivat harmailla ja mustilla hevosilla. Perustamisestaan lähtien muskettisoturit käyttivät sinisiä, punaisella vuorattuja ja hopeisilla kirjailuilla reunustettuja viittamaisia säärystimiä. Vuodesta 1688 alkaen säärystimet korvattiin pienemmillä soubrevestes- eli hihattomilla takkeilla, jotka olivat samoissa väreissä. Korpuksen alkuvuosikymmeninä muskettisoturit olivat pukeutuneet satsin alla siviilipukuun henkilökohtaisen maun ja varojen mukaan, mutta vuonna 1677 otettiin käyttöön tulipunainen univormu.

D’Artagnanin muistomerkki Pariisissa

Muskettisoturit olivat rekrytointinsa suhteen Ancien Régimen sotilaskomppaniatyyppien kysytyimpiin kuuluvia. Tämä johtui alhaisemmista pääsyvaatimuksista. Ylimmät vartioyksiköt olivat käytännössä suljettuja kaikilta muilta kuin korkea-arvoisimmilta ja varakkaimmilta ranskalaisilta aatelisilta, joten suurimmalle osalle ranskalaisista aatelisista (joista monet elivät ylhäisessä köyhyydessä) palvelus muskettisotureissa oli ainoa tapa liittyä kuninkaallisen talouden ratsuväkiyksikköön ja kenties herättää kuninkaan huomio. Värväys edellytti kuitenkin sekä suosituskirjeitä että todisteita siitä, että palvelukseen otettavalla oli perheensä varat palveluskustannusten kattamiseen. Näihin kuluihin kuuluivat hevosten, miekkojen, vaatteiden, palvelijan ja varusteiden hankkiminen. Ainoastaan musketti, hihaton soubreveste ja erottuva sininen suttu olivat monarkin tarjoamia.

Louis XVI lakkautti muskettisoturit vuonna 1776 budjettisyistä. Ensimmäisen Bourbonin restauraation jälkeen muskettisoturit perustettiin uudelleen 6. heinäkuuta 1814 yhdessä muiden entisen kuningashuoneen sotilasyksiköiden kanssa. Nämä kalliit ja aristokraattiset rykmentit osoittautuivat tehottomiksi, kun Napoleon palasi Elbasta, ja ne hajaantuivat suurimmaksi osaksi, vaikka osa niistä saattoi Ludvig XVIII:n lyhytaikaiseen maanpakoon. Monarkian toisen restauraation jälkeen muskettisoturit lakkautettiin lopullisesti 31. joulukuuta 1815.

Vuosikymmeniä myöhemmin, vuodesta 1844 alkaen, tästä ryhmästä julkaistiin Le Siècle -lehdessä maaliskuun ja heinäkuun 1844 välisenä aikana nykyään kuuluisa sarjajulkaisu The Three Musketeers. Kirjoittaja Alexandre Dumas, père, perusti teoksensa Gatien de Courtilz de Sandrasin (Köln, 1700) kirjaan Mémoires de Monsieur d’Artagnan, capitaine lieutenant de la première compagnie des Mousquetaires du Roi (Kuninkaan muskettisoturien ensimmäisen komppanian kapteeniluutnantin herra d’Artagnanin muistelmat).

RuotsiEdit

Kustaa II Aadolfin uudistusten ansiosta Ruotsin armeija kypsytti uuden taistelutyylin, joka teki Ruotsista 1600-luvulla suurvallan. Tästä taistelutyylistä tuli uusi standardi koko Euroopassa ja sen siirtomaissa muskettien hallitseman sodankäynnin loppuvaiheessa. Brittiläinen jalkaväkimies oli varustettu .75-kaliiperisella Land Pattern Musketilla eli Brown Bessillä. Hän oli tuon ajan standardeihin nähden hyvin koulutettu ja harjoitteli elävillä ammuksilla. Täysin koulutettu punatakki pystyi ampumaan neljä kertaa minuutissa. Tämä yhdistettynä komppaniakohtaiseen tulitekniikkaan (menetelmä, jossa miesryhmät ampuivat peräkkäin pienempiä laukauksia luoden rykmentin etupuolelle tuliaallon) mahdollisti sen, että brittiläinen muskettisotilas voitti taisteluita ylivoimaista joukkoa vastaan.

Termiä ”muskettisotilas” käytettiin harvoin rykmenttien nimissä. Esimerkkeinä mainittakoon 106. jalkaväkirykmentti (Black Musqueteers), 110. jalkaväkirykmentti (Queen’s Royal Musqueteers) ja 112. jalkaväkirykmentti (King’s Royal Musqueteers), jotka kaikki perustettiin ja lakkautettiin 1760-luvulla.

Musketti poistettiin Britannian armeijan palveluksesta vuonna 1854, ja se korvattiin suulakkeella latautuvalla Minié-rynnäkkökiväärillä, jonka tarkka ampumaetäisyys oli yli kolminkertainen korvaamaansa Brown Bess -rynnäkkökiväärin tarkkuusetäisyydellä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.